VII.

Rouva Elinor tuli iloisesti yllätetyksi, kun Tom Coyne eräänä päivänä

heinäkuussa syöksyi sisään ja sulki hänet syliinsä.

— Annas kun katselen sinua, sanoi hän työntäen sisarensa hiukan

kauemmaksi itsestään.

Elinor hymyili hänelle, mutta sen takana piili tuskaa. Tom oli ainoa,

joka oli hänen uskottunsa, ja hänen tahtomattaankin näiden viikkojen

surun ja turhan odotuksen tuska purkautui esiin kyyneleisenä katseena,

kun hän näki nyt veljensä edessään.

— Pikku Ely raukka, sanoi Tom saattaessaan sisarensa istumaan. Mutta

näissä kolmessa sanassa oli enemmän todellista myötätuntoa kuin

Hallin kaikissa korulauseissa, ja ne koskivat niin syvästi Elinoriin,

ettei hän voinut olla nyyhkyttämättä. Tom, joka tiesi, ettei Elinor

turhanpäiten itkenyt, ymmärsi liiankin hyvin siitä, miten syvä hänen

surunsa oli. Hän olisi vain toivonut, että Elinor olisi voinut itkeä ja

saada siten helpotusta.

Mutta nuori rouva hillitsi itsensä, pyyhki silmänsä ja hymyili jälleen

veljelleen.

— Suo anteeksi, sanoi hän. Mutta tuntui niin hyvältä nähdä sinut

jälleen, enkä voinut hillitä itseäni. Paitsi Ingaa olet sinä ainoa,

jolla on aavistusta...

— Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Sinä sureksit aivan

liiaksi!

— Ja ikävöin, lisäsi Elinor hiljaa.

Tom tarttui hänen käteensä ja siveli sitä.

— Pikku raukka. Jospa tuo onneton ajatus ei olisi pälkähtänyt päähäsi.

— Älä sano sitä, Tom. Se yksin pitää minut pystyssä. Se antaa minulle

voimaa elää. Toivo on kaikki kaikessa minun elämässäni.

Tom oli toivonut, että Elinor oli tullut järkiinsä näinä kuluneina

kuukausina, mutta hän huomasi nyt, ettei niin ollut laita.

— Olethan järkevä, Elinor, sanoi hän. Pitäisihän sinun ymmärtää,

että tuo sinun ajatuksesi on mahdoton. Jos hän ihmeen kautta olisi

pelastunut, niin olisit jo kauan sitten saanut sen tietää.

— Hän on sairas, se on selvää, vastasi Elinor. Eikä se suinkaan ole

pienin kärsimys, että vaikka tiedän hänen tarvitsevan minua, en

sittenkään voi kiiruhtaa hänen luokseen. Oi Tom, etkö voi auttaa minua?

— En luule, rakkaani, en ainakaan sillä tavalla kuin sinä toivoisit.

Vaikka hän olisi ollut miten sairas hyvänsä, niin olisi hänen kuitenkin

pitänyt nyt jo voida antaa sinulle tietoja itsestään. Minä en ainakaan

tiedä muuta kuin yhden ainoan tapauksen, jossa näin pitkä vaitiolo

olisi mahdollinen.

— Ja se on?

— Mielenhäiriö.

Elinor kalpeni.

— Myönnä ainakin, että sinusta olisi parempi tietää hänen kuolleen kuin

olevan mielisairaalassa, sanoi veli.

Sanat olivat julmat ja suoraan asiaan käyvät. Tom ei olisi tahtonut

lisätä sisarensa kärsimyksiä, mutta lääkärinä hän vaikeissa tapauksissa

osasi käyttää veistä.

— Minä olen ajatellut sitä, sanoi Elinor tultuaan taas rauhalliseksi.

Mutta sinä erehdyt, jos luulet, että tämä mahdollisuus saattaisi minut

kadottamaan toivoni. Päinvastoin! Kaikki mielenvikaiset eivät ole

parantumattomia, sen sinä tiedät. Mutta ajattelehan, jollei Henry saa

sitä hoitoa, jota hän tarvitsee!

Elinor nousi kääntyen puoleksi selin veljeensä. Hän puristi kiihkeästi

nenäliinaansa.

