Kun Hall palasi lyhyeltä Euroopanmatkaltaan, aikoi hän ensi työkseen
lähteä tapaamaan Elinor rouvaa. Mutta sitä ennen hän pistäytyi
konttoriinsa, jossa ikävät uutiset olivat häntä vastassa.
Tohtori Tom Coyne oli useamman kerran käynyt häntä etsimässä, kertoi
kirjanpitäjä; hänellä oli varmaankin ollut tärkeitä asioita, sillä
hän oli näyttänyt hermostuneelta ja oli tiedustellut milloin johtaja
palaisi kotiin. Hän oli varmaankin lähtenyt jo kaupungista, mutta
jättänyt kirjeen mr Hallille.
Sähköteitse oli Hall jo aikaisemmin kuullut Tomin käynneistä,
samoinkuin hänelle oli ilmoitettu hänen muista asioistansa, mutta nyt
vasta hän aikoi aavistaa, että hänen käyntinsä takana piili jotain
ikävyyttä.
— Puh, sanoi hän itsekseen astuessaan omaan työhuoneeseensa. — Mitä
tekemistä minulla on tuon pitkäsäärisen Tomin kanssa? Tosin hän on
tuleva lankoni, mutta sellaisena hän pysyköön minusta loitolla; älköön
tunkeilko Elinorin ja minun väliini.
Hän otti esille Tomin kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja asiallinen. Hän
kirjoitti hänelle vain lyhyesti sisarensa puolesta, ettei Hall tästä
lähin enää saisi panna Elinorin ja hänen alaikäisen lapsensa rahoja
päättömiin keinotteluihin, jotka olivat ala-arvoisia siksi hyvälle ja
hienolle liikkeelle kuin Pattersonin, sekä että hänen tästä lähin tuli
aina neuvotella mr C.J. Lawsonin kanssa liikkeen konttorissa, »miehen,
jolla oli kunnioitetun lankoni täysi luottamus ja jolla on paljoa
suurempi kokemus liikeasioissa, kuin mitä Teillä näyttää olevan».
Hall rypisteli otsaansa ja puristi nyrkkiään.
— Tuo hävytön nulikka uskaltaa läksyttää minua! huudahti hän. Hän,
mieletön lääkäri, joka tuhlaa omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin!
Paras neuvomaan minua. Mikä hävyttömyys!
Hän astui myrskyaskelin edestakaisin huoneensa permannolla.
— Jollei hän olisi Elinorin veli, kostaisin tämän hänelle. Tämän
jälkeen me olemme vihamiehiä, poikaseni!
Hän kävi istumaan pöytänsä ääreen, kääri kirjeen sytykkeeksi ja sytytti
sillä sikarinsa. Vetäessään sauhuja hän tuumi itsekseen viekkaan
hymyilyn karehtiessa hänen huulillaan:
— Jos tuo lurjus tietäisi, että Pattersonin firman hävittämät rahat
tulevat sittenkin hänen sisarensa hyödyksi, niin ehkä hän pitäisi
vähemmän melua. Varmaankin hän on samaa mieltä minun kanssani siitä,
että miehelle on mieluisampaa lahjoittaa rikkautta vaimolleen
kuin ottaa kaikki häneltä vastaan. Lahjat vaativat köyhältä
nöyryyttävää kiitollisuutta. No niin, minä kuittaan edeltäpäin osan
kiitollisuudenvelkaani...
Hänen ajatuksensa kiintyivät niin kokonaan Elinoriin ja mieluisiin
tulevaisuudenunelmiin, ettei hänen tehnyt mielensä ryhtyä työhön.
— Elinorin luo! sanoi hän itsekseen. Se on tärkeintä.
Ja sillä välin kuin hänen autonsa kiiti katuja pitkin, tuumi
hän mielessään, miten hän puolustaisi itseään ja saisi Elinorin
vakuutetuksi kyvystään hoitaa liikeasioita sekä täydellisestä
luotettavuudestaan.
