II.

Henry Patterson ei ollut vielä nukahtanut, kun yhteentörmäys tapahtui,

etupäässä siksi, että häntä oli häirinnyt hänen hyttitoverinsa,

pitkäjalkainen, juttelias skotlantilainen, joka oli jokseenkin yhtä

vanha kuin Patterson, mutta yhtä arkailematon ja tunkeileva kuin toinen

oli hienotunteinen ja arka. Hänen nimensä oli Douglas, ja hetken aikaa

hän oli seikkaperäisesti kertonut Pattersonille jalkapallopelistä,

jota hän juuri oli pelannut kannella sähkövalossa. Patterson, joka ei

koskaan ollut pelannut jalkapallopeliä, osoitti selvästi, ettei hän

ollut siitä vähääkään huvitettu, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa

ja haukotuksensa eivät häirinneet toista vähääkään. Kädet taskuissa,

hajareisin hän seisoi keskellä tilavaa hyttiä ja kesken puhettaan

puhalsi sauhuja piipustaan, vaikka polttaminen oli hytissä kiellettyä.

Kun laiva tärähti, keskeytti hän kertomuksensa ja otti piipun suustaan.

— Tunsitteko jotakin? kysyi hän alentaen vaistomaisesti ääntään.

— En, mitä sitten? Patterson, joka makasi vuoteessaan, ei ollut

huomannut laivan vähäistä tärähdystä eikä hiljaista rasahtelua, joka

oli alkuna maailman kauheimpaan merionnettomuuteen. Mutta hetken

kuluttua hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja kuunteli. Tuntui siltä

kuin jättiläiskäsi olisi vielä uudestaan ravistanut laivaa ja sitten

naulannut sen kiinni paikoillensa. Korviin koski aivankuin kovan iskun

jälkeen, kun suuret koneet lakkasivat käymästä, ja Pattersonista

tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä olisi äkkiä lakannut sykkimästä.

Ei pelosta, sillä hän ei pelännyt vähääkään — hän ei edes ymmärtänyt

pelätä — mutta koneiden säännöllinen jyskytys oli näinä päivinä

merellä niin erottamattomasti liittynyt matkustajien jokapäiväiseen

elämään laivalla, että tuntui siltä kuin elämä ja aika äkkiä olisi

pysähtynyt kulussaan, kun tämän jättiläisen voimakkaat valtasuoneniskut

lakkasivat. Kaikki oli niin käsittämättömän ja salaperäisen hiljaista.

Sitten äkkiä tuntui vielä voimakas värähdys laivan rungossa, koneet

korahtelivat ja jyskähtelivät kumeasti, mutta ääni lakkasi taas yhtä

nopeasti kuin se oli kuulunutkin. Kaikki oli nyt täysin äänetöntä.

— Yrittävät saada koneet käyntiin, nyökkäsi skotlantilainen päätään.

Hän pisti piipun suuhunsa, imi ja puhalsi sauhuja, vaan ei suinkaan

huomannut, ettei piipusta lähtenytkään mitään. Hän toisti kokeen pari

kertaa ja hänen muuten niin ilmeettömille kasvoilleen levisi niin

ihmettelevä ilme, että Pattersonin täytyi hymyillä.

— Mitähän se voi olla? mutisi skotlantilainen itsekseen.

— Olen liian väsynyt yrittääkseni edes arvailla, sanoi Patterson

painautuen jälleen tyynylleen. Ehkäpä postilaiva on tullut vastaan. Tai

sattunut mitätön konevaurio tai propellinsiipi rikkoutunut. Kunpa he

saisivat koneen taas käyntiin, niin että voisi nukkua — hiljaisuus on

hermostuttavampaa kuin pahin melu.

— Minä lyön vetoa, että olemme keskellä jäitä, sanoi mr Douglas.

