"Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jatkaisi juuressa."
Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista
iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.
"Voin kestää mitä hyvänsä, kunhan vain isä paranee", ajatteli hän.
Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan
ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra
Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta
vastaanottamaan.
Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja
ottaisi vain Nicollsin mukaansa.
Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen
sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.
"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! -- anteeksi, neiti Darnel, mutta
minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja
tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat,
että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."
"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä
viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän
itsekin.
"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui
Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä
oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta,
arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet
lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut
kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka
kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. -- Ikäänkuin hän
välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."
"Kyllä hän välittää", sanoi Dora juhlallisesti. "Kaikki miehet ovat
herkkiä sellaiselle. Ranskassa käydään vähemmästäkin kaksintaisteluun.
Sanoinhan teille äskettäin, että veljeni on saanut katkerasti katua
onnetonta avioliittoansa. Puhuttiinko siellä muuta?"
"Kyllä, aika paljon. Ne alkoivat lörpötellä jostakin miehestä --
nuoresta miehestä, -- joka kulki mieronkiertäjän puvussa, mutta oli
hyvin kaunis. Hän oli muistuttanut rappeutuneesta herrasmiehestä ja oli
nähty Darnelin puiston läheisyydessä samana iltapäivänä, jota
seuraavana yönä murhayritys tapahtui. Neiti Mowbray sisarineen oli
hänet nähnyt -- mies oli kysynyt tietä Darnel-puistoon. Hän puhui ja
käyttäytyi sivistyneen tapaan, mutta oli rentun lailla puettu, sanoivat
he."
"Se saattoi olla valepuku", virkkoi Dora merkitsevästi.
"Aivan niin", sanoi Colchester epäillen, sillä hänen rehellistä
luonnettaan myrkytti mustasukkaisuuden paholainen. Gracen omituinen
käytös kiusasi häntä. Olihan tyttö melkein tunnustanut rakastavansa
häntä ja heti senjälkeen selittänyt, ettei koskaan voisi tulla hänen
vaimokseen. Ehkä tuolla nuorella kauniilla miehellä, joka hiiviskeli
Darnel-puiston lähettyvillä, oli jotakin osaa tässä asiassa.
"Tiesivätkö neidit Mowbray kertoa mitään enempää siitä miehestä?" kysyi
Dora.
"Hän seurasi heitä vähän matkaa ja oli utelias tietämään, oliko
Darnelin kartanon herrasväki kotona. Hän näkyi tuntevan sekä sir
Allanin että lady Darnelin ja neiti Darnelin -- tiesi nimet ja kaikki.
Mowbrayn neidit vastasivat kohteliaasti pelkästä säikähdyksestä ja
riensivät kotiin minkä jaksoivat, sitte kun hän oli mennyt. Tämä tapaus
samana iltana kuin sir Allania ammuttiin antaa kyllä jotakin
ajattelemisen aihetta."
"Niin, niin, mutta... Minulla oli heti selvillä, ettei rikoksentekijä
ollut mikään tavallinen varas, joka tuona yönä tunkeutui taloon."
Hän kertoi kuulleensa salaperäisiä askeleita ulkoa kello yhdentoista
tienoilla samana iltana.
"Kenen luulette hänen voineen olla?" kysyi Colchester.
"Jonkun, jolla on ollut jotakin osallisuutta lady Darnelin
menneisyyteen!" sanoi Dora päättäväisesti.
"Gracen salainen rakastaja!" ajatteli Colchester.
"Voitte olla varma siitä, että hänen rähjäiset vaatteensa olivat vain
valepuku", sanoi Dora.
"Mutta rahojen ryöstö viittaa siihen, että hän oli murtovaras."
"Hän teki sen ehkä vain viedäkseen etsijöitä harhaan -- kenties hän
vain piilotti ne toistaiseksi. Hän oli sivistynyt mies ja meni lady
Darnelin huoneeseen. Kun veliparkani hänet siellä yllätti, niin hän
ampui, välttääkseen tunnetuksitulemista. Kuka tietää, millaista vihaa
ja mustasukkaisuutta hän lienee tuntenut onnetonta sir Allania kohtaan,
jos hän, kuten arvelen, oli ladyn hyljättyjä ihailijoita -- joku, jonka
tämä oli uhrannut voidakseen mennä naimisiin harhaan johdetun
velipoloiseni kanssa?"
"Mutta tuo mieshän oli vielä nuori, eikä lady Darnel enää ole nuori.
Entinen ihailija ei toki voinut olla nuorukainen."
"Mowbrayn tytöt olivat liian säikähdyksissään arvostellakseen oudon
miehen ikää. Ja sitäpaitsi on muutamilla naisilla aivan nurinpäiset
vaistot. Minusta lady Darnel juuri olisi oikea henkilö rohkaisemaan
nuorta ihailijaa sitten hyljätäkseen hänet, kun tarjoutui tilaisuus
hyviin naimiskauppoihin."
"Teillä ei ole korkeata käsitystä lady Darnelista", sanoi Colchester
säikähtyneenä hänen verhoamattoman myrkyllisestä sävystään.
"Onko sitä sitten kellään muulla täällä päin? Onko teillä?" kysyi Dora
halveksivasti.
"Olen aina pitänyt hänestä paljon, mutta tietysti olen taipuvaisempi
ajattelemaan pahaa hänestä kuin Gracesta."
"Gracesta?" kirkaisi Dora. "Mitä on Gracella tässä asiassa tekemistä?
Ette suinkaan usko, että tuo mies on hänen ihailijansa?"
