— Upota, sanoitteko upota, herra, pisti pieni, kuiva englantilainen
puheen väliin. Hän oli hermostuneen vilkas verrattuna useimpiin
maanmiehiinsä ja hätkähti joka kerta, kun hän sanoi jotakin. — Ei pidä
koskaan maalata pirua seinälle.
— Upota — loruja! sanoi kalpeanlihava amerikkalainen, joka istui
mukavasti nojautuneena tuolissaan, jalat uunin ristikolla. Hänen
huomattavin ominaisuutensa oli huolimaton velttous, mikä ilmeni myöskin
hänen puheestaan... Saattoi huomata, että hän oli politikoitsija ja
tottunut saamaan maksua joka sanastaan. — Loruja. Tämä laiva ei voi
upota — _sen on aivan mahdoton upota_, hyvät herrat. Me olemme täällä
yhtä hyvässä turvassa kuin kuivalla maalla.
— Myönnetään, hymyili kaljupäinen irlantilainen. — Ainakin yhtä hyvässä
turvassa kuin New-Yorkissa. Kuinka monta tuhatta henkeä kuolikaan
tapaturmaisesti viime vuonna New-Yorkin kaduilla? Luin siitä vastikään
sanomalehdissä, mutta olen unohtanut.
Istuttiin tupakkasalongissa ryhmittäin ja juteltiin päivällisen
jälkeen. Kamiinissa paloi tuli, ja herrat olivat ryhmittyneet sen
ympärille. Sikaarien savu leijaili sinisenä pilvenä katossa, valaistus
oli silmiähäikäisevä suuressa huoneessa, ja jolleivät jättiläislaivan
voimakkaat koneet, ikäänkuin valtasuonen iskut, olisi värähyttäneet
suunnatonta runkoa, hiljaa kilistelleet pöydällä olevia laseja sekä
kruunujen kristalleja, olisi voinut luulla olevansa jossakin komeassa
klubissa Piccadillyn tai Fifth Avenuen varrella. Ympäröivä komeus sekä
säännöllinen, ikäänkuin pumpuliin kiedottu tykyttävä ääni vaikutti
unettavasti matkustajiin; ja kun tanssisalista kuului silloin tällöin
joitakin yksityisiä hiveleviä soiton tahteja, tuntuivat ne ikäänkuin
kehtolaululta. Keskustelu sujuikin hiljaisesti. Ei kukaan huolinut olla
älykäs näin heti päivällisen jälkeen; ihmiset puoleksi torkkuivat,
imivät sikarejaan ja sanoivat silloin tällöin sanan kohteliaisuudesta
matkatovereilleen, näille vieraille ihmisille, jotka valtamerenmatka
oli tuominnut muutamaksi päiväksi yhteen ja jotka, niin pian kuin
he pääsivät maihin, hajaantuivat joka ilman suuntaan tapaamatta
koskaan enää toisiaan tässä maailmassa. Monet istuivat yksinäänkin,
velttoina, uneliaina. Ensi päivinä laivan lähdettyä Southamptonista,
oli vielä ollut jotakin uutta nähtävänä. »Titanic», maailman suurin
ja kallisarvoisin höyrylaiva oli ensimäisellä matkallaan, siitä piti
tulla oikea rekordimatka, ja laivassa oli paljonkin nähtävää. Mutta
parin päivän kuluttua oli kaikki tämä uusikin, jonka piti hämmästyttää
maailmaa, muuttunut vanhaksi ensimäisen luokan pohatoille, ja nyt
sitä vain haukoteltiin toistensa seurassa. Laivassa oli koko joukko
kuuluisuuksia sekä vanhasta että uudesta maailmasta — kauneudestaan tai
rikkaudestaan tai skandaaleistaan kuuluisia naisia, monimiljonäärejä,
joiden nimet kilahtelivat rahaa ja joita ikuisesti ympäröi ikäänkuin
kultainen sädekehä, englantilaisia ylimyksiä, amerikkalaisia
trustimagnaatteja, ja joukossa joitakin persoonallisuuksia, joiden
kuuluisuus johtui muustakin kuin rahasta tai arvonimistä: kuuluisa
taiteilija, tunnettu kirjailija, maailmantuttu sanomalehtimies. Sanalla
sanoen valiojoukko, kahden maanosan hienoin matkailijaseura, jossa
yksityiset henkilöt loistivat kuin auringot monine kiertotähtineen.