Ennenkuin läksin tänne alas oli ilma muuttunut kylmäksi kuin

pohjoisnavalla, ja toinen perämies väitti nähneensä jäävuoren alihangan

puolella. Me nauroimme hänelle tietenkin, mutta ehkäpä hän sittenkin

oli oikeassa. Lanstonilla on kissan silmät; hän näkee pimeässäkin.

— Jäävuorten aika ei vielä ole käsissä. Ne ovat liikkeellä vasta

toukokuussa. (Pattersonin ääni tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut

sanoa: jätä minut rauhaan; tahdon nukkua!)

Nyt kuului käytävästä kiiruhtavia askeleita. Kauempaa kuului kolkutus,

pari ovea avattiin ja suljettiin jälleen, ja sitten kajahti kaukaa ääni:

— Kenkäni! Kiiruhtakaa!

Aivan Patterson—Douglasin hytin oven takaa kuului naisen hätäinen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Miksi laiva ei kulje?

Ja edeskäyvän syvä ääni:

— Ei mitään vaaraa, rouva. Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua.

— Pukeutua, mitä hän sillä tarkoitti, huudahti Douglas. Menenpä

katsomaan, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Ja samassa hän katosi ovesta.

Huoaten helpotuksesta Patterson kääntyi seinään. Nyt hän vihdoinkin

saisi nukkua — vähän aikaa ainakin, kunnes tuo häikäilemätön mies

palaisi takaisin.

Mutta miten olikaan, ei hän saanutkaan unesta kiinni. Käytävässä elämä

yhä vilkastui, ja kannella hänen päänsä päällä kajahti kiiruhtavia

askeleita — luultavasti laivamiesten, raudoitetuista koroista päättäen.

Eikä vähintäkään koneen jyskinää, mutta sen sijaan kajahti ilmassa

noiden sanojen kaiku, jotka olivat takertuneet hänen aivoihinsa: —

Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua, rouva...

— Miksikä tuo mies ei kehottanut häntä nukkumaan, jollei mitään

vaaraa ollut? tuumi Patterson äreänä. Mutta kaikista ponnistuksistaan

huolimatta alkoi levottomuus kutkuttaa hänen hermojaan. Turhaa oli

koettaakaan nukkua ennenkuin hän oli saanut selville, miksi laiva

niin äkkiä oli pysähtynyt keskellä valtamerta, ja niinpä hän nousi

vuoteeltaan.

Sillä aikaa kun hän puki päälleen aivan hitaasti ja rauhallisesti —

hänellähän oli yllin kyllin aikaa! — palasi Douglas takaisin. Hän

naurahti nähdessään toverinsa pystyssä:

— Te olisitte kernaasti voinut pysytellä vuoteessanne, sanoi hän.

Ylhäällä on inhottavan kylmä, tulin vain hakemaan ulsteriani. Mutta

kyllä sitä näkyä kannattaa katsella: kansi täynnään kevytpukuisia

naisia, jotka eivät ole edes malttaneet kiertää hiuksiaan päälaelle. Ja

voitteko ajatella, lady Dufford on unohtanut peruukkinsa hyttiin! Olen

varma siitä, ettei hänen yömyssynsä alla ole kymmentäkään hiuskarvaa.

Naureskellen hän otti päällystakkinsa kaapista esille ja pani sen

ylleen.

— Muistatteko mrs Darrellia? Kerroinhan teille, miten hän on keimaillut

kanssani näinä päivinä — minun täytyi suorastaan pysytellä sellaisissa

paikoissa, jonne hän ei voinut seurata mukanani. No niin! Minähän

väitin koko ajan, että hän oli vähintäin kolmenkymmenenviiden, mutta

nyt näenkin, että hän on yli neljänkymmenen. Kun hän huomasi minut

kannella, pakeni hän heti hyttiinsä, eikä hän sieltä uskalla enää tulla

näkyviin, vaikka laiva uppoaisikin. Hän hukkuu kuin rotta loukkoonsa,

tuo naimahaluinen hupsu!

Hänen silmänsä loistivat iloa, kun hän poistui hytistä sanoen:

— Näkemiin kannella!