— Sehän on juuri kaikkein kauheinta. Päivä päivältä parantumisen

mahdollisuus pienenee. Ehkäpä häntä pian ei voida parantaa lainkaan...

Elinor asettui veljensä eteen seisomaan ja kysyi totisella, tutkivalla

äänellä:

— Minä pyysin sinua viime kirjeessäni tekemään tiedusteluja. Mitenkä ne

ovat onnistuneet?

— Olen tehnyt mitä ikänä olen voinut. Olen pannut salapoliisit

Englannissa liikkeelle. Mutta tietysti tulos on — kielteinen.

— Ovatko he vastanneet?

— Ovat. Heille on uskottu vaikka kuinka paljon samanlaisia tapauksia,

mutta toiveet ovat hyvin vähäiset. Joka tapauksessa he ovat luvanneet

myöhemmin antaa tietoja.

Elinor huokasi.

— Niin mahdottomalta kuin tuntuukin, että Henry olisi pelastunut

Amerikan rannalle, olen kuitenkin kääntynyt myös kotimaisen

salapoliisitoimiston puoleen, mutta he kieltäytyivät ryhtymästä asiaan.

— Minkä vuoksi?

— Siksi että he eivät tahdo viekoitella ihmisiltä rahaa aivan

mahdottomaan asiaan.

Elinor kävi istumaan ikkunan ääreen. Vaalea pää painui rintaa vasten.

Sormet hypistelivät nenäliinaa.

Tuossa asennossa hän teki veljeen täydelliseen epätoivoon vajonneen

naisen vaikutuksen. Samalla Tom huomasi, miten laiha ja kalpea hän

oli. Ja tuo huomio saattoi hänet hyvin levottomaksi, varsinkin kun hän

tiesi, että se johtui sielullisesta kärsimyksestä. Hän istui ääneti

ja tarkkasi häntä edelleen odottaen, että katkera lääke, jota hän oli

hänelle antanut, epäilys, alkaisi vaikuttaa.

Heidän istuessaan ääneti juoksi pikku Inga sisään ja tervehdittyään

iloisesti enoaan alkoi heti kysellä häneltä isää. Missä hän piileskeli

— milloin hän palaisi kotiin — muistiko hän enää Ingaa — toisiko hän

uuden nuken hänelle j.n.e. Ja eno, joka vast'ikään oli kohdellut niin

kovasti äitiä, ei hennonut hävittää pikku Ingan luottamusta. Hän

vastasi hämillään ja väistäen, ja hänen vastauksistaan Inga sai sen

käsityksen, että niiden takana oli jotakin salaperäistä. Niinpä hän,

enon lähdettyä pukeutumaan päivällistä varten, kuiskasi äidilleen:

— Kuulepas, äiti, tuleeko isä huomenna?

— Mistä sinä olet saanut sen päähänpiston?

Ja äkillisen ilontunteen vallassa veri kohosi Elinor rouvan kasvoihin.

Yksin tuo ajatuskin, jonka pikku tytön kysymys oli herättänyt, oli niin

riemukas, että se oli murtaa hänen sydämensä.

Päivällisen jälkeen, jolloin mieliala ilman Ingaa olisi ollut kovin

painostava, leikitteli eno hetken aikaa pikku tytön kanssa. Äkkiä hän

tuli sisarensa luo. Nyt hänen vuoronsa oli tutkia.

— Kuulehan, Elinor, Inga sanoo, että »setä Hall» käy joka päivä täällä.

Onko se totta?

— On kyllä, vastasi Elinor tyynesti. Mutta sittenkin hänestä tuntui

vastenmieliseltä, kun veli kosketteli tätä asiaa. — Ymmärräthän, että

on paljon järjestettäviä asioita. Mr Hall pitää kaikesta huolta.

— Ikävä kyllä.

— Mitä sinä tarkoitat? — Veljen ääni kiusasi Elinoria. — Minä vakuutan

sinulle, että sekä sinulla että minulla on syytä olla tyytyväisiä tähän

asioiden järjestelyyn. Mr Hall...

