IV.

Pattersonin talo Sheridan roadin varrella oli yksi niistä tuhansista

kodeista, joihin tieto »Titanicin» haaksirikosta toi surua ja

epätoivoa. Viimeiseen asti mrs Patterson toivoi, että hänen miehensä

olisi pelastuneitten parissa, ja yhdessä tuhansien muiden vaimojen,

äitien ja tyttärien kanssa hän seisoi tuona unohtumattomana huhtikuun

aamuna Valkoisen Tähtilinjan rantasillalla New-Yorkissa, kun

»Carpathia» laski maihin pelastuneet haaksirikkoiset mukanaan. Mutta

turhaan hän etsi miehensä rakkaita kasvojenpiirteitä niiden joukosta,

jotka astuivat rantasillalle, ja yhtä tuloksettomat olivat kaikki hänen

tiedustelunsa. Ei kukaan ollut nähnyt mr Pattersonia viimeisen tunnin

kuluessa ennen »Titanicin» uppoamista.

Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi saanut haudata

miehensä ruumiin. Turha oli matka Halifaxiin ja kulku tunnettujen ja

tuntemattomien loppumattoman pitkän rivin keskitse; ei ainoallakaan

ollut kaivatun kasvoja. Kuolleet olivat haudanneet kuolleensa, ja hänen

miehensä lepäsi nyt kaksi tuhatta jalkaa veden pinnan alapuolella

valtameren pohjassa — hän oli yksi niistä 1.635:stä onnettomasta

uhrista, jotka tässä merionnettomuudessa olivat tuhoutuneet koko

maailman kauhuksi.

Kaikki, jotka joutuivat yhteyteen mrs Pattersonin kanssa tänä

aikana, olivat pakoitetut tunnustamaan, että hän kesti ihmeellisesti

onnettomuuttaan. Se on kyllä totta, että se, joka samoinkuin hänen

veljensä, lääkäri, joka oli seurannut hänen mukanaan sekä New-Yorkiin

että Halifaxiin, oli ollut tilaisuudessa tarkkaamaan häntä lähempää,

epäilemättä olisi ollut sitä mieltä, että hänen levollisuutensa oli

luonnotonta ja että siinä piili vaara. Tai huomioidentekijä olisi

tehnyt sen johtopäätöksen, ettei puolisoiden suhde ollut hyvä ja

että miehen äkillinen kuolema ei siis merkinnyt vaimolle suurempaa

persoonallista menetystä. Ei kestänyt myöskään kauan, ennenkuin

perhetuttavat tulivat surua valittamaan surutaloon ja ihmettelivät

suuresti sitä välinpitämätöntä levollisuutta, jolla leski kantoi

onnettomuuttaan, ja he vetivät siitä sen johtopäätöksen, ettei tämä

avioliitto ollutkaan ollut niin onnellinen kuin he olivat luulleet.

Ja siitä ei ollut pitkältäkään siihen otaksumiseen, että nuori leski

ennen pitkää menisi uusiin naimisiin. Sillä kateellisimmankin hänen

n.s. ystävättäristään täytyi myöntää, että Elinor Coyne Patterson sekä

kauneudellaan että rikkaudellaan hyvinkin pian saisi viekoitelluksi

miehen ansaansa. Mitä hänen kauneuteensa tuli, niin jotkut arvelivat,

ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt viiden vuoden

avioliiton jälkeen. Ja mitä varallisuuteen tuli, niin kaikki tiesivät,

että insinööri Patterson vainaja oli tarmollaan ja kyvyllään suuresti

lisännyt Coynen suvun rikkautta, joka hänen appensa kuoltua oli

langennut hänelle.

Yksi henkilö olisi kuitenkin voinut karkoittaa kaikki nämät panettelut,

jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta. Se oli nuoren lesken

veli, tohtori Tom Coyne. Tosin hän ei alkujaan ollut suopein silmin

katsellut tätä avioliittoa: Henry Patterson oli hänen mielestään,

niinkauan kuin hän ei tuntenut häntä lähemmin, ollut ulkomaalainen

onnenonkija, joka oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta päästäkseen

vankkaan asemaan anastamalla itselleen varakkaan perheen omaisuuden.