Hetken kuluttua edeskäypä kolkutti hytin ovelle.

— Olen saanut käskyn kutsua kaikki matkustajat kannelle, sanoi hän.

Pelastusvyöt on pantava päälle.

Hän astui sisään ja irroitti korkkivyön muiden pelastuskojeitten

parista.

— Mitä on tekeillä? Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Luultavasti, että me hukumme, herra, sanoi mies levollisesti. Me

olemme törmänneet jäävuorta vastaan, eikä sitä koskaan voi tietää...

Kun Patterson hetkeä myöhemmin nousi ensimäisen luokan kävelykannelle,

huomasi hän heti, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Pelastusveneitä

laitettiin parhaillaan kuntoon, tosin suuremmatta kiireettä, mutta

sellainen maakrapu kuin hänkin saattoi kuitenkin huomata, että se

kävi kömpelösti. Muutamia upseereja kulki edestakaisin yrittäen

näyttää rauhallisilta, ja koettaen siten vaikuttaa rauhoittavasti

matkustajiinkin, jotka seisoivat pienemmissä ryhmissä siellä täällä.

Luokkaero, josta muuten pidettiin niin tarkasti kiinni, oli nyt

kokonaan kadonnut. Ruskeaihoisia italialaisia ja unkarilaisia

siirtolaisia seisoi puolipukimissaan keskellä salonki- ja toisenluokan

matkustajajoukkoa. Jotkut juutalaiset olivat keränneet kaiken

omaisuutensa myttyihin. Lapset saivat suurta sekasortoa aikaan.

Herätettyinä makeimmasta unestaan he itkivät ääneensä, mutta vanhempien

huomio oli niin kokonaan kiintynyt suureen elämän ja kuoleman

kysymykseen, ettei heillä ollut aikaa rauhoittaa pienokaisia. Jossakin

ryhmässä vallitsi mitä parhain mieliala; naurettiin ja puhuttiin

äänekkäästi ja pidettiin kaikkia varokeinoja aivan tarpeettomina,

jonkinmoisena pilana vain päällystön puolelta. Keulassa seisoi

joukko heittäen toistensa päälle jääpalasia, joita oli kannelle

kimmonnut yhteentörmäyksessä. Kapteeni seisoi levollisena ja topakkana

komentosillalla huutotorvi suun edessä ja käsi sähkölennätinkoneella.

Ensimäinen upseeri Murdock astui ohitse ja nyökkäsi toverillisesti

Pattersonille; he olivat useasti keskustelleet matkan kuluessa ja

oppineet panemaan toisiinsa suurta arvoa, niinkuin kaksi teknikkoa

ainakin. Mutta koko se näky, joka kohtasi Pattersonia kannella,

ei tehnyt häneen todellisen vaaran vaikutusta, eikä hän tullut

Murdockiltakaan kysyneeksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täällähän

ihmiset laskivat leikkiä; vieläpä keimailivatkin yhdessä niinkuin

tavallisesti — kukapa olisi laskenut leikkiä tai keimaillut kuolema

silmien edessä?

Nuoriso nauroi makeasti useille matkustajille, joiden ulkomuoto oli

silmiinpistävästi muuttunut sen jälkeen kuin he olivat nähneet toisensa

iltakävelyllä kannella, tanssisalissa, kahvipengermällä tai jossakin

suojaisessa nurkassa, jommoisia laivassa oli kosolta. Muutos oli

muutamissa niin täydellinen, että heitä vain vaivalla saattoi tuntea.

Niinpä Pattersonkaan ei ensi hetkessä tuntenut miestä, joka seisoi

hänen edessään ja laski kätensä raskaasti hänen olkapäälleen. Vasta

äänestä hän tunsi hänet amerikkalaiseksi senaattoriksi.