— Minä uskallan vakuuttaa sinulle aivan päinvastaista, keskeytti Tom

hänet samalla kiusallisen terävällä äänellä. Oskar E. Hall on viimeinen

henkilö, jolle minä uskoisin omaisuuteni hoidon.

Ja kiinnittämättä huomiota Elinorin hämmästyneeseen huudahdukseen

jatkoi hän kuulustelua.

— Miksikä tuo herra juoksee tässä talossa? Et suinkaan tahdo väittää,

että hän vaivaa sinua liikeasioilla? Vaikka taitaisivatpa ne käydä

paremmin, jos hän kysyisi sinulta neuvoa.

— Tiedäthän, Tom, etten minä ymmärrä liikeasioita. Mutta mr Hall hoitaa

luottamustointaan suurella vakavuudella, ja hän onkin ainoa koko

kaupungissa, joka hiukan voi pitää huolta Ingasta ja minusta. Hän on

ollut kovin ystävällinen.

Inga veti enoaan takin liepeestä. Hänen mielestään keskustelu kesti

liian kauan. Mutta Tom työnsi hänet luotaan.

— Tiedätkö sinä sen, kysyi hän painostaen jokaista sanaa, että Oskar

E. Hall, johon sinä panet niin suurta arvoa, on syöksemäisillään sinut

turmioon?

Elinor rouva katsoi ymmällä ympärilleen. Ajatus oli hänelle niin uusi,

että hänen oli aluksi vaikea sitä käsittää.

— Mahdotonta, änkytti hän. Se on varmaankin erehdys, Tom.

— Etkö todellakaan tiedä siitä mitään?

Hetki sitten oli Tom luullut, että Elinor oli perillä asioista,

joskin hän oli niin välinpitämätön kaikesta, ettei pannut rahallisiin

vahinkoihin mitään huomiota. Mutta hän huomasikin nyt, että Elinorin

hämmästys oli todellinen.

— Minä en tiedä mitään, en yhtään mitään, sanoi Elinor ja nousi

hermostuneesti pystyyn. Sehän olisi hirveää! Nehän ovat Henryn rahoja.

Eikö se ole erehdys sittenkin, Tom?

— En usko sitä erehdykseksi, sanoi Tom levollisemmin, mutta sittenkin

hyvin vakavana. Kolme kertaa viimeisen kahden viikon kuluessa olen

nähnyt miehesi liikkeen nimen esiintyvän pörssisähkösanomissa, ja

joka kerta vahinkojen yhteydessä. Eikä pieniä summia ole ollutkaan

kysymyksessä, vaan satoja tuhansia.

— Mitenkä se on mahdollista! huudahti Elinor. Henrylle ei minun

tietääkseni sattunut koskaan vahinkoja, ei ainakaan mitään suurempia.

Miksikä siis omaisuudenhoitaja...

— Omaisuudenhoitaja, se on juuri oikea sana, Ely. Sitä hän onkin,

tuo Hall — sinun omaisuutesi hoitaja eikä mitään muuta! Mutta hän

on käyttäytynyt ikäänkuin olisi omistaja itse. Hän on antautunut

keinotteluihin, on pelannut pörssissä sinun rahoillasi, ja etteivät ne

ole kaikki jo huvenneet, johtuu pikemmin tilaisuuden kuin hyvän tahdon

puutteesta.

— Sinä tuomitset häntä varmaankin liian ankarasti, Tom. Jos hän

on hävinnyt yhtäällä, niin on hän voittanut toisaalla. Hän _on_

luotettava, Tom.

— Ei, sitä hän _ei_ ole, väitti veli kiivaasti vastaan. Mies, joka

panee vaaralle alttiiksi leskien ja alaikäisten lasten omaisuuden, ei

ole luotettava missään suhteessa, Elinor. Ja ettei hän ole ilmoittanut

sinulle vahingoista, pahentaa vain asiaa.

— Pahinta on se, lisäsi hän, ettei voi saada kiinni miehestä. Henry

Patterson on määrännyt hänet liikkeen johtajaksi ja Ingan holhoojaksi,

ja hän on siksi viisas lakimies, ettei saata itseään huonoon valoon.