Mutta mitä enemmän hän tutustui lankoonsa, sitä selvemmin hän käsitti

erehtyneensä täydellisesti hänen suhteensa. Tom Coyne oli neljän

vuoden kuluessa ollut tilaisuudessa läheltä tarkkaamaan lankoaan

sekä puolisona että liikemiehenä, ja hän oli oppinut panemaan häneen

arvoa ystävänä sekä ihailemaan häntä. Viime vuoden kuluessa oli

tohtori asunut Philadelphiassa, missä hän harjoitti laajaa praktiikkaa

köyhälistön ja työläisten parissa, mutta vaikka hän ei siis ollut

seurannut sisarensa avioliittoa loppuun saakka, niin olisi hän voinut

antaa päänsä pantiksi siitä, ettei sen onnellisempaa avioparia kuin

Pattersonin ollut olemassakaan — kunnes kuolema äkkiä erotti heidät

toisistaan. Hän oli voittanut täydellisesti sisarensa luottamuksen,

ja niillä surullisilla matkoilla, joita he yhdessä olivat tehneet

etsiessään kadonnutta, oli se vakaumus hänessä yhä varmistunut, että

sisaren ja langon suhde oli ollut mitä parhain.

Sittenkin häntä ihmetytti sisarensa ulkonainen tyyneys. Se oli

luonnollista niinkauan kuin hän toivoi miehen pelastuneen; mutta

sittemmin se teki häneen kaamean vaikutuksen. Mutta samalla kun sisar

kävi yhä levollisemmaksi, sulkeutui hän myös entistä enemmän itseensä.

Veljen terävä lääkärinsilmä piti häntä yhä suuremman levottomuuden

vallassa silmällä — se tuntui hänestä ikäänkuin tyyneltä ennen myrskyä,

ja varmaankin seuraisi sitä vaikeampi kriisi, koska Elinor Patterson

tähän saakka oli säilynyt kaikilta suuremmilta sielun järkytyksiltä.

Veljeä ihmetytti ajatellessansa, ettei hän kertaakaan tänä aikana

ollut nähnyt kyyneleitä sisaren silmissä. Lopulta jännitys kävi niin

sietämättömäksi, että hän suoraan kysyi häneltä mistä se johtui, ettei

hän koskaan näyttänyt vähintäkään surun jälkeä.

— Minä suren, kun en voi olla hänen luonaan nyt, kun hän epäilemättä

kipeästi kaipaa minun apuani, vastasi mrs Patterson levollisesti. Mutta

minulla on selvä tunne siitä, että hän elää ja että me tapaamme vielä

toisemme. Minun pitää vain olla kärsivällinen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että lääkäri

huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta. Se ei ollutkaan siis perätön

se epäilys, joka eräänä päivänä oli herännyt hänessä nähdessään

pikku Ingan haikeasti itkevän äitinsä sylissä ja kuullessaan tämän

lohduttavan häntä:

— Älä itke, pienokaiseni. Isä tulee kyllä pian takaisin, eikä sinun

pidä uskoa mitä palvelijat sanovat.

Tom Coyne oli aikonut moittia sisartaan sen johdosta, että tämä esitti

asian lapselle väärässä valossa, mikä hänestä ei ollut oikein ja sitä

paitsi aivan turhaakin. Mutta nähdessään miten nuo sanat heti saivat

lapsen rauhoittumaan, hän oli luopunut aikeestaan. Nyt hän sai sopivan

tilaisuuden puhua asiasta, ja hän aikoi juuri sanoa, miten väärin oli

antautua toiveitten valtaan, jotka kuitenkin pettäisivät, kun mrs

Patterson lisäsi:

— Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Tom. Kaikista merkeistä päättäen tuo

hirveä onnettomuus on tapahtunut. Mutta tämä on kokonaan tunteen asia.

Eihän meillä ole minkäänlaisia todistuksia siitä, että Henry on — että

minä olen jäänyt yksin. Ja niinkauan kuin meillä ei niitä ole, niin et

voi estää minua toivomasta. Virallisesti olen pukeutunut surupukuun,

eikä koskaan juolahtaisi mieleeni puhua aavistuksistani muille kuin

sinulle ja pikku Ingalle. Ja sittenkin pelkään, ettet sinäkään ymmärrä

minua.

— En osaa sitä todellakaan sanoa, sanoi Tom Coyne alakuloisena. Häntä

suretti enemmän sisaren itsepetos kuin jos hän olisi antautunut

mitä epätoivoisimpaan suruun. — Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Suo

anteeksi, mutta minun on mahdoton uskoa yliluonnollisiin asioihin,

aavistuksiin, telepatiiaan ja sen sellaiseen!

— Minä tunnen sen selvästi, sanoi mrs Patterson painaen kädellään

sydäntään, että Henry elää. Ja minä olen järjestänyt elämäni sen

mukaan, että odotan häntä palaavaksi.

