— Onko vielä naisia kannella? huusi eräs upseereista, joka piti huolta
elävän lastin pakkauksesta. Huuto kajahti edelleen miehestä mieheen.
Patterson kumartui laivan reunan yli ja antoi katseensa kulkea sen
kylkeä pitkin. Hänestä tuntui ikäänkuin laiva viimeisenä kymmenenä
minuuttina olisi vajonnut melko lailla syvemmäksi. Vesi nuoleskeli jo
siirtolaiskannen alla olevien hyttien ilmanvaihtoreikiä.
— Kannen alla on naisia, huusi hän upseerille ja kiiruhti hissien luo.
Ne olivat suljetut. Silloin hän syöksyi alas vieville portaille. Ei
kukaan estänyt häntä; vahdit olivat jo poistetut. Hän juoksi alempaa
kantta pitkin ja huusi:
— Viimeinen pelastumisen mahdollisuus naisille ja lapsille! Viimeinen
tilaisuus! Ylös ylimmälle kannelle!
Ei kukaan vastannut. Mutta kun hän astui tupakkasalongin valaistujen
ikkunoiden ohi, pysähtyi hän kivettyneenä. Neljä herraa istui siellä
pöydän ääressä pelaten korttia, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Vesi ulottuu pian tänne saakka! huusi hän ovelta.
— Hoitakaa omat asianne, vastattiin hänelle. Vain yksi pelaajista
nousi ylös ja siveli tukkaansa. Hän oli kalman kalpea. Toinen painoi
kiroillen hänet alas tuolille ja pisti kortit hänen vapiseviin käsiinsä.
Patterson juoksi seuraavalle kannelle. Ei ketään näkynyt. Olipa
sittenkin nurkassa konehuoneen ja portaan välissä vanha nainen, joka
oli painanut kaksitoistavuotiaan tyttärensä rintaansa vasten.
Vieressä seisoi mies, joka kehotti häntä pelastamaan itsensä ja
lapsensa. Patterson kuuli miehen puhuvan omaa äidinkieltänsä.
— Ylös B-kannelle ja pian! komensi Patterson nopeasti. Viimeinen vene
lasketaan vesille parin minuutin kuluttua.
— Hän ei tahdo, hän pelkää niin kovasti merta, sanoi mies
epätoivoissaan.
— Jos hän jää tänne, hukkuu hän neljännestunnin kuluttua, vastasi
Patterson. Hän tarttui lujasti naisen olkapäihin ja nosti hänet
pystyyn. — Henki on kysymyksessä — kiiruhtakaa!
Hän puhui niin käskevällä äänellä, että kaikki kolme, sen enempää
sanomatta, kiiruhtivat ylös kannelle.
Patterson juoksi paikasta toiseen ja huusi. Seuraava kansi oli tyhjä.
Hän kiirehti vieläkin alemmaksi. Kauhukseen hän kuuli sadan äänen
kannen alta vastaavan huutoonsa. Hän saattoi selvästi erottaa naisten
kimakat äänet miesten syvempien äänien joukossa. He huusivat kuin
kuolemantuskissaan.
— Teljetyt! sanoi Patterson ääneensä itsekseen. Hyvä Jumala, miten
hirveää!
Etsittyään hetken aikaa hän löysi portaat, jotka johtivat alas. Vettä
oli jalan korkeudelta käytävässä ja se näytti nousevan hirvittävällä
nopeudella. Onnettomien huudot kuuluivat nyt äänekkäämpinä.
Kolkutettiin seinään, jyskytettiin, potkittiin aivan kuin ukkonen
olisi käynyt ja huudot kajahtivat kuolemaantuomittujen petoeläinten
kirkunalta.
— Helvetti, mutisi Patterson. Mitään niin kaameaa ei hän eläissään
ollut kuullut.
