Ovenvartija ylilääkärin odotushuoneessa astui sisään ja ojensi
käymäkortin lääkärille. Oli kiireisin vastaanottoaika, ja tohtori
Bartlett seurasi aina jyrkästi potilaiden järjestystä, jonka vuoksi
hän loi hämmästyneen ja tyytymättömän katseen harmaahapsiseen
palvelijaansa, joka uskalsi häiritä neuvottelua.
— Mikä nyt? kysyi hän äreästi.
— Eräs herra pyytää saada puhua teidän kanssanne, herra. Asia koskee mr
Andersonia huoneessa 6.
— Sanomalehtimieskö?
— Ei, herra. Hän sanoo tulevansa suoraan Ruotsista tärkeässä asiassa.
— Vai niin — hm! Tohtori Bartlett otti kortin käteensä ja luki: »Oskar
Carlson, tilanomistaja, Härnösand.» Sitten hän sanoi: — Päästäkää mr
Carlson ensi kerralla sisään!
Tohtori, tutkiessaan potilasta, joka satunnaisesti oli hänen
luonaan, oli kovin kiihkeä saadakseen tavata vierasta. Ehkäpä siinä
vihdoinkin oli sanoma siitä maailmasta, jossa tuo salaperäinen sairas
oli elänyt ja liikkunut ennenkuin onnettomuustapaus heitti hänet
sairasvuoteelle. Sen jälkeen kuin oli toukokuun 4 päivänä äkillisesti
herännyt täydellisestä tiedottomuudesta oli potilas uudelleen vajonnut
niin suureen tylsyyteen, että oli alettu epäillä hänen järkeään.
Vaikka hänen ruumiillinen tilansa olikin huomattavasti parantunut,
olivat hänen henkensä voimat uinahtaneet uudelleen. Hän ei puhunut
kenenkään kanssa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Ettei hän
kuitenkaan ollut kadottanut puhekykyään, kävi ilmi niistä sekavista
ja sairaala-ympäristölle käsittämättömistä puheista, joilla hän
nukkuessansa koetti vaistomaisesti ottaa takaisin sen, minkä hän
kadotti valveilla ja mykkänä ollessaan. Sen lisäksi hän oli kovin
alakuloinen sekä omituisen ärtyisä, josta kaikesta saattoi olla mitä
vakavimmat seuraukset. Yhä suuremmalla levottomuudella oli siis tohtori
Bartlett, kuten kaikki muutkin, jotka mielenkiinnolla seurasivat tätä
tapausta, odottanut sitä päivää, jolloin jokin asia herättäisi potilaan
tästä vaarallisesta tilasta. Turhaan oli koeteltu useita keinotekoisia
menettelytapoja toivotun tuloksen saavuttamiseksi ja oli päätetty
jättää kaikki sikseen toivossa, että onnellinen sattuma palauttaisi
onnettoman elämään.
Tohtori Bartlett otaksui tämän hetken nyt tulleen. Hän tarkasteli
sisään astuvaa ruotsalaista, pyytäessään häntä istumaan. Vieras oli
pitkä, vahvarakenteinen mies, hiukan neljännelläkymmenellä; kasvot
olivat täyteläiset ja ilmeettömät, tukka harva ja silmät pienet,
levottomasti vilkuilevat, teräksenharmaat. Tämä kookas olento oli
puettuna harmaaseen matkapukuun, jossa, vaikka se olikin aivan
moitteeton, oli kuitenkin amerikkalainen leima. Tohtori Bartlett
totesi lääkärin tottuneella silmällä, että hänen edessään oli kansan
mies, joka oli kohonnut yläpuolelle omaa luokkaansa, mies, jolla oli
talonpojan rautainen terveys ja itsepäinen tahdonvoima, mutta jossa
myöskin oli runsaasti talonpojan viekkautta hyväntahtoisten kasvojen
poimujen alla. Sanalla sanoen tyyppi, joka ei herättänyt luottamusta.
Mies esitti asiansa englanninkielellä, jonka läpi kuulsi amerikkalaisen
korostus.