Juriidisesti hänellä on vapaat kädet. Sinä, joka olet perinyt osan

omaisuutta, voit erottaa hänet johtajan toimesta, mutta tehty ei siltä

tule tekemättömäksi. Sinä voit kieltää häntä antautumasta pörssipeliin,

mutta onhan tapauksia, joissa se on välttämätöntä. Hänellä on oikeus

hoitaa Ingan perintöosaa, kunnes tyttö menee naimisiin tai tulee

täysi-ikäiseksi, eikä häntä siitä toimesta saa karkoitetuksi, jollei

ole sitovia todisteita omaisuuden hävittämisestä. Ja sellaisia meillä

ei ole, siksi taitavasti hän osaa keinotella. Lain käsivarsi ei siis

ulotu häneen. Ainoa on, että koettaa vaikuttaa häneen. Mutta...

— Minä puhun hänen kanssaan, sanoi Elinor nopeasti.

— Suo anteeksi, minä aion puhua hänen kanssaan, selitti Tom. Sellaisia

asioita me miehet ymmärrämme paremmin kuin te naiset. Käväisin hänen

konttorissaan ennenkuin tulin tänne, mutta hän ei ollut tavattavissa.

Puhuin vain Lawsonin — vanhan Lawsonin kanssa, tiedäthän, firman

konttorissa. Hän totesi sähkösanomat oikeiksi. Vanha kunnon mies oli

aivan surusta masentunut noiden vahinkojen vuoksi, mutta hän ei sanonut

lähemmin tuntevansa liikkeen asemaa yleensä. Tuo Hall näyttää pitävän

kaikki firman vanhat toimimiehet erillään asioista ja johtaa liikettä

uudesta komeasta konttoristaan käsin, Salle-avenyn varrelta. Jo sekin

herättää epäilyksiä. Sitä paitsi tapasin hississä Rudolf Salen,

pörssivälittäjän, joka vastikään rikastui suunnattomasti Spencerin

vararikon johdosta, ja minä lyön vetoa, että hän tuli suoraan Hallin

konttorista. Sekään ei ennusta mitään hyvää. Ei kukaan rehellinen mies

ole tekemisissä Rudolf Salen kanssa, se on varma.

Tom oli puhuessaan alkanut kävellä edestakaisin huoneessa. Sisar

oli harvoin nähnyt hänet niin kiihoittuneena. Itse hän oli sanaton

hämmästyksestä. Hänelle ei ollut pääasia tässä jutussa häntä uhkaava

häviö, vaan se, että Hall keinotteli Henry Pattersonin rahoilla.

— Mitähän Henry sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa elämäntehtävänsä

tuhotuksi? tuo kysymys nousi yhä uudestaan Elinorin eteen. Hetken aikaa

hän ajatteli sitäkin, että Henrylle itselleen olisi ehkä onnellisinta,

jos hän olisi kuollut, mutta sitten hän lohdutti itseään sillä

toiveella, että vahingot voisivat tulla peitetyiksi ja liike kohota

jälleen entiseen valtaansa.

Mitä Halliin tuli, otaksui Elinor, jolle kaikki petos oli täysin

vierasta, että hän voisi puhdistautua hänen edessään. Se mies, johon

Henry oli luottanut niin täydellisesti ja joka oli osoittanut niin

suurta huolenpitoa Ingasta ja hänestä itsestään, ei voinut tehdä mitään

väärää. Hänellä oli saattanut olla huono onni, eihän hän oikeastaan

ollut liikemies, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Henry, ja hän

sai kai luvan maksaa oppirahoja. Mutta epärehellinen — ei, sitä hän ei

voinut olla.

Jännittynein mielin Elinor odotti seuraavana päivänä veljeään, joka jo

aamulla varhain oli lähtenyt tapaamaan Hallia. Kesti kauan, ennenkuin

hän palasi.

Kun Tomin auto päivällisen aikana pysähtyi Pattersonin talon edustalla,

astui siitä ulos tyytymätön ja pettynyt Tom Coyne.

— Tuo lurjus on matkustanut Eurooppaan, huusi hän jo ennenkuin Elinor

ennätti mitään kysyä. Saadaanpa nähdä, palaako hän koskaan takaisin...