Hän juoksi pitkän käytävän toiseen päähän, vaan ei löytänyt mistään
ovea. Kuumeisella kiireellä hän palasi takaisin. Vesi, joka ulottui
nyt hänelle polviin saakka, pirskui jääkylmänä hänen kasvoihinsa.
Vihdoin, jyrkässä käytävän käänteessä hän näki oven, jossa oli
kirjoitus: »Laivasairaala». Ovi oli raudasta, eivätkä onnettomat
raukat sen toisella puolella yhteisvoiminkaan kyenneet murtamaan sitä.
Patterson huomasi heti, että hänenkin oli turha yrittää saada sitä
auki. Mutta sittenkin hän hetkeäkään epäröimättä tarttui heti työhön.
Rautakangella, jonka hän löysi kalustokaapista, hän alkoi pommittaa
ovea yli-inhimillisin voimin. Hän iski ja pisti ja hakkasi ovea ja
huomasi tuskin, että melu oven toisella puolen hetkeksi hiljeni;
onnettomat kuuntelivat henkeään pidätellen. Useita minuutteja kului
hänen saamatta muuta aikaan kuin että lukon ympärystä hiukan viottui.
Ja joka hetki vesi kohosi yhä korkeammalle. Hänen jalkansa olivat jo
aivan jäykät ja tunnottomat, mutta otsalta hiki tippui kasvoja pitkin.
Kumeita ääniä kohosi hänen kurkustaan hänen koettaessaan murtaa ovea
auki, hän unohti onnettomat oven toisella puolen sekä ponnistustensa
tarkoituksen, ovi, jota hän voimainsa takaa hakkasi, oli hänestä
ikäänkuin vihollinen, joka oli voitettava, maahan lyötävä — minkä
vuoksi, sitä hän ei ajatellut lainkaan. Mieletön vimma oli saanut hänet
valtaansa.
Hetkeksi hän tuli jälleen tajuihinsa. Jossakin kissa naukui. Hän
silmäsi sinne, niistä ääni kuului, ja avonaisesta ovesta hän näki
sähkövalojen kuvastuvan veteen, jossa, uiskenteli kaikenlaatuisia
esineitä. Se oli ruokasäiliö, kaapit olivat selkosen selällään ja
musta vesi huuhteli hyllyjä pyyhkäisten veteen ruokatavaroita. Kanojen
kaahatusta kuului kauempaa. Mutta kissan surkea ja pitkäveteinen
naukuminen voitti kuitenkin kaikki muut äänet.
Vain hetken ajaksi hän oli keskeyttänyt työnsä, mutta heti onnettomat
uhrit suljetun oven takana alkoivat kahta kiivaammin huutaa.
Luultavasti he pelkäsivät, että heidän pelastajansa oli luopunut
yrityksestään ja jättänyt heidät oman onnensa nojaan. He viskautuivat
ovea vasten, joka ei kuitenkaan vähääkään antanut myöten. Kun Patterson
äkkiä muisti, mitä varten hän oli paikalla, alkoi hän jälleen
moukaroida ovea, ja melu sisällä hiljeni. Vain yksityisiä huutoja
kuului seinän takaa, kauhistuttavia huutoja, ikäänkuin olisi yritetty
jotakuta tappaa.
Hän ponnisti uudelleen voimiaan, mutta tuumi samalla mielessään: — Se
on mahdotonta, se ei käy! Ja jokaista iskuaan hän säesti toistamalla
yhä uudestaan: — Se ei käy — se on mahdotonta!
Äkkiä hän iski niin taitamattomasti, että rautakanki kirposi hänen
kädestään ja hän kaatui suulleen jääkylmään veteen, saaden suun
täydeltä tervan ja tärpätin ja maalin makuista vettä, ja pärskyen
hän kohosi jälleen pystyyn. Kylmä vesi oli hiukan rauhoittanut hänen
kiihtynyttä mieltään.
Hän naurahti ääneensä. Kaatuessaan kumoon oli hänen käteensä osunut
pieni esine, joka oli lattialla, mustassa vedessä. Kun hän aukaisi
kätensä, huomasi hän, että siinä oli avain.
