V.

Eteläisen sairaalan ylilääkäri Liverpoolissa, tohtori Bartlett, pudisti

pahoillaan päätään sulkiessaan yksityishuoneen n:o 6:n oven.

— »Nimetön» huolestuttaa minua, sanoi hän hoitajattarelle. Ei

huomattavaa muutosta parempaan tämän viikon kuluessa, vaikka olen

koettanut kaikkia mahdollisia keinoja.

Hoitajatar huokasi. Mrs Burt oli erinomaisen ystävällinen vanha nainen,

joka hoiti yksityishuoneittensa sairaita äidillisellä huolenpidolla

ja valvoi aivan väsyksiin saakka, kunhan hän siten saattoi pelastaa

jonkun »holhokeistaan». »Nimetön» — ei kukaan sairaalassa tiennyt

kuka hän oli, siksi häntä nimitettiin tällä salaperäisellä nimellä

— oli voittanut aivan erikoisesti hänen rakkautensa, osittain sen

salaperäisyyden vuoksi, joka ympäröi häntä, osittain ja ehkä kaikkein

eniten sen vaivan tähden, jota hän tuotti hänelle. Hän oli saanut

valvoa useita öitä nimettömän tähden ja nähnyt hänestä enemmän vaivaa

kuin kaikista muista sairaista yhteensä. Ja seurauksena oli nyt ollut

se, että hänestä oli tullut hoitajattaren silmäterä.

Huokaus tuli siis suoraan sydämestä. Tohtori Bartlett, joka tunsi

hoitajattaren varsin hyvin, sillä tämä oli parikymmentä vuotta

palvellut hänen sairaalassaan, ei epäillyt hetkeäkään, ettei sairas

ollut saanut parasta hoitoa mitä yleensä sairaalassa saattoi tulla

sairaitten osaksi, mutta sittenkään hän ei ollut täysin tyytyväinen

mrs Burtiin. Hän vaati joskus hoitajattarilta ihmeitä, joihin hän

itse ei pystynyt, varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun lääkkeet,

leikkaukset tai muut suorastaan tieteelliset keinot eivät auttaneet,

vaan parantuminen riippui pääasiallisesti älykkäästä hoidosta. Ja

älykkyydestä mrs Burtia tuskin saattoi syyttää. Jos hän pitkän

praktiikkansa aikana sittenkin oli saanut joitakin »ihmeitä» aikaan,

niin johtui se pikemmin hänen sydämestään ja vaistoistaan kuin

järjestään.

Sydän ja vaisto voi tosiaankin vaikeissa tapauksissa saada enemmän

aikaan kuin loistavin äly. Ja sitä tohtori Bartlett oli toivonut numero

XXX:n — »nimettömän» tapauksessa. Kun tämä toive kuitenkin petti, oli

hän hiukan pahoillansa.

— Onko hän puhunut? kysyi hän.

— Ei, ei ainoatakaan selvää sanaa ole tullut hänen huuliltaan sen

jälkeen kuin hänet tuotiin tänne. Olen melkein varma siitä, ettei hän

ymmärrä englanninkieltä.

— Minä olen toista mieltä.

— Houriessaan hän puhuu aina jotakin muuta kieltä. Sisar Mary, joka

ennen on ollut merimiessairaalassa, väittää hänen puhuvan ruotsia.

Tohtori nyökkäsi.

— Mutta meidän täytyy vähitellen saada hänet ilmaisemaan nimensä,

sanoi hän. Viranomaiset ahdistavat minua kysymyksillään. He pelkäävät

selkkauksia, jos mies esimerkiksi on varakas tai henkivakuutettu ja

varmaankin hän on julistettu kuolleeksi.

— Tohtori siis luulee...?

— Siinä asiassa minun ei tarvitse nojautua vain oletuksiin. Heti ensi

silmäykseltä näin, ettei mies kuulunut työläisluokkaan. Ei kellään

työmiehellä ole niin pehmeitä lihaksia kuin hänellä. Kädet olivat

tosin nahattomat, kun hänet tuotiin tänne, mutta se ei merkitse

mitään. Olen sittenkin aivan varma asiastani. Vaikka mies siis ei ole

raskaantyöntekijä, niin ei se silti tarvitse merkitä, että hän on

varakas. Ehkäpä hän on tuota hienompaa skandinaavilaista vientitavaraa,

jota lähetetään meren tuolle puolen.