— Hauska intermezzo, vai mitä, mr Patterson? Muistuttaa hiukan »Norjan»

haaksirikkoa, vai mitä? Te olette levollinen, te olette jo aikaisemmin

kokenut pahempaakin, ja te olette puettu, — sehän on pääasia. Mutta

katsokaahan minua — puvustani päättäen olen oikea jänishousu. Kaikki

on vaimoni, mrs McFaddenin syytä. Hänellä oli niin hirveä kiire päästä

kannelle. Ja kun minä äsken aioin mennä alas ottamaan hiukan enemmän

päälleni, ei minua päästetty: ei kukaan saa mennä kannen alle. Eikö se

ole merkillistä? En muista edes, suljinko hyttini kiireessä.

Pattersonin täytyi hymyillä vasten tahtoansa. Tuo roteva olento hänen

edessään teki luonnottoman vaikutuksen merkillisessä puvussaan.

Taivaansinisten alusvaatteittensa päällä hänellä oli päällystakki,

ja sen yllä varmaankin viime hetkessä heitetty laivan huopapeite,

jonka poimut eivät lainkaan olleet järjestetyt yhtä akateemisesti ja

kunnioitusta herättävästi kuin vanhojen roomalaisten senaattorien

toogat. Pattersonista tuntui siltä, kuin mr McFadden olisi syyttänyt

aviopuolisonsa kiirettä vain peittääkseen siten oman pelkonsa. Ja

sittenkin sama herra pari tuntia sitten oli vakuuttanut, ettei mikään

olisi sen mahdottomampaa kuin »Titanicin» uppoaminen.

Nyt yhtyi pari herraa heihin. Pieni, kuiva englantilainen oli niin

hermostunut, että hän suorastaan tanssi neekeritanssia ja huitoi

käsiään, kun hän äkkiä sanoi:

— Me uppoamme, sehän on selvää! Puhuin äsken kapteeni Smithin kanssa,

ja hän myönsi, että laiva oli saanut vuodon. Se on ääretön skandaali!

Maailman suurin höyrylaiva saa vuodon ensimäisellä matkallaan —

uppoo ehkä meren pohjaan kuin pieni vene. Se on häpeällistä! Jos se

olisi amerikkalainen laiva, niin voisi olettaa mitä hyvänsä, mutta

kaikeksi onnettomuudeksi se on englantilainen, ja häpeä kohtaa koko

maatamme. Ismayn tuolla — hän osoitti erästä herraa, joka keskusteli

pelastusveneitten ääressä erään upseerin kanssa — ei olisi pitänyt

sallia täyttä vauhtia jäävyöhykkeessä; se oli typerän rohkeaa,

puolustamatonta. Jos me suoriudumme tästä hengissä, niin kylläpä minä

tahdon puhua hänen kanssaan pari sanaa kahdenkesken.

— Tästä tulee rekordimatka, sanoi irlantilainen. Kun minä tilasin

pilettini — se oli joulun tienoissa — sanottiin minulle, että

tarkoituksena oli suorittaa matka vajaassa neljässä vuorokaudessa.

— Rekordi sinne ja rekordi tänne, mutisi McFadden, — minä en pane

henkeäni alttiiksi typerän rekordin vuoksi. Ja mitä siihen tulee, ettei

laiva ole amerikkalainen, niin olisin paljoa rauhallisempi jos se sitä

olisi.

Molemmat herrat keskustelivat tästä asiasta hyvin kiivaasti, kun

Douglas lähestyi heitä.

— Oletteko huomanneet, että kansi on kallellaan? kysyi hän.

Keularuumassa on jo vettä.

Kansi oli todellakin jo kallellaan. Keula oli vajonnut sen verran,

että sen saattoi selvästi huomata. Mitä se merkitsi niin pitkälle

laivalle kuin »Titanicille», sitä ei kukaan näistä herroista voinut

täysin käsittää, mutta tämä huomio teki heidät kuitenkin hiukan

levottomiksi. Englantilainen hyökkäsi käsiään huitoen mr Ismayn,

Valkoisen Tähtilinjan johtajan luo, joka kulki heidän ohitseen. Toiset

vetäytyivät lähemmäksi laivan reunaa.

