— Hyvä Jumala! huudahti Jack Douglas päästäen irti morsiamensa käden.
Luulenpa näkeväni kummituksia keskellä päivää.
He kävelivät Piccadillyllä lämpimässä kesäkuun auringossa, miss Ruth
Darrell ja hän, kun hän äkkiä seisahtui keskelle ihmistungosta.
— Mikä sinun on, kultaseni! kysyi pikku miss Darrell pelästyen
sulhasensa kasvojen ilmettä.
— Tule — pian! Douglas tarttui morsiantaan käsivarteen ja veti hänet
mukanaan välittämättä ihmisten töytäyksistä. Pikku miss Ruth oli
purskahtaa itkuun, niin kovassa puristuksessa hänen käsivartensa oli,
ja hänen iso hattunsa joutui aivan viistoon, hänen voimatta auttaa sitä
oikealle tolalle.
Hän alkoi ponnistella kaikin voimin vastaan.
— Jack, sinä et saa kohdella minua tällä tavalla, huusi hän itku
kurkussa. Se on inhottavaa! Katsohan hattuani!
Douglas pysähtyi huitoen hurjasti käsiään.
— Armaani, huusi hän, jos hidastelet nyt, niin kadotamme hänet
näkyvistä. Tule, kiiruhda! Vähät hatusta!
Ja hän tarttui häntä jälleen käsivarresta kiinni. Mutta miss Ruth
väänsi itsensä irti.
— Ei, minä en seuraa sinua. Sinä olet julma, Jack!
— Jumalan tähden, Ruth, seuraa minua. Hän meni juuri Lyonin ovesta
sisään. Kultaseni, tule pian! Muuten hän voi kadota meiltä jälleen!
Miss Ruth leppyi yhtä nopeasti kuin hän suuttuikin, ja pyyhkien
silmiään hän hymyili suloisesti sulhaselleen.
— Kunhan vain asetat suoraan hattuni, Jack. Etkä saa myöskään nipistää
minua niin kovasti käsivarteen — se on varmaankin aivan sininen ja
keltainen...
Jack Douglas koetti varovaisesti siirtää hattua vasemmalta korvalta
oikealle, mutta kun kasvojen ilme lierin alla näytti jälleen
vihamieliseltä, työnsi hän sen niskaan. Sitten he astuivat Lyonille.
Suuri kahvila Piccadillyn varrella oli täynnä aamiaisvieraita. Kaikki
pöydät olivat ennätetyt, melkein joka tuolikin. Orkesteri soitti, mutta
sitä äänekkäämpi oli veitsien ja kahvelien kilinä.
Douglas vei miss Ruthin mukanaan lehterille voidakseen paremmin nähdä
yli suuren salin. Portaissa miss Ruth kysyi ketä hän etsi.
— Hyttitoveriani »Titanicista», tai hänen haamuaan...
— Eikö hän hukkunut?
— Niin on väitetty. Mutta minä en sitä nähnyt, ehkeipä kukaan muukaan.
Voisin panna pääni pantiksi, että näin hänet äsken.
Nimellä »Titanic» oli salaperäinen kaiku useitten brittien korvissa,
eikä vähimmin miss Ruthin, sillä sitä onnettomuutta hän sai kiittää
sulhasestaan. Sillä jollei »Titanic» olisi haaksirikkoontunut, ei Jack
Douglas olisi saanut tilaisuutta pelastaa hänen äitiään, ei koskaan
olisi tutustunut tyttäreen, eikä koskaan kosinut häntä.
Eipä siis kumma, että miss Ruth oli yhtä innokas löytämään sulhasensa
hyttitoveria kuin hän itsekin. He saivat kuitenkin etsiä hyvän aikaa,
ennenkuin he äkkiä huomasivat hänet lehterillä, aivan orkesterin
vieressä. Douglas kiiruhti pöytien lomitse ja ennätti aivan
hengästyneenä hänen luokseen.
Muitta mutkitta hän löi toista niin voimakkaasti olalle, että tämä
säikähtäneenä hyppäsi pystyyn.
— Hyvä ystävä! huudahti Douglas innoissaan. Ojentakaa kätenne minulle —
oi, älkää pelätkö, minä vain hivelen sitä. Tervetuloa kuolleista!
Toinen katsoi ihmeissään häneen. Näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut
heittää rauhanhäiritsijän käsikaiteen yli, mutta nähdessään miss
Ruthin, joka oli ennättänyt paikalle, hän hillitsi itseään.