— Jumala on hyvä, mutisi hän tietämättään mitä sanoi. Jumala on hyvä.
Vapisevin käsin hän etsi avainreikää, joka oli jo pari tuumaa veden
alla. Avain sopi lukkoon! Mutta yrittäessään vääntää sitä, ei lukko
auennut.
— Olen vakuutettu siitä, että avain on oikea. Se on pudonnut lukosta
ihmisten hyökätessä tästä ohi, puheli hän ääneensä itsekseen. Ja nyt
minä olen kangellani rikkonut lukon.
Hän väänsi ja väänsi, kunnes nahka käsistä repeytyi ja niitä särki kuin
tuli olisi polttanut.
Kylmänhiki virtasi kasvoja pitkin.
— Se ei käy, se ei käy, mutisi hän epätoivoissaan.
Venytetty, epäinhimillinen huuto vastasi hänelle oven takaa. Heti sen
jälkeen kuului loiskinaa. Nyt hän näki kissan uiskentelevan esiin
ruokasäiliöstä. Sen silmät kiilsivät kuin hehkuvat hiilet.
Seuraten äkillistä mielenjohdetta hän kaahlasi työkalukaapille ja etsi
sieltä pitkän naulan. Sitten hän palasi kuolemaantuomittujen ovelle,
pisti naulan avaimenreikään ja käänteli sitä varovaisesti. Samassa hän
tunsi jonkun tarttuvan häntä selkään kiinni, ja pelästyksissään hän
kääntyi taakseen, mutta ei nähnyt mitään; hän yritti ravistaa taakkaa
selästään, mutta se ei onnistunut. Se siirtyi vain korkeammalle, hänen
olkapäälleen. Iskiessään tuota salaperäistä olentoa kädellään päästi se
surkean naukuvan äänen. Se oli kissa, joka hiveli nyt märkää turkkiaan
hänen niskaansa vasten. Hän antoi sen olla paikoillaan häveten, että
hän kesken hengenvaaraa oli saattanut pelästyä noin surkeaa pientä
olentoa kuin kissaa.
Hän väänsi ja väänsi. Taaskin kuului kimakoita hätähuutoja, ikäänkuin
ihmiset olisivat tappaneet toisiaan. Hän väänsi ja väänsi edelleen.
Kun ovi vihdoin lensi auki, hyökkäsi sen takaa hurja, huutava
ihmisvirta. He kompastuivat toisiinsa ja kaatoivat Pattersonin kumoon
veteen. Kissa raapi häntä kasvoihin kuolemantuskissaan, ja Patterson
sai niellä runsaasti vettä ennenkuin hän pääsi jälleen jalkeille.
Vapautuneet käyttäytyivät kuin hullut. Ehkäpä he olivatkin hulluja.
He hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa portaitten juurelle, niin ettei
kukaan voinut päästä ylös. Takana olevat raastoivat edessä olevia;
nyrkit puivat ilmassa, kirouksia ja rukouksia kuului sekaisin kaikilla
maailman kielillä. Vihdoin jättiläismäisen neekerin onnistui murtautua
joukon läpi antamalla aimo nyrkiniskuja joka puolelle. Pari kolme
kiepsahti kumoon ja jäi veteen makaamaan.
Neekeri sai sulun murtumaan. Joukko syöksyi huutaen ja raastaen
toisiaan portaita ylös. Vain eräs nainen jäi toisista jäljelle. Hän
pysähtyi ensimäiselle kuivalle porras-askeleelle, alkoi siinä hurjasti
tanssia ja nauraa täyttä kurkkua. Vaahto pursui hänen suustaan ja hänen
ruumiinsa vääntyi omituisesti. Lopulta hän viskautui veteen ja vajosi
pohjaan.
Patterson värisi. Ylhäältä hän kuuli edelleen hirveää melua, aivankuin
se olisi lähtenyt hulluinhuoneesta.