Sen hän olikin tehnyt. Ei mitään talossa saatu muuttaa — ei miehen

työhuoneessa eikä makuusuojassa. Hän pyyhki itse joka päivä tomua

miehensä kirjoituspöydältä ja hän istui niinkuin ennenkin suuressa

nojatuolissa kamiinin edessä. Harvoin hän enää otti vastaan

vieraita tai läksi itse tuttaviaan tapaamaan, mutta säännöllisesti

joka aamupäivä vierivät hänen mustat ajopelinsä rantatietä pitkin

Lincoln-puistoon ja taas takaisin. Hän vietti aivan samanlaista elämää

kuin ennenkin, paitsi mitä säädyllisyys vaati niin vastikään leskeksi

jääneeltä naiselta. Palvelusväkeä ei vähennetty; vain hovimestari,

jonka läsnäolo ei ollut tarpeen, kun talossa ei pidetty enää

vieraskutsuja, sai lähteä lomalle maalle.

Tom kehoitti sisartaan lähtemään ulkomaille päästäkseen vapaaksi tuosta

itsepäisestä ja turhasta odotuksesta. Mutta mrs Patterson pani lujasti

vastaan.

— Minäkö lähtisin matkalle, vaikka milloin tahansa voin saada sanoman

Henryltä? huudahti hän. Miten voit edes sellaista ajatella, Tom!

Tom kohautti olkapäitään. Hänestä tuntui kiusalliselta, että sisar oli

näin kokonaan piintynyt tuohon ajatukseensa. Mutta hän ei yrittänyt

enää saada häntä järkiinsä. Olihan hän levollinen ja tyyni. Tom voisi

siis palata takaisin työhönsä Philadelphiaan tarvitsematta pelätä, että

hän laiminlöi sisartaan. Mutta hän päätti silloin tällöin käydä häntä

katsomassa, sillä kriisin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Tyhjältä tuntui talossa Tom Coynen lähdettyä. Rouva Elinor kulki

itseksensä tahtomatta tunnustaa, että hän alkoi käydä levottomaksi.

Hiipivä hermostuminen sai hänessä vallan, aivankuin salainen tauti.

Hän rupesi ratsastamaan saadakseen liikuntoa, oli ulkona puolet päivää

voittaakseen heikkoutensa, mutta se onnistui vain puolittain. Vaikka

hän ruumiillisesti olisi ollut miten väsynyt tahansa, niin rauhaa hän

ei sittenkään saanut. Hän oli sielullisesti sairas. Epäilys oli alkanut

hiipiä mieleen, jo sekin seikka, ettei hän enää yhtä selvänä kuin ennen

kuullut sisäistä ääntä, joka vakuutti miehen yhä elävän, teki hänet

rauhattomaksi. Hän tunsi suurta tyhjyyttä, jäytävää kaipausta, vaikka

hän ei uskaltanut mainita sitä nimeltä. Sillä hän tunsi, että jos hän

kadottaisi uskonsa, niin hänen voimansa olisivat myös kokonaan lopussa.

Ja sittenkin — se oli hyvinkin vaikeaa joskus. Aika kului, eikä

sanaakaan kuulunut Henrystä!

Kovin yksin hän olikin.

Olihan hänellä Inga, pieni nelivuotias, kultakutrinen tyttönsä, heidän

yhteinen lapsensa. Hän koetti askarrella pienokaisen kanssa entistä

enemmän, ja tyttö olikin hänen paras liittolaisensa. Omituista miten

lapsen ajatukset olivat kiintyneet isään. Kun he olivat kahden,

puhuivat he alituisesti isästä. Kesken leikkiäkin saattoi isä muistua

lapsen mieleen, ja purskahtaen itkuun hän kysyi silloin äidiltä kietoen

käsivartensa hänen kaulaansa:

— Sanopa, äiti, milloin isä tulee? Minun on niin hirveän ikävä häntä!

Tai hän opetti äidille kaikki ne leikit, joita isä oli hänelle

opettanut, ja silloin hän sanoi usein:

— Niin ei isä olisi tehnyt. Hän teki niin ja niin. Kun hän tulee

kotiin, niin hän opettaa sinuakin.

Sillä lapsi ei epäillyt hetkeäkään, ettei isä palaisi takaisin. Äiti

oli sen sanonut ja uskoi itsekin isän palaavan. Mutta odotus tuntui

kummastakin pitkältä...

Eräs henkilö kävi usein talossa tänä aikana. Se oli Oskar E.