— Te erehdytte varmaankin, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Minä
en tunne teitä enkä välitäkään tuntea. Neuvoisin teitä, että toisella
kertaa katselisitte tarkemmin, ennenkuin häiritsette ventovieraiden
ruokarauhaa.
Ja hän kävi istumaan kääntyen heihin selin.
Douglas katsoi häneen suu auki.
— Mutta katsokaahan toki minuun, pyysi Jack Douglas hämillään. Ettekö
tunne hyttitoverianne onnettomalta matkaltamme. Nimeni on Douglas, Jack
Douglas — ettekö muista todellakaan?
— Olen aivan varma siitä, etten koskaan ole nähnyt teitä, sanoi toinen
kääntymättä häneen.
Sitten merkillinen mies pisti lihapalan suuhunsa ja puri sitä äkäisenä.
— Tule pois, kuiskasi Ruth levottomana ja veti Douglasta takinhihasta.
Eihän se ole hän, sehän on selvää.
— Pääni pantiksi, hän se on! huudahti Douglas. Mr Patterson, te saatte
selittää tämän asian minulle. »Titanic» laivalla...
Tuo nimi vaikutti kuin sähköisku aterioivaan mieheen. Hän kääntyi
ympäri ja hänen kasvonsa näyttivät peloittavilta, kun hän ärjäisi:
— Jättäkää minut rauhaan, muuten kutsun palvelusväen avuksi!
Douglas, joka alkoi nyt kiivastua, astui askeleen lähemmäksi. Mutta
miss Darrell riippui koko painollaan hänen käsivarressaan ja kuiskasi
tuskissaan:
— Älä lyö häntä, Jack, oma kulta Jack! Älä pane toimeen skandaalia
täällä — ajattele minua ja äitiä; me emme kestäisi sellaista häpeää.
Tule pois, Jack!
Hän veti yhä häntä takista. Vihdoin Douglas rauhoittui, ja luotuaan
halveksivan katseen mieheen hän seurasi morsiantaan. Kaikki ympärillä
olevat katsoivat pilkallisesti nauraen heihin. Sitä kulkua ei miss Ruth
voinut koskaan unohtaa.
Mutta portaissa mr Douglas löi nyrkkinsä käsikaiteeseen ja kirosi ja
vannoi, että mies tuossa oli Henry Patterson Chicagosta. Ja ulkona
kadulla hän huusi:
— Pääni pantiksi, tuo ajamaton hullu oli Henry Patterson!
Jack Douglasilla oli se paha tapa, että hän sekä sopivissa että
sopimattomissa tilaisuuksissa oli valmis panemaan päänsä pantiksi,
mutta tällä kertaa hän oli oikeassa. Se oli Henry Patterson, alias
Henrik Petterson, joka tänä kirkkaana kesäkuun päivänä söi yksin
aamiaistaan Lyonilla Lontoossa, kun merimieslakko sekä Englannin että
Ranskan satamissa oli tehnyt hänen Austraalian matkansa tyhjäksi.
Mutta se ei ollut sama Henrik Petterson, jonka ihmiset Porvoon
seuduilla tunsivat hyvätapaiseksi ja älykkääksi nuorukaiseksi, eikä
myöskään Henry Patterson, jota Chicagon kauppamaailmassa pidettiin
taitavana liikemiehenä ja jota Elinor Coyne rakasti. Se oli ärtyisä
ja synkkä Patterson, jonka kiivas luonne useamman kuin yhden
kerran oli tuottanut hänelle ikävyyksiä, sen jälkeen kun hän oli
päässyt vapaaksi sairaalasta (hulluinhuoneesta, niinkuin hän sitä
nimitti). Hän ihmetteli usein itsekin sitä muutosta, mikä hänessä oli
tapahtunut, sillä hyppäys hiljaisesta, miellyttävästä nuorukaisesta
tähän vastenmieliseen olentoon, joka kiusasi itseään katkeralla
mielellä tai syvällä alakuloisuudella ja vain harvoin tunsi olevansa
tasapainossa, oli niin suuri, ettei se jäänyt häneltä itseltäänkään
huomaamatta. Mutta hän ei käsittänyt mistä tämä muutos johtui.