Yö oli kirkas ja ihana. Tähdet kuvastuivat veteen, joka lepäsi

peilikirkkaana. Opaalinvärisenä kimalteli ajojää keskellä mustaa

syvyyttä. Patterson silmäsi veteen laivan reunan yli, ja syvä

alakuloisuus sai hänessä vallan. Hän ei kuullut enää mitä muut

sanoivat, hänen ajatuksensa kiitivät valtameren yli Chicagoon, missä

hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä odottivat häntä kotiin pitkältä

matkalta. Mikä oli tarkoituksena, kun hän kahdeksan vuotta sitten

pelastui ollessaan elämän kynnyksellä, jos hän hukkuisi nyt, kun kaksi

olentoa oli häneen sidottu kaikkein voimakkaimmilla rakkauden siteillä?

Miehuullisesti hän oli taistellut luodakseen oman kohtalonsa — ja nyt

yksi noista syvyydessä väijyvistä valkeista kummituksista ehkäisi

kaikki hänen suunnitelmansa, teki tyhjäksi kaikki hänen ponnistuksensa

ja lopettaisi elämän, joka alkoi olla niin monelle hyödyksi. Mieletöntä

ja tarkoituksetonta se oli — sokean kohtalon leikkiä, kohtalon,

jota vastaan hän kaikin voimin oli taistellut ja jonka hän nyt oli

voittanut. Jos kohtalo olisi saanut mennä omia teitään, niin kulkisi

hän nyt auran kurjessa kotitalossaan itäisellä Uudellamaalla, sidottuna

sekä ruumiineen että sieluineen maakamaraan, näkemättä sen laajemmalle,

kuin minkä silmä kotipihalta selitti. Sen sivistyksen rikkauden ja

aseman, jonka hän näinä kahdeksana vuonna oli saavuttanut vieraassa

maassa, hän arvioi suureksi, ehkei niin suureksi niiden itsensä vuoksi,

mutta ne olivat luoneet hänen avio-onnensa ja kolmen ihmisen elämän

perustan. Seisoessaan nyt siinä ja tähystellessään pimeään syvyyteen,

joka mahdollisesti nielisi hänet kitaansa, myönsi hän ensi kertaa

itselleen, ettei hän olisi saavuttanut nykyistä asemaansa, jollei

nainen olisi kannustanut häntä taistelusta taisteluun, mutta myös

voitosta voittoon. Jollei toivo voittaa omakseen tuo nainen olisi

ylläpitänyt häntä, olisi hän varmaankin pysähtynyt puolitiehen ja

tyytynyt muruihin elämän pöydältä. Ja nyt, kun hän vähällä oli kadottaa

kaikki, tunsi hän itsensä kovin heikoksi ja välinpitämättömäksi.

Tässä taistelu oli turha. Tässä hänen täytyi heittäytyä kohtalon

valtaan, ja se tieto vaimensi hänen voimaansa. Jos jokin kaatuva esine

olisi uhannut häntä ja hän tekemällä vähäisen liikkeen olisi voinut

välttää vaaran, hän tuskin sittenkään olisi tehnyt sitä liikettä.

Itsesäilytysvaisto uinui hänessä. Hän oli välinpitämätön kaiken suhteen.

— Naiset ja lapset veneihin!

Komento kajahti terävänä keskellä hälinää, joka hetkeksi vaikeni.

Ihmiset eivät kuitenkaan kiiruhtaneet veneisiin. Kaikki kävi

rauhallisesti ja hitaasti. Useimmat eivät vielä nytkään käsittäneet

vaaran suuruutta, ja osa naisista oli väkipakolla ajettava veneisiin,

jotka näyttivät kovin pieniltä jättiläismäisen laivan rinnalla.

— Vene selvä! kuului komento toisensa jälkeen. Antaa mennä! — Vene

toisensa jälkeen keinui hetken aikaa laivan kupeella ja katosi sitten.