— Kukapa tietää, vaikka suoriutuisin tästä pulmasta voitokkaasti ja
pääsisin entistä lähemmäksi päämäärääni.
Äkkiä kohosivat hänen sisäisen silmänsä eteen laihat, surunvoittoiset
kasvot, joita ympäröi vaalea, pörröinen parta ja joista loisti häntä
vastaan epäilevä, likinäköinen katse. Mutta hän pakotti tuon näyn
katoamaan, ja sen sijalle kohosivat Elinor rouvan kauniit, alakuloiset
kasvot, naisen, jota hän petti ja himoitsi ja jonka tähden hän oli
valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Elinor otti hänet kylmästi vastaan, mutta samalla koko hänen olentonsa
ilmaisi syvintä alakuloisuutta. Hall päätti käyttää tätä hänen
mielialaansa hyväkseen ja aikoi heti puhua liikeasioista.
— Olen kovin pahoillani, etten tavannut veljeänne voidakseni
selittää hänelle asiaa, sanoi hän. Teiltä olisin tahtonut säästää
nämä ikävyydet. Naiset, jotka eivät ymmärrä liikeasioita — ja miehet
myöskin — arvostelevat aina tuloksen mukaan, mikä kuitenkin on
sattuman leikkiä, eivätkä huomaa sitä älykästä suunnitelmaa, joka on
kaiken pohjana. Tässä tapauksessa suunnitelma oli todellakin älykäs.
Älkää luulko, että kehun sillä itseäni. Tuuma oli kokonaan teidän
miesvainajanne.
Elinor rouva veti syvältä henkeään, ja hiukan punaa kohosi hänen
kalpeille poskilleen.
— Hänen määräystensä mukaan minä ostin ja möin, jatkoi Hall; itse en
olisi uskaltanut ryhtyä niin monimutkaisiin keinotteluihin, mutta
Henryn jälkeenjättämät ohjeet olivat sitovia minulle, joskin yksi ja
toinen varoitti minua. Moititteko te minua siitä?
Hall katsoi rukoilevasti Elinoriin. Tämä pudisti vain päätään
katsomatta toiseen.
— Ja sanoakseni totuuden, oli jo liian myöhäistä vetäytyä pois jutusta.
Henry oli näet jo ennen matkaansa tehnyt sitoumuksia, joita minä en
tahtonut rikkoa. Ajatelkaahan asemaani, mrs Elinor! Toisaalta Henryn
määräykset ja sitoumukset — toisaalta pörssivaihtelut, joita ei kukaan
voi edeltäpäin aavistaa ja jotka näyttivät olevan meille erittäin
edulliset. Uskokaa minua, jollei odottamattomia seikkoja olisi tullut
väliin, niin teidän omaisuutenne olisi nyt kaksinkertainen. Henry oli
suunnitellut sen niin erinomaisesti. Antakaas kun selitän tarkemmin...
Hall kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä sisäpuolen ikäänkuin
käyttäen sitä todistelutaulukkona. Hän ei aikonut kuitenkaan selittää
Elinorille mitään, sillä hän oli laskenut edeltäpäin, että nuori rouva
kieltäytyisi kuuntelemasta.
— Hyvä mr Hall, älkää vaivautuko, sanoi Elinor omituisella
äänenpainolla. Minä en kuitenkaan ymmärtäisi siitä mitään. Minä tahdoin
vain tietää, oliko Henryllä mitään osaa siinä. Ja koska te sanotte
toimineenne hänen määräyksiensä mukaan, olen minä tyytyväinen. Ei
puhuta siitä sen enempää.
Elinor nousi paikaltaan ja järjesteli kukkia pöydällä.
— Sanokaa, rouva, sanoi Hall nousten myöskin, sanokaa, että annatte
minulle anteeksi.
— Eihän minulla ole mitään anteeksiannettavaa.