— Niin, mutta hän ei ole mikään roisto, sanoi mrs Burt niin kiihkeänä

ja suurella vakaumuksella, että tohtorin täytyi salavihkaa nauraa.

— Enhän minä sitä sanokaan, vastasi hän hyväntahtoisesti. Joka

tapauksessa meidän täytyy saada selko hänen nimestään. Sen toimen minä

annan teille, mrs Burt. Minulle hän ei vastaa.

— Entäs vaitiolokäsky, tohtori?

— Peruutetaan, tohtori nyökkäsi päätään. Yritetään nyt vastakkaisilla

keinoilla, mutta varovaisesti — liiaksi ei saa lörpötellä. Hänen

aivonsa eivät siedä vielä liiaksi voimistelua. Vain pieniä annoksia,

joita vähitellen lisätään, ymmärrättehän?

— Ymmärrän kyllä, tohtori.

Barlett hymyili itsekseen, jatkaessaan kierrostaan sairaiden luona.

Tuon kelpo lesken kasvot olivat äkkiä kuin kirkastuneet, kun hän oli

peruuttanut määräyksensä, ettei sairaan kanssa saisi puhua. Tämä

äänettömyydenlupaus oli hänelle varmaan ollut hirveän tuskallinen!

Sen saattoikin heti huomata, kun sairaanhoitajatar astui potilaan

huoneeseen. Vähemmän totuudenmukaisesti kuin tarkoituksella rohkaista

sairaan mieltä hän kertoi, että lääkärillä oli hyvät toiveet hänen

parantumisestaan, koska itsepäinen kuume nyt vihdoinkin oli väistynyt

ja sairas oli ruvennut hiukan syömään. Ulkona oli kevät, jatkoi hän

sitten — saisikohan hän hiukan kohottaa kierrekaihdinta, jotta aurinko

pääsisi pilkistämään sisälle? Ehkäpä hän saisi avata hiukan akkunaakin?

Jospa hän vain tietäisi, miten ihana ilma oli!

Sairas ei vastannut mitään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt

hoitajan puhetta. Sisäänpäinkääntynyt, miettivä ilme kasvoilla ei

muuttunut hetkeksikään. Katse oli kiintyneenä vastakkaiseen seinään,

ja kun se joskus siirtyi puhujaan, ei se ilmaissut vähintäkään

ymmärtämystä. Jollei mrs Burt aikaisemmin olisi todennut, että sairas

saattoi kuulla puhetta ja melua, olisi hän voinut luulla häntä aivan

kuuroksi.

Kasvot päänaluksella olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat

luonnottoman suuret ja niin kirkkaansiniset, että mrs Burt ei voinut

kyllikseen ihmetellä niiden väriä. Otsalla hänellä oli side, ja kädet,

jotka lepäsivät liikkumattomina peitteellä, olivat myöskin kääreissä.

Kun muutamat merimiehet viikkoa aikaisemmin olivat tuoneet »nimettömän»

sairaalaan, oli skottlantilainen kapteeni muutamin sanoin kertonut,

mistä he olivat löytäneet hänet. Matkalla Baltimoresta Liverpooliin

oli »Iverness» -laivasta huomattu huhtikuun 17 päivänä vene, jonka

mastossa oli liehunut hätämerkki. Veneessä oli ollut »Titanicin»

nimi, ja siinä olevasta neljästä henkilöstä oli kolme kuollut joko

nälkään tai kylmään, neljännessä oli vielä hiukan eloa, joskin hän

oli tiedoton. Viimeksimainittu otettiin laivaan, jota vastoin ruumiit

haudattiin merimiesten tapaan mereen. Pelastetun tila lääkärien

tutkiessa häntä oli arveluttava, joskaan ei aivan toivoton. Hän oli

nälästä ja janosta niin riutunut, että kuolema ei ollut kaukana,

sitä paitsi oli hän saanut kylmänvikoja, niin kevyesti kuin hän oli

puettu. Niinikään oli hänellä avoin haava päässä, kaikesta päättäen oli

häntä tylsällä aseella isketty niin hirveällä voimalla päähän, että

kallo oli murskautunut ja aivotulehdus oli pelättävissä. Keuhkokuume

hidastutti vielä lisäksi yleistä parantumista, eikä sairasta oltu

kaikista yrityksistä huolimatta saatu laivassa heräämään tajuntaan.