Hall, perheen asianajaja, suurikasvuinen, sileäksi ajeltu

ruotsalais-amerikkalainen mies, sitä lajia, joka kernaasti unohtaa

äidinkielensä ja kansallisuutensa niinpian kuin ei niistä ole enää

suoranaista hyötyä. Patterson ja hän olivat tulleet Amerikkaan samalla

laivalla, opiskelleet jonkun aikaa samassa collegessä ja tehneet

ystävyysliiton, jossa edellinen aina oli antava, vieläpä siinä määrin,

että Hall tuskin olisi ollut se mikä hän oli — asianajaja ja tunnetun

lakitoimiston johtaja — jollei Patterson olisi avustanut häntä hyvälle

alulle. Olivatpa he yhdessä perustaneet patenttitoimistonkin, joka

kuitenkin lyhyen kukoistusajan jälkeen oli lopettanut toimintansa

syistä, joita ei kukaan sivullinen tuntenut. Patterson oli sen

jälkeen hankkinut Hallille työtä eri liikkeiden ja yhtiöiden

palveluksessa, ja lopulta hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa

toimeenpanijaksi. Henry Patterson, joka oli tunnettu huolellisuudestaan

ja varovaisuudestaan kaikissa toimissaan, oli näet ennen lähtöään

Eurooppaan tehnyt testamenttinsa, ja ominaista tälle kelvolliselle

liikemiehelle oli se, että hän oli testamentissaan tarkasti määrännyt,

miten hänen liikettään oli edelleen hoidettava lesken ja tyttären

puolesta. Hallin tehtävä testamentin toimeenpanijana tuli sen kautta

paljoa helpommaksi, ja siksipä saattoikin tuntua siltä, kuin ei Hall

yksinomaan liikeasioiden tähden niin tuhka tiheästi olisi käynyt

surutalossa, varsinkaan kun rouva Elinor ei ymmärtänyt paljoakaan

liikeasioista ja täydellisesti luotti mr Hallin arvostelukykyyn.

Asian laita olikin sellainen, että — Hall tunnusti sen suoraan

itselleen, vaikkei suinkaan muille — tarkalleen punnitut motiivit

ohjasivat hänen askeleitaan, kun hän niin usein astui Pattersonin

taloon. Rouva Elinor oli siihen aikaan, jolloin hän oli vielä miss

Elinor Coyne, viehättänyt häntä suuresti, ehkäpä ei niin paljon

kauneutensa voimalla kuin isänsä rahoilla. Sillä Oskar E. Hall oli

laskeva luonne, joka jo varhain oli oppinut, että tunteet voivat

helposti johtaa harhaan, jos niiltä puuttuu aineellista pohjaa, ja

karriääri oli ollut alusta alkaen hänen elämänsä ojennusnuorana. Elinor

Coyne olisi merkinnyt hänelle onnenpotkausta, joka olisi saattanut

hänet päämäärään, mutta Henry Patterson oli ennättänyt väliin ennenkuin

asianomainen oli aavistanut mitään siitä hiljaisesta taistelusta, jota

ystävät olivat käyneet keskenänsä. Hall oli purrut hampaansa yhteen ja

niellyt pettymyksensä. Jos hän mielessään oli katkera onnellisempaa

ystäväänsä kohtaan, ei hän sitä ainakaan osoittanut. He työskentelivät

yhdessä niinkuin ennenkin, ja Hall käytti huoleti hyväkseen niitä

etuja, joita hänellä oli ystävänsä asemasta Coynen talon vävynä. Joskus

hän hiukan katkerasti hymyillen arveli, että hänen etunsa oli yhtä

suuri kuin toisen n.s. onni — ja sitä paitsi hän oli riippumaton!

Hall ei ollut oikeastaan seurustellut Pattersonin talossa. Vain

silloin tällöin oli hänet kutsuttu suurempiin kutsuihin, ja aina

hänen käytöksensä emäntää kohtaan oli ollut niin moitteeton, että

Patterson miltei oli unohtanut, että he kumpikin olivat kilpailleet

hänen suosiostansa. Ainakin hän oli aivan rauhallinen Hallin

tunteiden suhteen, koska hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa

toimeenpanijaksi, tehtävä, jonka pakostakin täytyi saattaa hänet yhteen

lesken kanssa.

Tässä suhteessa ei Henry Patterson ollut kuitenkaan ollut kyllin

tarkkanäköinen. Tosin ei rouva Elinor, onnettomuuden tapahtuessa,

tiennyt mitään Hallin tunteista, mutta siinä oli jo kylliksi, että tie

lesken luo oli avoinna, jotta Hall ryhtyisi toimeen. Olihan Elinor

Patterson sitä paitsi arvokkaampi saalis kuin Elinor Coyne — sen

tosiasian asianajaja tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän, joka

päiväkausia istui Pattersonin tilikirjojen ääressä, oli täysin selvillä

hänen liikekannastaan.

Asia olisi siis selvä mitä häneen tuli. Tällä kertaa oli kultalintu

pyydettävä ansaan millä hinnalla hyvänsä! Tavattomalla huolella ja

viekkaudella, joka oli pelastanut hänet monestakin pulasta, hän

suunnitteli sotajuontaan.