— Minä olen mr Andersonin hyvä ystävä, sanoi hän, ja minulle on annettu
toimeksi saattaa hänet takaisin Suomeen. Me — minä tarkoitan hänen
omaisensa — oletamme, ettei hän niiden kärsimysten jälkeen, joita hän
on saanut kestää, jaksa enää käydä käsiksi siihen taisteluun, joka
uhkaa siirtolaisia kaukaisessa lännessä.
— Siinä te olette aivan oikeassa, sanoi tohtori. Ja minä sanon
suoraan, että olemme erittäin iloiset, kun vihdoinkin olemme tavanneet
jonkun, joka ottaa pitääkseen hänestä huolta. Tämä tapaus on ollut
vaikeimpia mitä meillä koskaan on ollut. Mutta ennenkuin rupean
lähemmin selittämään hänen tilaansa, pyydän saada tehdä teille muutamia
kysymyksiä.
Vieras nyökäytti päätään.
— No niin — ensiksikin, mistä se johtuu, että hänen omaisensa nyt
vasta, kolmen kuukauden kuluttua »Titanicin» haaksirikon jälkeen,
antavat kuulla itsestään?
Mr Carlson teki käsillään valittavan liikkeen.
— Me olemme luulleet häntä kuolleeksi, sanoi vieras. Hänen nimensä ei
ollut niiden joukossa, jotka »Carpathia» laiva pelasti, eikä myöskään
yksi niistä ruumiista, jotka »Mackay Bennett» saattoi maihin. Me
otaksuimme siis, että hän oli saanut hautansa valtameren pohjassa.
Vasta viikko sitten näimme lehdissämme ilmoituksen, että eräs Henrik
Anderson, kotoisin Porvoosta, Suomesta, oli pelastunut haaksirikosta ja
makasi nyt eräässä sairaalassa voimatta antaa itsestään minkäänlaisia
tietoja. Toivottavasti tämä ilmoitus ei tarkoita sitä, että hän on
tullut mielisairaaksi?
Vieraan kasvoilla karehti jännittynyt ilme. Tohtori Bartlettin mielestä
hänen katseensa tuntui kovin omituiselta.
— Sepä on merkillistä, sanoi tohtori miettivästi. Me olemme moneen
kertaan lähettäneet tiedusteluja mr Andersonin kotimaahan, ja olisihan
niiden jo paljoa aikaisemmin pitänyt tulla yleisön tietoon. Asiasta
toiseen: ovathan mr Andersonin vanhemmat kuolleet? —
Vieras näytti hetken epäröivän.
— Ovat, sanoi hän sitten omituisen pitkään. Isä kuoli pari vuotta
sitten, äiti vieläkin varhemmin. Minä tulen tänne hänen lähimpien
sukulaistensa — sisarustensa ja lankonsa — puolesta. Pyydän samalla
huomauttaa, ettei ole lainkaan kumma, jos teidän tiedustelunne, jotka
kai etupäässä kohdistuivat Porvooseen, eivät ole osuneet meidän
korviimme Härnösandiin. Nämä molemmat paikkakunnat ovat näet satojen
peninkulmien päässä toisistaan. Härnösand on Ruotsissa eikä Suomessa.
— Vai niin. — Tohtori Bartlett tuumi hetken aikaa. — Luuletteko että mr
Anderson voi tuntea teidät?
— Siitä en ole varma, vastasi vieras, ja tohtori huomasi, miten
omituisen levoton hän oli. Se riippuu kokonaan hänen muististaan.
Lääkäri nousi äkkiä ja soitti.
— Minä tutkin teitä yhdessä. Siitä tulee paljon riippumaan.
Odottaessaan mrs Burtin tuloa istuivat molemmat herrat vaiti. Tohtori
tarkkasi vierasta, joka näytti kovin hermostuneelta. Hänessä oli
herännyt epäilyjä, eikä hän sairaalan johtajana tahtonut ilman muuta
jättää potilastansa vääriin käsiin.