Vesi ulottui jo Pattersonin kainaloihin saakka hänen pyrkiessään
portaille. Päästyään kuivalle täytyi hänen hetkeksi istahtaa: viimeisen
puolentunnin mielenliikutus ja ruumiillinen ponnistus oli ollut liikaa
tällekin terveelle ruumiinrakenteelle, ja hän tunsi syvää inhon ja
vastenmielisyyden tunnetta.
Toisen luokan kävelykannella hän oli istahtanut nojatuoliin. Siellä
oli aivan tyhjää; vain tupakkahuoneessa istuivat väsymättömät
kortinpelaajat, jotka eivät edes kuolema silmiensä edessä malttaneet
hillitä intohimoaan. Mutta ylimmällä kannella sen sijaan oli vilkasta
elämää. Kuului jalkojen töminää, ja äkillinen laukaus sai yksinäisen
miehen säpsähtämään.
— Rupeavatko he nyt murhaamaan toisiaankin? mutisi hän ja tuli samassa
ajatelleeksi niitä hulluja, jotka hän oli päästänyt vapauteen. Eikö
olisi ollut järkevämpää antaa heidän kuolla tuolla alhaalla, tuumi
hän mielessään, jos heidän joka tapauksessa täytyi nyt kuolla? Mutta
sisäinen ääni hyväksyi sittenkin hänen tekonsa.
Soittoa kuului kaukaa. — Reippaita poikia, nuo laivasoittajat, tuumi
hän. He hukkuvat samoinkuin me muutkin, mutta viimeiseen asti he
yrittivät rohkaista itseään ja meitä...
Hän ei epäillyt enää sitä, että jättiläislaiva todellakin uppoaisi ja
veisi matkustajat mukanaan märkään, kylmään hautaansa. Vesihän kohosi
nopeasti, pian se tunkeutuisi tännekin, missä hän istui. Yhdentekevää,
tuumi hän, minulle on aivan yhdentekevää missä ja miten minä kuolen.
Hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kylmässä vedessä ja unitauti
yllätti hänet, mikä käy aina vilustumisesta aiheutuvan kuoleman edellä.
Hän sulki silmänsä. Epäselviä kuvia kulki hänen sisäisen silmänsä
ohi, synkkiä ja kiusallisia kuvia entisiltä ajoilta, mutta myöskin
valoisia ja onnellisia. Hänen vaimonsa kuva kohosi viimeksimainittujen
keskellä. Hän huokasi tuskallisesti. Niin nuoresta ja kauniista
vaimosta hänen tuli luopua! Hän oli ainoa nainen, jota hän koskaan
oli rakastanut, ja tänä hetkenä hän rakasti häntä seitsenkertaisesti.
Hymyillen hän kuolisi, jos hän yhden ainoan kerran vielä saisi pidellä
häntä sylissään ja suudella hänen huuliaan, jotka niin useasti olivat
tuottaneet hänelle huumaavaa onnea. Ääretön kaipaus täytti hänen
sielunsa. Siten minä tahdon kuolla, tuumi hän, jumaloiden, rakastaen,
polvistuen hänen eteensä...
Mutta samassa hän hyökkäsi pystyyn. Ponnistaen kaikki voimansa hän
avasi silmänsä. Kesken kaipaustaan oli hänen itsesäilytysvaistonsa
herännyt — mitäs, jos pelastus olisikin vielä mahdollinen!
Laiva oli vajonnut nopeasti näinä viime hetkinä. Aallot loiskivat
jo kannen tasalla, nuoleskellen köysistöä. Keulapuolessa oli kansi
märkänä. Monta minuuttia ei laiva enää voisi pysyä pystyssä. Se
kallistui yhä pahemmin. Soitto kuului yhä lähempää. Nyt hän saattoi
erottaa virren säveleen: »Lähemmä Herra sua...»