Olipa paljon muutakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Päästyään vapaaksi
sairaalasta oli hänen täytynyt ulkonaisesti mukautua aikansa tasolle:
kuin lapsi koulupenkillä oli hän saanut oppia, mikä päivä ja kuukausi
ja vuosi oli, sekä tuhansia muitakin asioita, joista hän oli aivan
epätietoinen. Se oli ollut kovaa ja hän oli useamman kerran joutunut
raivoihinsa, ennenkuin oli voinut oppia näitä alkeistietoja, mutta
lopulta hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja mukautunut. Koko maailma
esimerkiksi kirjoitti nyt kesäkuun 1912 — hänen täytyi seurata
esimerkkiä, jollei tahtonut käydä mielettömästä. Koko maailma puhui
hirveästä onnettomuudesta valtamerellä, jossa »Titanic» niminen laiva
oli hukkunut, ja itsepäisesti oli hänet yhdistetty tähän tapahtumaan
kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta. Hänelle oli annettu
rahalahjoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja häntä oli
surkuteltu onnettomuuden johdosta, joka ei koskaan ollut kohdannut
häntä. Mutta tässäkin suhteessa kokemus oli opettanut häntä malttamaan
mielensä, sillä kerran Southamptonissa hän oli vähällä joutua jälleen
hulluinhuoneeseen, kun oli väittänyt olleensa mukana »Norjan»
onnettomuudessa, eikä koskaan astunut jalallaan »Titanic» nimiseen
laivaan. Hän ei ollut oppinut vain olemaan vaiti ja myöntymään, vaan
hän oli alkanut huomata, että hänellä »Titanic»-uhrina, joksi hänet
välttämättä tahdottiin saattaa, oli etuja, joita hän nykyisessä
tilassaan ei saanut halveksia.
Koko elämä oli muuttunut hänelle arvoitukseksi. Hän tunsi itsensä
ikäänkuin Marsin asukkaaksi, joka äkkiä on joutunut Maahan. Kaikki oli
hänestä käsittämätöntä. Jos koko maailma oli oikeassa ja hän väärässä —
missä hän oli sitten ollut noina kahdeksana vuonna? Hän puhui helposti
ympäristönsä kieltä, ja hän ymmärsi kaikenlaisia asioita, joista
hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Kun auto suhahti hänen
ohitseen, ei hän pysähtynyt sitä töllistelemään, niinkuin hän Suomessa
olisi tehnyt, vaan hän oli perillä sen monimutkaisesta koneistosta
ja saattoi sen äänestä arvioida moottorin hevosvoimaluvun. Samoin
oli laita monen muunkin asian, joita hän näki Englannin kaupunkien
vilinässä — kaikki oli hänelle tuttua; ihmiset, talot, liike,
maanalaiset junat, näyttelyikkunat. Eikä hän kuolemakseenkaan voinut
kuitenkaan sanoa, milloin ja miten hän oli ne nähnyt.
Siinä oli syy hänen suureen alakuloisuuteensa. Hän mietti ja murehti
alituisesti. Ja sillä välin ei tarvittu kuin joku pieni sattuma,
niinkuin äskeinen Lyonilla, jotta hän joutuisi raivon valtaan pitkiksi
ajoiksi. Varsinkin »Titanic» nimeä hän vihasi. Se yksin saattoi tehdä
koko elämän hänelle vihatuksi, sillä se oli keskipisteenä siinä
julmassa kohtalon kujeilussa, jonka alaiseksi hän luuli joutuneensa.
Päivät ja yöt läpeensä hän oli tuijottanut silmänsä sokeiksi siihen
läpinäkymättömään verhoon, joka varjosti viimeksi kuluneita kahdeksaa
vuotta. Hän oli raadellut sielunsa verille koettaessaan vapauttaa sen
kahleistaan. Kun hän tapasi Jack Douglasin, oli hän jo liian väsynyt
jaksaakseen enää jatkaa taistelua, vaan hän oli jo menehtyä kokonaan.
Hän oli jo tulla mielisairaaksi, joksi jotkut jo olivat nimittäneet
häntä. Henrik Petterson oli tullut sille asteelle, ettei hän tahtonut
enää tietää mitään Henry Pattersonista, ja hän raivostui kun sitä
nimeäkin vain hänelle mainittiin.
Sen raivon vallassa, jonka Jack Douglas oli loihtinut hänessä vallalle,
hän päätti matkustaa länteen. Lontoossa hän ei mielestään enää ollut
turvassa, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Amerikassa hän oli
sitä vielä vähemmän.