Mrs Burt kertoi, että mr Anderson paraillaan oli pihalla kävelemässä,
mutta oli heti valmis kutsumaan hänet sisään, kuultuaan mistä oli
kysymys. Mutta tohtori kielsi; hänestä oli parempi, että kohtaus
tapahtui ulkona.
Mrs Burt astui edeltä hyvin nopeasti. Hänen lempipotilaansa saisi
tavata tuttavan! Varmaankin hän tulisi nyt järkiinsä!
Tohtori Bartlett antoi mr Carlsonille muutamia määräyksiä:
— Nähdessänne hänet ette saa joutua suunniltanne. Teidän täytyy
pysytellä aivan passiivisena, koettaa vain päästä hänen näköpiiriinsä.
Onnettomuustapauksesta ette saa myöskään puhua, se tekee hänet vain
levottomaksi. Kas, tuossa hän on!
Pihalla käveli joukko sairaita. Toiset näyttivät iloisilta ja
tervehtivät tohtoria ystävällisesti. Toiset olivat synkän näköisiä ja
pysyttelivät erikseen. Potilas, jota tohtori osoitti, seisoi pää alas
painuneena ja kaivoi kepillään hiekkaa.
He astuivat aivan hänen ohitseen, mutta hän ei katsonut eteensä.
Vieraaseen hän vaikutti kovin järkyttävästi, ikäänkuin toisesta
maailmasta tuleva kummitus. Hän oli kovin kalpea ja hänen kasvonsa
lihakset värähtelivät hermostuneesti. Lääkäri koetti turhaan saada
hänen katsettaan kiintymään itseensä.
— Häntäkö te etsitte? kysyi lääkäri, kun toinen oli vaiti.
Vieras nyökkäsi. Ruvetessaan puhumaan kuului hänen äänensä paksulta.
— Hän se on, Henrik, minun koulutoverini... Eikä sittenkään hän. Mies
parka, kylläpä hänen on täytynyt kokea paljon muuttuakseen tuolla
tavalla!
He kääntyivät ja kulkivat vielä kerran aivan potilaan ohitse. Kun hän
ei nytkään katsonut heihin, pysähtyi tohtori ja sanoi:
— Hyvää päivää, mr Anderson.
Potilas nyökäytti hänelle päätään.
— Te tulette pian niin terveeksi, että voimme päästää teidät kotiin,
vai mitä?
Ei vastausta. Suuret, kirkkaansiniset silmät tuijottivat epäilevästi
tohtoriin.
Vieras seurasi lääkärin antamaa viittausta ja tuli hänen viereensä.
Sairaan katse siirtyi hitaasti häneen. Äkkiä siinä kuvastui terävyyttä
ja järkeä. Se tunkeutui tutkivasti toisen kasvoihin, samalla kuin
tavaton hämmästys ilmeni hänen kasvoillaan.
Sitten hän astui askeleen lähemmäksi ja ojensi ensin toisen ja sitten
toisen kätensä. Hän kakisti kurkkuaan, mutta kun hän alkoi puhua, sanat
sointuivat selvinä hänen omalla kielellään:
— Sinä olet tullut vapauttamaan minua, Oskar! En tahdo hetkeksikään
enää jäädä tähän vankilaan. Lähtekäämme pois!
Laihat kädet puristivat kiihkeästi nuoruudenystävän käsiä.
Mr Carlson kääntyi puolittain lääkäriin, ja hänen kasvonsa loistivat
voitonriemusta.
— Katsokaa, tohtori, hän tuntee minut. Hän tahtoo itse lähteä pois
täältä. Ei suinkaan siinä mitään esteitä ole?
— Tule, tule! huusi sairas koettaen vetää hänet mukanaan.
— Te saatte malttaa mielenne, kunnes kaikki on järjestyksessä,
sanoi tohtori Bartlett, joka oli nyt varma siitä, että vieras oli
oikealla asialla. Te saatte keskustella neljännestunnin — sitten olen
tavattavissanne yksityishuoneessani, mr Carlson.