Mereltä kuului monenlaisia ääniä. Aivan laivan kyljessä kellui vene
täynnään ihmisiä, jotka ääneti kulkivat kohtaloaan kohti. Ylimmältä
kannelta syöksyi aika ajoin raskaita, mustia olentoja veteen, joskus
useampiakin yhtä aikaa. Nuo ihmisparat toivoivat siten voivansa
pelastua veneisiin, toiset taas eivät malttaneet odottaa kuolemaa
laivassa. Edelliset huusivat koettaessaan pysytellä veden pinnalla;
jälkimäiset painuivat äänettömästi pohjaan, pelkäämättä kuolemaa.
Patterson nousi juuri aurinkokannelle, kun kuului kauhean voimakas
paukaus ikäänkuin valtameren helmasta. Tuo ääni huumasi kaikki aistit,
tuntui siitä kuin olisi joutunut keskelle tulivuoren kitaa. Vielä
toinenkin paukahdus, edellistä kovempi, sähkövalo sammui, ja laivan
sydänkammioissa paukkui ja kuohui. Höyrykattilat olivat räjähtäneet ja
murskanneet »Titanicin» kahtia. Etupuoli laivaa painui syvälle kadoten
heti meren kitaan, peräpuoli kohosi pystyyn peräsimen ja propellien
piirtäessä ilmaa.
Patterson kaatui suulleen, kun portaat hänen allaan äkkiä kallistuivat
vaakasuoraan asentoon. Ja maatessaan oven takana, joka ilmanpainosta
oli sulkeutunut, hän kummasteli tätä uutta luonnonihmettä, jota
hän luuli aivohäiriöksi. Hän oli niin pyörällä päästään, ettei hän
todellakaan tiennyt, oliko lattia katto vai seinät lattia. Kun hän
vihdoin pääsi jaloilleen, huomasi hän, että kova paukahdus oli
saattanut hänen korvansa lukkoon. Hän ei kuullut suorastaan mitään.
Nyt vesi alkoi lainehtia hänen ympärillään ja hänen oli pakko kiiruhtaa
pois tästä loukosta. Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta kun
portaat loppuivat, alkoi hän uida. Suurella vaivalla hän irtaantui
köysistä, jotka olivat kiertyneet hänen ympärilleen kuin kuolettavat
käärmeet. Vesi oli niin kylmää, että hän aluksi ei voinut hengittää.
Hän koetti rauhoittua ja kääntyi siis selälleen. Tähdet loistivat
hänen yläpuolellaan. Mutta heijastus veden pinnalla oli säröistä,
liikkuvaa. Hän tiesi, mitä se merkitsi; sadottain ihmisiä taisteli
vedessä elämästänsä samoinkuin hänkin, ja vaikka se lisäsi vaaraa, oli
hän sittenkin kiitollinen äkillisestä kuuroudestaan, jotta hänen ei
tarvinnut kuulla niitä hätähuutoja, jotka varmaankin kajahtivat hänen
ympärillään näinä kauhun hetkinä.
Henry Patterson oli jo lapsena ollut reipas uimari. Uinti olikin
oikeastaan ainoa urheilu, jota hän viime vuosinakin johdonmukaisesti
oli harjoitellut. Pelastusvyö vain esti hänen liikkeitään, mutta
hän käsitti sittenkin, että se myöhemmin, kun hänen voimansa olivat
uupuneet, voisi olla hänelle hyväksi avuksi. Sen sijaan hän riisui
yltään niin paljon vaatteita kuin mahdollista ja katseli ympärilleen.
Pikimusta yö, jonka yläpuolella kaareutui yhtä pikimusta, joskin
tähtikirkas taivas. Kaukana idässä oli valoisampi kajastus, mutta se
näytti olevan niin kaukana, että tuntui siltä, kuin se ei koskaan
ulettuisi tänne saakka. Vesi kuohui kuin koski hänen ympärillään.
Ja kaukana häämöitti lukematon joukko pelastusveneitä, jotka kaikki
pyrkivät valoa kohti.