Hall astui askelta lähemmäksi. Hän hengitti kiivaasti ja ääni kuului
kiihoittuneelta.
— Ojentakaa kätenne osoitteeksi, ettei tämä asia ole järkyttänyt teidän
luottamustanne minuun, pyysi hän.
Elinor teki minkä toinen pyysi, mutta käänsi katseensa pois. Hänen
kätensä lepäsi kylmänä ja tunteettomana Hallin kädessä, mutta se poltti
häntä. Hän aikoi suudella sitä, mutta samassa hän kohtasi Elinor rouvan
katseen, ja hän laski käden irti. Hänen oli mahdoton selittää nuoren
rouvan katseen ilmettä. Voitto, jonka hän kekseliäillä valheillaan
juuri luuli saavuttaneensa ja joka tuntui hänestä suuremmalta kuin
mikään tuomiosalissa saavuttamansa voitto, oli äkkiä muuttunut
kiduttavaksi epäluuloksi. Ja kiusallisen epävarman tunteen vallassa hän
kävi jälleen istumaan. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Elinorin käytös oli
yhä jäykkä ja kylmä. Painostava hiljaisuus seurasi.
— Kertokaa jotain matkastanne, sanoi Elinor vihdoin. Tehän kävitte
Lontoossa?
— Kävin kyllä, valehteli Hall häikäilemättä, sillä asian laita oli
sellainen, ettei hän ollut käynyt Liverpoolin rajojen ulkopuolella
niinä parina, kolmena päivänä, jotka hän oli oleskellut Englannissa. —
Minä koetan parhaillaan saada sekä kotimaassa että ulkomailla rahoja
erästä yritystä varten, joka on tuottava kauniita summia. Se on
toistaiseksi salaisuus, mutta voinhan kernaasti sanoa teille, että
meillä on toiveita voittaa takaisin kaikki, minkä kadotimme, ja
enemmänkin. Minun kauttani te ette joudu kärsimään, mrs Patterson. Te
voitte luottaa minuun, että tulen onnistumaan.
Hallin tarmokas ja päättävä puhetapa teki Elinoriin jälleen valtavan
vaikutuksen, samalla kuin se hiukan peloitti hänen ajatellessaan, miten
riippuvainen hän taloudellisessa suhteessa oli tuosta miehestä.
Hall kertoi sitten matkastaan, tai oikeastaan sepitti siitä juttuja.
Hän kertoi hälinästä Lontoon kaduilla ja muotimakasiinien uusimmista
keksinnöistä Strandilla ja Fleetstreetin varrella. Hän osasi olla
huvittava, kun oikein pani parastaan, ja Elinor rouva totesi tämän
uuden puolen hänessä.
Mutta eräs kysymys oli koko ajan Elinorin huulilla. Vihdoin se pujahti
esiin.
— Kävittekö Lontoossa Valkean Tähtilinjan konttorissa?
— En, vastasi Hall ihmeissään, mitä minulla olisi ollut siellä
tekemistä?
Elinor rouva epäröi.
— Minä ajattelin — minä toivoin — että he olisivat löytäneet jälkiä
onnettomista uhreista — Henrystä?
— Oo, sanoi Hall venytellen. Äkillinen, mieletön epäilys sai hänessä
vallan: mitäs jos Patterson!... Mutta olihan se mahdotonta. Olihan hän
parasta aikaa matkalla Austraaliaan — tuo Henrik Petterson Porvoosta,
Suomesta. Olihan hän itse saattanut hänet junalle Liverpoolin asemalla.
— Pelkään, sanoi Hall toinnuttuaan äkillisestä pelästyksestään, että
siinä suhteessa on turha enää toivoa. Olen pahoillani, että minun
täytyy se sanoa, mutta varmaankin Henry raukan ruumis on niiden monien
joukossa, joita meri ei anna takaisin. Koettakaa tyyntyä, minä pyydän
teidän itsenne tähden. Te ette voi koristaa kukilla hänen hautaansa; se
tuntuu varmaan kovin vaikealta, mutta sama kohtalo on monella muullakin
leskellä. Teillä on kuitenkin se lohdutus, että voitte pitää hänen
muistoaan pyhänä ja korkeana.