— Mutta muistakaa, kuiskasi hän vieraan korvaan, älkää vastustako häntä
liiaksi. Muistakaa, että hän elää kahdeksan vuotta jäljessä ajasta.
Sitten hän läksi, mrs Burtin seuraamana.
Vieras katsoi heidän jälkeensä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
— Kahdeksan vuotta jäljessä ajasta, mutisi hän kerta toisensa jälkeen.
Kahdeksan vuotta! Silloinhan me ensi kertaa matkustimme valtameren yli.
Hänen kasvoillaan väreili tavattoman tyytyväinen, miltei
voitonriemuinen ilme, kun tämä hämmästyttävä tosiasia selvisi
hänelle. Sitten hän kääntyi sairaan puoleen, joka yhä piteli häntä
kädestä kiinni. Niin pian kuin lääkäri oli kadonnut näkyvistä, veti
potilas hänet mukanaan puutarhasohvan luo ja alkoi puhua nopeasti ja
nykähdellen.
— Nuo lurjukset! huudahti hän. He ovat pitäneet minua kuin vankia
sillä verukkeella, että olen muka sairas... Minä olin sairas, mutta
viikkokausia olen jo ollut aivan terve... Kylläpä olen saanut kärsiä
täällä! Ajattelepas, kun he koettivat uskotella minulle, että
muka elämme useita vuosia ennen aikaamme... Eikä koko talossa ole
almanakkaa. Varmaankin he ovat hulluja kaikki. Minusta tuntuu aina,
niinkuin minä olisin ainoa viisas koko talossa... Vie minut täältä
pois, muuten minäkin tulen hulluksi... Sinä tulit viime hetkessä...
Ja tehden äkkikäännöksen:
— Miten äiti jaksaa? Entäs isä? He ovat varmaankin luulleet minua
kuolleeksi. Ja parasta se olisikin ollut. Mitä hyötyä siitä on, että on
pelastunut haaksirikosta joutuakseen hulluinhuoneeseen?
— Ajatteles, mitä nuo lurjukset ovat keksineet, jatkoi hän. He
uskottelevat minulle, että isä on kuollut. Ja jo neljä vuotta sitten!
Vain kiusatakseen minua. Nuo koirat!
Hän pui nyrkkiään taloa kohti.
— Kunhan vain pääsen täältä, niin he saavat kuulla kunniansa! Minä
vedän heidät oikeuteen, ja heidät tuomitaan kuritushuoneeseen. Sen he
ansaitsevatkin!
— Koeta rauhoittua, Henrik, sanoi toinen, joka ei koskaan ollut nähnyt
häntä niin kiivaana. Sinun ei ole hyvä kiihoittua tuolla tavalla.
Tuumikaamme mielemmin, mitä sinun pitäisi nyt tehdä. Kotiin sinun ei
maksa vaivaa matkustaa, siellä on leivästä puute. Ja Amerikassakin on
nykyään huonot ajat. Mutta Austraaliassa...
He neuvottelivat asiasta hetken aikaa. Nyt sairas oli aivan levollinen;
toive, että hän pian pääsisi pois täältä, oli kuin lääkettä hänen
sairaille hermoilleen, ja toinen luuli päässeensä selville siitä,
etteivät hänen sielunvoimansa olleet kärsineet vahinkoa muussa kuin
yhdessä suhteessa. Tohtori oli oikeassa: kahdeksan vuotta oli kuin
poispyyhitty hänen elämästään.
He olivat juuri päättäneet lähteä Austraaliaan, kun mr Carlsonia
käskettiin tohtorin puheille.
Ystävät erosivat päättäen pian tavata taas toisensa.
— Pari seikkaa olisi selvitettävä, ennenkuin päätämme sitä tai
tätä, sanoi tohtori Bartlett, kun vieras oli käynyt istumaan hänen
työhuoneeseensa. Te huomasitte kai, ettei mr Anderson muista mitään
viimeisistä kahdeksasta vuodesta. Hänen viimeinen muistonsa kohdistuu
»Norja» laivan haaksirikkoon. Tiedättekö te, oliko hän siinä mukana?