Mutta vastakkaisella puolella piirsi »Titanicin» pystyyn kohonnut
perä kuin korkea vuori taivaanlakea. Sen vajotessa syvyyteen veti se
kaikki läheisyydessä olevat esineet ja olennot mukanaan pyörteeseen.
Patterson tunsi äkkiä itseään vahvemman voiman vetävän häntä valtameren
pohjattomaan syvyyteen, riistäen häneltä kokonaan tunnon sekä
jäsentensä hallitsemiskyvyn. Hän pyöri ympäri ja painui alemmaksi, yhä
syvemmälle ja syvemmälle. Hän kolahti esineitä vastaan, jotka painuivat
syvyyteen aivan kuin hänkin, ja pari kertaa hänestä tuntui, ikäänkuin
hän olisi törmännyt ihmisruumiita vasten, jotka olivat yhtä avuttomia
kuin hän itsekin. Tätä kesti loppumattomasti — tai ehkäpä vain muutamia
minuutteja? Joka tapauksessa kyllin kauan, jotta hän sai kuoleman
esimakua. Kun tuo imevä tunne vihdoin lakkasi, ponnisti hän voimiaan
päästäkseen jälleen pinnalle, ja saatuaan päänsä ylös ja vetäessään
ilmaa keuhkoihinsa, tunsi hän, ettei olisi tarvittu kuin jokunen
silmänräpäys lisää, jotta hän ei enää olisi voinut hengittää.
Se huumaava onnentunne, joka valtaa hukkuvan, kun hän jälleen saa ilmaa
keuhkoihinsa, antoi hänelle uusia voimia. Vähän matkan päässä hän
näki veneen, ja voimakkain vedoin hän ui sitä kohti. Mutta se olikin
kauempana kuin hän oli olettanut — voimat alkoivat väsyä, ja vähä väliä
hänen täytyi takertua johonkin uiskentelevaan esineeseen. Sen sijaan
hän karttoi ihmisiä ja kiersi heidän sivuitseen. Vaistomaisesti hän
teki sen, itsesäilytysvaisto ohjasi häntä. Turhaan hän ei ollut lukenut
haaksirikkoontuneista, jotka epätoivoissaan olivat takertuneet toisiin
kiinni ja vetäneet ne mukanaan syvyyden.
Päästyään veneen tasalle hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui
kiinni sen reunaan, mutta päästi heti otteensa, sillä kova isku sattui
hänen rystyihinsä. Hän käänsi suolaveden puoleksi samentamat silmänsä
rukoillen veneessä olijoihin ja takertui uudelleen reunaan kiinni. Airo
kohosi ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Hän käsitti, että veneessä
väiteltiin hänestä, oliko hän pelastettava vai eikö.
— Ottakaa minut veneeseen, pyysi hän, tai luuli ainakin pyytävänsä.
Mutta vene heilahti pahasti hänen pidellessänsä siitä kiinni, ja
helposti se voisikin kaatua kumoon, jos hän pyrkisi siihen. Lähinnä
oleva mies uhkasi häntä, teki hurjia liikkeitä ja huusi, vaikkei hän
voinutkaan kuulla mitä hän sanoi, ja monet koettivat irroittaa hänen
käsiään. Mutta hän piti lujasti kiinni. Viha alkoi kuohua hänessä ja
antoi hänelle jättiläisvoimat.
— Ottakaa minut veneeseen, tai kaadan sen kumoon! huusi hän.
Kiihoitus lisääntyi veneessä. Osoitettiin jotakin hänen takanaan —
varmaankin toista ihmistä, jolla oli sama aikomus kuin hänelläkin.
Ja äkkiä airo kohosi jälleen.
— Petoja! oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin airo iski
häntä päähän. Sormet irtaantuivat. Ja vajotessaan syvyyteen oli hän
kuulevinaan ikäänkuin kosken kohinaa yläpuolellaan.