Näky oli varsin pelottava, naiset ja lapset päästivät äänekkäitä

huutoja veneiden kallistuessa puolelle ja toiselle. Kovalla loiskeella

ne laskeutuivat veteen, 200 jalan syvyyteen laivan kannesta, ja tyyni

veden pinta rikkoontui ja lainehti. Alhaalla kuului kiihoittuneita

ääniä, komentosanoja ja airojen loisketta.

Mutta mitä harvempia pelastusveneitä oli jäljellä, sitä levottomammaksi

mielet kävivät kannella. Hermostuneisuuden ja epävarmuuden sähköaalto

kulki miehestä mieheen. Iloinen mieliala katosi. Kansi kallistui yhä

pahemmin, täytyi pidellä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä. Jotkut

naiset pyörtyivät ja heidät oli kannettava veneisiin. Toiset eivät

suostuneet kannettaviksi, vaan ponnistelivat kaikin voimin vastaan.

Kiihoitus yhä lisääntyi. Kuolemantuska hiipi mieliin. Tuolla pari kolme

hyppäsi laivan reunan yli veteen turhaan toivoen putoavansa veneisiin.

Loskahtaen heidän ruumiinsa putosivat veteen, ja heidän huutonsa

kajahtivat kaameina yössä.

Äkkiä Douglas huudahti ja syöksyi pois. Hän raivasi itselleen tien

joukon läpi, mutta tultuaan portaiden päähän, tuli este vastaan.

— Ei kukaan saa mennä alas, sanoi vahdissa oleva merimies.

Skotlantilainen työnsi sanaakaan sanomatta rotevan merimiehen syrjään

ja syöksyi portaita alas.

— Mikä häneen meni?

— Hän on hullu.

Mutta Patterson tuli ajatelleeksi, mitä skotlantilainen oli sanonut mrs

Darrelista ja nyökkäsi ääneti päätään.

Sekasorto lisääntyi. Oli enää vain harvoja veneitä jäljellä, mutta

sittenkin jotkut naiset kieltäytyivät jyrkästi astumasta niihin.

Toiset kieltäytyivät pelosta; he takertuivat laivan reunaan kiinni, ja

välistä tarvittiin useampia miehiä saadakseen heidät liikkeelle. Toiset

tarttuivat kiinni miehiinsä eikä siinä kehotukset eivätkä uhkaukset

auttaneet: he eivät tahtoneet erota vaaran hetkellä. Intomielisiä

kohtauksia sattui joka puolella, mutta pahempaa pakokauhua ei syntynyt.

Miehet pysyttelivät kauempana veneistä. Komento oli kuulunut: »Naiset

ja lapset ensin», eikä kukaan aikonutkaan rikkoa tätä käskyä, vaikka

olikin hyvä tila monessakin veneessä.

Kapeita portaita myöten, jotka johtivat konehuoneesta, kiiruhti neekeri

kannelle. Tai ehkei se ollutkaan neekeri, vaan nokinen lämmittäjä.

Ohimoissaan hänellä oli ammottava haava, josta oli vuotanut verta

pitkin koko vasenta sivua. Hänen vaatteensa olivat läpimärät.

Kykenemättä puhumaan hän päästi joitakin epäselviä ääniä, huitoi

käsiään ja kaatui pitkäkseen kannelle. Ei kukaan kiinnittänyt häneen

huomiota, sillä nyt ajettiin takaa viimeisiä lapsia, jotka juoksivat

pakoon ja piiloutuivat mikä mihinkin mielettöminä pelosta. Kaikki

kannella ottivat tähän takaa-ajoon osaa. Vanhat arvokkaat herrat

juoksivat huutaen pienokaisten perässä, jotka potkivat ja sätkyttelivät

vielä pelastajiensa sylissäkin. Heidät viskattiin kuin säkit veneisiin,

missä naiset saivat huolehtia heistä.