— Se oli hänen ensimäinen matkansa Amerikkaan. Minäkin olin silloin
mukana.
— No, siitä päivästä alkaen siihen päivään, jolloin hän saapui tänne,
on kaikki pyyhkäisty pois hänen muististaan. Mutta omituista kyllä
ovat muutamat koneelliset taidot, joita hän tänä aikana luultavasti
on saavuttanut, pysyneet ennallaan. Esimerkiksi hänen englanninkielen
taitonsa. Ei suinkaan hän osannut englanninkieltä ennen 1904:ää?
— Ei. Enintään hän osasi sanoa »yes» ja »no» ja »all right».
— Katsokaahan! Tästä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että hän sairastaa
paikallista aivohalvausta, joka varmaankin on aivan satunnaista.
Hänellä on aivoissa kasvannainen, jonka äkillinen, kova isku pääkalloon
varmaankin on aiheuttanut. Kasvannainen painaa muistikeskuksia ja estää
niiden toimintaa. Tämä vika voitaisiin kuitenkin saada korjatuksi
leikkauksen avulla, mutta se on siksi monimutkainen ja vaarallinen,
etten ole uskaltanut sitä tehdä hänen omaistensa suostumuksetta.
Sentähden olen odottanut. Teidän on nyt hänen omaistensa asianajajana
päätettävä, onko leikkaus tehtävä.
— Onko se hengenvaarallinen?
— On kyllä.
— Mutta jos se onnistuu, niin oletteko varma siitä, että sairaan muisti
palaa jälleen?
— Olen.
Mr Carlson tuumi kauan aikaa ja pyysi lopulta parin päivän
miettimisaikaa.
— Ystävälläni on lanko, joka on etevä kirurgi, sanoi hän. Minun täytyy
sähköteitse neuvotella hänen kanssaan, ennenkuin teen päätöksen
asiassa. Olen hyvin kiitollinen tarjouksestanne. Mitä maksuun tulee...
— Suokaa anteeksi, että keskeytän, sanoi tohtori Bartlett. Tahdon vain
huomauttaa, että potilas, englantilaisten avuliaisuuden ja osanoton
johdosta, pystyy itse täydellisesti korvaamaan sekä tähänastiset
velkansa sairashuoneelle sekä mahdollisen leikkauksen kulut.
— Hyvä! Mutta vielä yksi kysymys: onko aivan mahdotonta, että ystäväni
jonkun sattuman nojalla voisi saada jälleen muistinsa?
— Aivan mahdotonta, vastasi tohtori. Tämä sattuma tuottaisi hänelle
samalla — kuoleman.
Jos tohtori Bartlett olisi voinut nähdä sen tyytyväisyydenilmeen, joka
loisti vieraan kasvoilla, kun hän lopetettuaan keskustelunsa nousi
autoon, niin hän olisi ollut varovaisempi. Ja jos hän olisi kuullut,
mitä vieras voitonriemuisena mutisi itsekseen, nojautuessaan mukavasti
vaunun tyynyjä vasten, niin hän ei koskaan olisi suostunut jättämään
potilastansa hänen käsiinsä. Sillä nuo sanat kuuluivat:
— Nyt hän on minun vallassani! Nyt Henry Patterson katoaa täydellisesti!
Kun hän seuraavana päivänä ilmestyi jälleen sairaalaan, oli hänellä
Austraalian-piletti taskussaan. Hän sanoi tohtori Bartlettille, että
potilaan lanko Suomessa tahtoi välttämättä itse suorittaa tämän
vaikean leikkauksen, eikä tohtorilla ollut siis muuta tehtävänä kuin
jättää potilas mr Carlsonin huostaan. Ja sen hän tekikin huoahtaen
helpotuksesta.
Mutta mrs Burt vuodatti kyyneleitä vaunujen vieriessä pois hänen
rakkaimman potilaansa kera.