Kamiinin ympärille kerääntyneen ryhmän keskipisteenä ei ollut
hermostunut englantilainen, joskin hän matkailijana oli saavuttanut
maailmanrekordin ja kiersi nyt viidettä kertaa maailman ympäri, ei
myöskään amerikkalainen politikoitsija, vaan valkopartainen, lempeä
vanha herra, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta pisti esiin kaksi
ystävällistä silmää. Hän oli selaillut erästä aikakauslehteä ja
kuunnellut puhetta puolella korvalla. Nyt hän nosti silmänsä lehdestä:
— Minä puolestani olen aina levollisempi valtamerellä kuin Lontoossa,
sanoi hän. Kitty, pieni henkeni, on jo aikoja sitten ennustanut
minulle, miten minä tulen kuolemaan — ja sen minä vain voin vakuuttaa
teille, ettei se tapahdu merellä. Minulla on sitä paitsi vielä paljon
koettavaa sitä ennen, sanoi hän täysin rauhallisena.
Hän saattoi varsin hyvin edellyttää, että kuuntelijat tunsivat
»Kittyn, hänen pienen henkensä», sillä kuuluisan sanomalehtimiehen
spiritistisistä kokemuksista kertoivat kaikki maailman sanomalehdet,
ja useamman kerran oli pikku Kitty hennolla henkisormellaan ohjannut
maailmanpolitiikan lankoja. Ei kukaan seurassa hymyillytkään tälle
väitteelle, miten naiivilta se kuuluikin ukon suussa.
Hetken kuluttua sanoi joku:
— Missähän me nyt oikein olemme?
— Luultavasti Cap Racen tienoilla, vastasi eräs herroista.
— Cap Race, sanoi hermostunut englantilainen ja suoristi selkäänsä.
Se on kriitillinen kohta! Baedekerittäkin teidän, että se on meren
hautausmaa — vaarallisin kohta koko pohjoisosassa Atlantia.
Ja kenenkään kehottamatta hän alkoi kertoa niistä vaaroista, jotka
uhkaavat laivoja täällä Newfoundlandin itäisimmässä kärjessä: usvista,
vedenalaisista kareista, jäävuorista, koillismyrskyistä, jyrkistä
rannoista, salakavalista virroista... Ja hän mainitsi joukon laivoja,
jotka täällä olivat haaksirikkoutuneet. Se oli tuskallisen pitkä lista.
Yksin irlantilainenkin kävi vakavaksi. Hetken aikaa kuului vain
koneitten jyskettä ja keskustelun mutinaa huoneen muista osista. Äkkiä
sanoi politikoitsija:
— Noiden onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan pilata meidän
mielialaamme. Ensiksikään ei tämä laiva voi upota; ajatelkaahan vain
kaksinkertaisia pohjia, vedenpitäviä laipioita, j.n.e. Toiseksi ei
jäävuorien aika vielä ole. Kolmanneksi on ilma selkeä eikä tuule...
— Ja neljänneksi meillä on yhtiön johtaja matkassa, puuttui
irlantilainen puheeseen. Hän osoitti solakkaa, viiksiniekka-herraa,
joka loikoili nojatuolissa vähän matkan päässä heistä. — Sehän on
suurin varmuus.