Elinor nyökkäsi päätään. Kiitollisena hän tällä kertaa ojensi Hallille
kätensä. Hall hyväili sitä.
— Te olette onnellisempi surussanne, Elinor rouva, kuin moni muu
ilossansa, sanoi Hall kuiskaten. Minäkin toivoisin joskus, että minulla
olisi joku surtavana; yksinäisyys, täydellinen yksinäisyys vaikuttaa
joskus painostavasti. Ja elämä on vailla kaikkea tarkoitusta...
Hänen lähtiessään pois oli entinen ja luottava suhde heidän välillään
taaskin rakentunut.
Mutta Hall ei ollut sittenkään tyytyväinen. Hän voitti liian vähän
joka kerta — asia edistyi kovin hitaasti. Hänen tunteensa kiihtyivät
kiihtymistään. Hänen sydämensä ei ollut enää tyytyväinen tähän
etanankulkuun. Se alkoi tulla rauhattomaksi ja vaativaksi.
Vasta ollessaan erossa Elinorista matkansa aikana oli Hall käsittänyt,
että tämä asia ei ollut hänelle enää mikään affääri, vaan sydämenasia.
Kaipaus oli hänessä niin voimakas, ettei hän voinut enää olla sokea
mielentilalleen. Hän oli tähän asti koettanut vakuuttaa itselleen,
ettei Elinor ollut lainkaan hänen tyyliinsä, hän oli aina pitänyt
enemmän tummaverisistä kuin vaaleista. Mutta noiden tummaveristen
naisten vaikutus häneen oli aina ollut ohimenevä, eivätkä ne koskaan
olleet jättäneet mitään jälkeä hänen sydämeensä.
Niin, hän rakasti Elinoria. Se oli tunne, joka vaati oikeutensa, joka
ohjasi häntä sen sijaan että hän olisi pitänyt sitä ohjaksissa — se oli
intohimo, joka hinnalla millä hyvänsä vaati omansa. Pakosta hänen oli
täytynyt seurata sitä tietä, jota hän nyt kulki, kun hän sattumalta
Liverpoolissa ollessaan sanomalehtiuutisen nojalla oli päässyt
nuoruudenystävänsä jäljille, joka nyt toista kertaa, ja tällä kertaa
entistään vakavammassa merkityksessä, oli tullut hänen kilpailijakseen.
Mitäpä hän siitä välitti, vaikka tuo tie oli konnan tie. Hänen
omatuntonsa oli elämäntaistelussa niin monta kertaa saanut vaieta,
ettei se enää vaivannut häntä.
Omatunto ei myöskään estänyt häntä käyttämästä kaikkein tehokkainta
keinoa, jota roisto käyttää tahtoessaan tehdä kanssaihmisensä
vaarattomaksi. Hän vain ei ollut vielä kylliksi raaka tehdäkseen
itsensä syypääksi murhaan. Olisihan ollut parasta toimittaa Patterson
kerrassaan tieltä, mutta vaikka vaara ei olisi ollut suuri, niin
ei hän sittenkään voinut ryhtyä väkivallantekoon. Siksi hän oli
valinnut helpomman tien, toivoen, että luonto täyttäisi sen, mikä
häneltä jäi keskeneräiseksi. Olihan Henry Petterson kuollut, ja mitä
tuohon puolihupsuun Henrik Pattersoniin tuli, niin jos lääkäri hänen
suhteensa olisikin erehtynyt, niin murhaava ilmanala ja rasittava elämä
Austraaliassa tekisi kylläkin lopun tuosta puolisairaasta raukasta,
jonka hän oli lähettänyt sinne.
Tulos olisi joka tapauksessa sama, vaikkei hän tahraisikaan käsiään
viattoman verellä.