Siinä tilassa hänet tuotiin Liverpoolin sairaalaan. Potilaalla ei ollut

yllään minkäänlaisia vaatteita tai esineitä, joiden nojalla olisi voitu

saada selkoa hänen nimestään tai säädystään.

Aluksi oli potilas sairaalassa sijoitettu yleiseen osastoon,

kolmisenkymmenen muun sairaan pariin, mutta koska hänen tilansa oli

huolestuttava ja hänen hoitonsa vaati erikoista huolta, oli hänet

varsin pian siirretty mrs Burtin yksityis-osastolle. Koko sairaala

seurasi erikoisella mielenkiinnolla »nimettömän» tilaa, ja niinpian

kuin sanomalehdet olivat saaneet vihiä siitä, että sairaalaan oli

tuotu eräs »Titanicin» uhreista, sisälsivät ne joka päivä selostuksia

sairaan tilasta sekä panivat kaikenlaisia huhuja hänestä liikkeelle.

Koko Englanti, vieläpä koko maailma puhui näinä päivinä yksinomaan

tästä hirvittävästä valtameren onnettomuudesta, jossa toistatuhatta

onnetonta matkustajaa oli heittänyt henkensä, ja Liverpoolin

sanomalehdet, jotka muuten saivat tätä kauhuntapausta koskevat

tietonsa Lontoosta käsin, käyttivät tilaisuutta hyväkseen kietoen

tämän erikoisen sankarinsa salaperäisyyden merkillisimpään verhoon.

Kerran oli eräässä uutiskiihkeimmässä lehdessä ollut »nimettömän»

haastattelukin sekä hänen valokuvansa, vaikkei onnettoman uhrin huulien

yli ollut tullut ainoatakaan sanaa sen jälkeen kuin hänet oli maihin

tuotu. Siten »nimetön» oli tietämättään tullut kuuluisuudeksi, jonka

kohtaloa tuhannet ihmiset seurasivat. Ja ennenkuin tiedettiin mitään

hänen olosuhteistaan tai varallisuudestaan, olivat yhdistykset ja

yksityiset henkilöt antaneet suuria summia haaksirikkoontuneen hyväksi

käytettäväksi, ja useat hempeämieliset naiset lähettivät itsepäisesti

hänelle kukkasiakin, joskaan potilaalla, joka juuri oli voittanut

vaikean keuhkokuumeen, ei voinut niistä olla vähintäkään iloa.

Tämä yleinen huomio, jota osoitettiin »nimettömälle», enensi vielä

sitä mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jota mrs Burt tunsi potilastaan

kohtaan, mutta katsellessaan nyt häntä, kun hän makasi liikkumatta

ja tunnottomana vuoteellaan, huomasi hän, että se tehtävä, jonka

ylilääkäri oli antanut hänelle, oli helpommin sanottu kuin tehty.

Silminnähtävästi potilas ei ymmärtänyt englanninkieltä. Mrs Burt

jutteli siitä huolimatta yhä edelleen ja koetellessaan potilaan

ruumiinlämpöä, joka olikin jo melkein normaali, hän ensi kertaa

ilokseen näki selvän ja järkevän ilmeen hänen silmissään.

Mrs Burt oli, vaistonsa ohjaamana, puhunut potilaalle tämän vanhemmista

ja siitä levottomuudesta, jota he varmaankin tunsivat, kun he eivät

tienneet, minne heidän poikansa oli joutunut. Ja kun potilas kuuli

sanan »isä», joka englannin ja ruotsin kielellä on melkein sama,

hätkähti hän.

Hyvän aikaa potilas makasi ääneti, mutta hän ei ollut enää liikkumaton.

Varmaankin tuo sana »isä» tuotti hänelle levottomuutta. Hän kääntyi

rauhattomana vuoteellaan ja nyppi peitettään. Kerta toisensa jälkeen

hän kohotti oikeaa kättään ja tarkasteli sidettä, ojensi sormiaan ja

katsoi avuttomana hoitajattareen.

Mrs Burt tarttui potilaan käteen ja puhui hänelle ikäänkuin rakkaalle

lapselle.