— Haaksirikoista puhuttaessa, sanoi eräs herra, joka tähän mennessä
ei ollut ottanut osaa keskusteluun, niin onhan täällä mr Patterson
Chicagosta, joka oli mukana »Norjan» haaksirikossa kahdeksan vuotta
sitten. Hän luullakseni osaisi kertoa.
Mr Patterson Chicagosta oli pitkä, vaaleaverinen herra, skandinaavi
synnyltänsä. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta
hän näytti vanhemmalta. Tukka oli jo ohut otsalahdelmistaan, katse
silmälasien takana tuntui pingoittuneelta ja samalla kuitenkin
terävältä, niinkuin ihmisellä, joka on painiskellut kohtalonsa kanssa
ja joka näkee edessään vielä monia vaikeuksia ja vaaroja. Mutta että
hänellä oli tahdonlujuutta kylliksi voidakseen voittaa ne, kävi koko
hänen olennostaan ilmi. Suun ympärillä oli tarmokas, luja piirre,
ja leuka oli voimakas. Tuntui siltä kuin mies olisi ollut karaistua
terästä.
— Ei siinä ole mitään kerrottavaa, sanoi hän vaatimattomasti. Jouduin
sattumalta veneeseen, jonka eräs englantilainen pelasti lähellä St.
Kilda-saarta. Suurimman osan aikaa olin tiedottomana, niin etten koko
jutusta tiedä muuta kuin mitä myöhemmin kuulin.
— Onko mr Patterson norjalainen synnyltään? kysyi joku.
— En, suomalainen.
— Oletteko kauan oleskellut Amerikassa?
— Elokuussa kahdeksan vuotta. Olin ensi matkallani haaksirikon
tapahtuessa.
— Mr Patterson on insinöörifirman Patterson & Kumpp. johtaja, sanoi
samainen herra, joka ensiksi oli kääntynyt hänen puoleensa. — Kaikki
teknikot tuntevat Pattersonin auttomaattisen kytkimen ja Pattersonin
kuulalaakerin. Ja niinkuin kai tiedätte, tämä firma ensimäisenä osoitti
Andien sähkösäteilyn olemassa-olon. Mr Patterson parhaillaan kokeilee
tämän säteilyn käyttämistä teollisuuden hyväksi — luin siitä vastikään
teknillisestä aikakauskirjasta.
Keskustelu siirtyi nyt teknillisiin kysymyksiin. Puheltiin niin kauan
niistä luonnonrikkauksista, joita Amerikan vuorissa ja virroissa ja
järvissä oli yhä käyttämättöminä, niin itsepä preerioillakin, jotta
myöhäinen ilta oli jo käsissä, kun seura hajaantui hytteihinsä.
Käytävässä he kohtasivat kaikkien suosiman kapteenin ja hänen kanssaan
vaihdettiin muutamia leikillisiä sanoja.
— Muistakaa, että me olemme Cap Racen kohdalla, kapteeni, huudahti
englantilainen, joka oli jo puolittain hissin oven sisäpuolella. Minä
en halua vähääkään vaihtaa mukavaa vuodettani märkään makuusijaan
mustekalojen ja muiden senkaltaisten hirviöiden parissa pari mailia
merenpinnan alapuolella.
— Siinä tapauksessa me tekisimme seuraa toisillemme, mr Cunningham,
myhäili kapteeni Smith, ja sehän on jonkunmoinen lohdutus, vai kuinka?
Mutta voitte olla huoleti, lisäsi hän astuen kannelle johtavia portaita
ylös, minä en ensi kertaa ohjaa laivaa tällä reitillä.
Se, joka tarkasteli merellä harmaantunutta karhua, saattoi huomata,
että hänen leikkisä äänensävynsä ei pitänyt yhtä hänen ulkomuotonsa
kanssa. Huolestunut varjo levisi hänen parrakkaille kasvoilleen. Sillä
hän oli vastikään vastaanottanut langattoman sähkösanoman, jossa häntä
varotettiin jäävuorilta.
Sinä yönä »Titanic» upposi.