— Särkeekö kättä? Sehän on melkein terve — parin päivän kuluttua

voidaan side poistaa. Mikä onni, ettei siihen tullut verenmyrkytystä;

se näytti sangen vaaralliselta aluksi...

Sairas liikutteli sormiaan ja katseli ympärilleen. Hoitajatar alkoi

pelätä uutta kuumekohtausta.

Sitten hän lausui ensimäiset selvät sanansa puhtaalla englanninkielellä:

— Luuletteko, että kykenisin kirjoittamaan tällä kädellä?

Mrs Burt tuli niin iloiseksi, että hän ilman muuta rikkoi lääkärin

määräyksen.

— Tietysti te kykenette! huudahti hän innoissaan. Malttakaahan — minä

tuon heti paperia ja kynää.

Hänellä oli todellakin syytä iloita. Eivät koskaan mitkään

arkipäiväiset englantilaiset sanat olleet tuottaneet hänelle niin

paljon iloa kuin nämä — ja sitä paitsi hänellä oli toivoa varsin pian

saada tietää potilaansa nimikin.

Palattuaan takaisin sairaan luo kohotti mrs Burt hänet istualleen

vuoteessa ja laski paperin ja kynän tarjottimelle hänen polvilleen.

Käsi, kun side siitä poistettiin, oli ikäänkuin kutistunut ja punaisen

keltainen, mutta sormia saattoi liikuttaa, ja se oli pääasia.

— Mikä päivä on tänään, kysyi potilas.

— Toukokuun neljäs. Te olette ollut täällä täsmälleen viikon.

— Täälläkö minä olen? kysyi potilas osoittaen painettua nimeä paperin

kulmassa: Liverpoolin eteläisessä sairaalassa.

— Aivan niin.

Ja sitten potilas kirjoitti vapisevalla ukon käsialalla valkealle

paperille: »Liverpool toukokuun 4 p. 1904.»

Sitten hän äkkiä keskeytti.

— Se ei ole oikein, sanoi hän aivan varmasti.

— Mikä? Mrs Burt tuki häntä katsellen kirjoitusta sairaan olan yli.

— Päivämäärä, sanoi potilas moittivalla äänellä. Toukokuun 4 päivänä

olin vielä kotona kartanossa.

Mrs Burt joutui ymmälle. Hän ei voinut käsittää, miksi potilas

kirjoitti 1904, vaikka oli vuosi 1912. Tähän hän ei ollut valmistunut,

eikä hän tiennyt mitä hän sen johdosta sanoisi, sillä varomattomalla

sanalla voisi olla ikävät seuraukset. Mutta jotakin hänen täytyi sanoa.

Seuraten siis vaistoaan hän virkkoi:

— Suokaa anteeksi, minä erehdyin. On kesäkuun 4:s.

Monivuotinen kokemus oli opettanut hänelle, ettei ollut hyvä vastustaa

sairaita, joiden tila oli vielä arveluttava, sillä vastustus saattoi

aikaansaada taudin uudistumisen tai häiritä parantumista. Mutta hän

pelästyi pahasti, kun potilas kärsimättömästi kääntyi puoleksi häneen

päin.

— Tarkoitatte tietysti heinäkuuta, sanoi potilas painostaen.

Onnettomuus tapahtui kesäkuun 28 päivänä, siis täytyy nyt olla heinäkuu.

Ja välittämättä sen enempää hämmästyneestä hoitajattarestaan, alkoi hän

kirjoittaa toiselle paperi-arkille hitaasti ja vaivalloisesti:

»Liverpool, heinäkuun 4 p. 1904.

Rakas isä ja äiti! — Minä pelastuin ihmeen kautta »Norjan»

haaksirikosta. Makaan nyt sairaalassa. En ole jaksanut aikaisemmin

kirjoittaa, mutta olen pahoillani, että olen tuottanut teille

levottomuutta. Paranen kyllä pian. Terveisiä kaikille pitäjäläisille.

_Henrik_.»

Ei siinä ollut montakaan riviä, mutta osoitettuaan kirjeen »lautamies

Petter Anderssonille» Porvoon seuduille, olivat hänen voimansa aivan

lopussa ja hän vaipui hengästyneenä tyynyjen varaan.

Hetkeä myöhemmin oli kuume jälleen noussut.

Samana iltana neuvottelivat tohtori Bartlett ja mrs Burt yhdessä

tohtorin yksityisessä vastaanottohuoneessa. Kelpo vanha hoitajatar oli

siinä määrin suunniltaan, että hän vain suurella vaikeudella saattoi

kertoa, mitä yksityishuoneessa n:o 6 oli tapahtunut. Vain se ajatuskin,

ettei hänen potilaansa olisi ollut »täysin» järjissään, vaan että hänet

ehkä siirrettäisiin mielisairaalaan, oli hänestä niin hirveä, että hän

unohti kokonaan, mikä ansio hänellä oli ollut siinä, että tunnettiin

nyt potilaan nimi.

Tohtori Bartlett istui kauan mietteissään. Tapaus oli hyvin vakava.

Tosin hän ei, niinkuin mrs Burt, ollut huolissaan potilaan järjestä,

mutta se vaara oli aina tarjona, ellei sairasta kohdeltaisi kyllin

suurella varovaisuudella. Sehän oli selvää, että hän luuli olevansa

mukana kahdeksan vuotta sitten sattuneessa haaksirikossa, ja sekoitti

sen »Titanicin» tapaturmaan. Tohtori Bartlett muisti vallan hyvin

»Norjan» onnettomuuden, ja sai helposti selkoa siitä, että päivämäärä,

jonka potilas oli maininnut, piti paikkansa. Mutta kysymys oli nyt vain

siitä, oliko tämä harhaluulo, varsin tavallinen muuten potilaille,

jotka olivat saaneet kestää ankaria sekä henkisiä että ruumiillisia

kärsimyksiä, vain satunainen, vain johtuiko se muistin katoamisesta,

joka taas oli seurauksena siitä kovasta iskusta, jonka potilas oli

saanut päähänsä ja joka ehkä oli vahingoittanut joitakin aivokeskuksia.

Edellisessä tapauksessa sopiva hoito voisi poistaa pahan, mutta silloin

olisi tärkeätä tuntea potilaan elämä ja olot viime kuluneina kahdeksana

vuotena, ja siinäpä juuri pulma olikin. Olisi välttämätöntä kutsua

sairasvuoteen ääreen joku henkilö, joka tuntisi potilaan entisyyden

ja vähitellen voisi herättää hänen muistinsa henkiin, mutta mistä

sellainen henkilö oli otettavissa. Oli selvää, ettei sairas ollut ensi

kertaa ollut menossa Amerikkaan, sillä hän puhui englanninkieltä niin

virheettömästi, että se voitti ensikertalaisten taidon täydellisesti.

Hän oletti, että sairas näinä kahdeksana vuonna oli oleskellut

seuduilla, missä englanninkieli oli pääkielenä, ja täytyi siis koettaa

päästä henkilöiden yhteyteen, jotka tänä aikana olivat olleet hänen

kanssaan tekemisissä.

Tässä asiassa hänellä oli ainakin yksi johde: nimi. »Nimetön» ei

ollut enää nimetön. Kun sisar Maryn avulla oli saatu selkoa siitä,

että potilaan kirjoittama kirje oli osoitettu hänen isälleen, niin

ei ollut vaikea allekirjoituksen ja osoitteen avulla muodostaa hänen

nimensä: Henrik Andersson. Tohtorin viaksi ei ole luettava, että

hän tässä erehtyi, hän ei tietystikään voinut tietää, että monella

paikkakunnalla Suomessa seurattiin sitä alkuperäistä tapaa, että

sukunimi muodostettiin isän ristimänimestä.

Niinpä tohtori Bartlettin yritykset saada huoneen n:o 6:n potilas

yhteyteen oman aikansa kanssa epäonnistuivat. Nimeä Henrik Andersson

ei löytynyt »Titanicin» matkustajaluettelosta, ja vaikka sanomalehdet

niinhyvin uudessa maailmassa kuin vanhassakin puhuivat tästä

haaksirikkoontuneesta ruotsalaisesta, ei ilmestynyt ketään, jolla

olisi ollut oikeuksia häneen. Ja jonkun ajan kuluttua palautettiin

potilaan kirjoittama kirjekin avaamatta, ja sen kuorelle oli lyhyesti

kirjoitettu:

»Vastaanottaja kuollut.»