"Mel... melkein pelkään, että hän tuli Gracea tapaamaan", änkytti nuori
mies veripunaisena kasvoiltaan.
"Mahdotonta! Rouvan huoneestahan hänet yllätettiin, ja lady Darnelin
koko käytös senjälkeen on ollut kovin omituista. Sen viheliäisen
naisen lauseet ja esiintyminen ovat parhaat todistukset hänen
syyllisyydestänsä. Havahtihan hän unestaan samana yönä ja huusi, että
se oli hänen syynsä ja että hän oli murhannut miehensä. Typerä
salapoliisi on väärillä jäljillä. Hän kuvittelee, että Jaker on
syyllinen, vain siksi, että tämä oli kylässä rikkonut kahdenkymmenen
punnan setelin."
"Oliko hänellä sellainen? Se näyttää epäilyttävältä. Jaker kykenee
mihin tahansa."
"Jaker ei tiennyt, missä rahat olivat, eikä hänellä ollut mitään
aihetta mennä juuri rouvan huoneeseen."
"Sinne oli helpoin pääsy. -- Tahtoisin kernaasti tavata Gracen. Hän on
kai vähän tyynempi nyt, kun sir Allan voi paremmin. Kah, tuolla hän
käveleekin puutarhassa! Minä menen hänen luokseen. Jos pyytäisin tavata
häntä, niin hän varmaan kieltäytyisi."
Grace oli paennut huoneeseensa päästäkseen kohtaamasta Edward
Colchesteria; ja kuitenkin hän heti senjälkeen meni puistokäytävälle,
mistä tämän täytyi hänet nähdä. Se oli niitä päähänpistoja, joita hänen
ikäisillään tytöillä tavataan.
Colchester ihan juoksi, jotta Grace ei ehtisi jälleen hävitä, mutta
tämä ei häntä ollenkaan välttänyt, vaan tarjosi auliisti kätensä.
Colchester puristi sitä jonkinlaisella kylmyydellä, mikä sai Gracen
hämmästymään. Nuori mies oli näet mustasukkainen.
Hän alkoi puhua hänen isänsä terveydentilasta ja siirtyi sitten äkkiä
aineeseen, joka hänelle oli mielenkiintoisin -- Mowbrayn neitien
näkemään muukalaiseen. Tytön ilmeinen levottomuus todisti, että
mainittu henkilö ei ollut hänelle tuntematon. Tuo mies, joka ei
uskaltanut avoimesti näyttäytyä, oli siis tullut tapaamaan Gracea --
tullut panemaan aikomuksensa täytäntöön ja päättämään valloituksensa!
"Tätisi luulee hänen saapuneen tapaamaan lady Darnelia", sanoi hän.
"Lady Darnelia! Hän tekee kovin häijysti ja väärin sellaista
väittäessään!"
"Miksi hän muutoin olisi tullut? Varastamaanko?"
"Hän ei ole mikään varas!" purskahti Grace kiivaana, mutta vaikeni
äkkiä.
"Eikö ole? Sinä luullakseni puolustat häntä! Tunnetko hänet siis?"
"Minä en alistu kuulusteltavaksesi!" vastasi tyttö närkästyneenä.
"Se ei ollut tarkoituskaan, mutta sinun täytynee myöntää, että miehellä
on oikeus olla utelias toisinaan. Onhan isäsi miltei murhattu, ja
samalla kuullaan puhuttavan puistossa hiiviskelleestä salaperäisestä
olennosta -- luultavasti rikollisesta, -- ja kun mainitsen asiasta,
ryhdyt sinä heti häntä puolustamaan. Mitä voin muuta uskoa, Grace, kuin
että olet jollakin tavoin juttuun sekaantunut?"
"Usko, mitä haluat", sanoi hän kylmästi, "minä en ole edessäsi
vastuunalainen. Mutta nyt menen kuulemaan, kuinka isä voi -- hyvästi!"
Hän lähti.
Lady Darnel vietti iltapäivän kiitosrukouksissa. Sairaskammiosta
saatiin yhä lohdullisempia tietoja. Sir Allan nukkui rauhallisesti, ja
kuume oli asettunut.
Grace odotteli kaiken päivää everstiä, joka oli mennyt ulos, ja
kummastuksekseen hän näki tämän ajavan pois kello kuuden tienoissa,
palvelija kiesien takaistuimella. Tuo näytti salaperäiseltä. Hän ajoi
tiehensä ikäänkuin olisi mieluimmin tahtonut matkustaa kenenkään
huomaamatta.
Grace oli tunnin ajan äärimmäisen levoton, mutta sitten hän sai
lyijykynällä ja kummi-isän tutulla käsialalla kyhätyn kirjelapun.
"Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku
Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät,
ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on
surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä
näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi.
Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille.
Mies _ei ole_ ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta
loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.
Uskollinen ystäväsi
_W.S._"
Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko
Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.
Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin
sai lady Darnel mennä sairaskammioon.
"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki
käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä
katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."
"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa
jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta
ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä
koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."
"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän
läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti
Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti
Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää,
ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi
saattaa hänet levottomaksi."
"Koetan olla varovainen", vakuutti Claire ja puristi lääkärin kättä.
Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka
näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa
paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli
kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire
käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi
nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo
armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet,
tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.
Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen
sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti.
Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja
surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja
vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois
hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.
"Rakkaani", kuiskasi Claire. "Olen hyvin onnellinen, kun saan tavata
sinut jälleen -- kun saan istua täällä lyhyen hetken."
Ääni kuulosti itkevältä -- miehen omituisesti muuttunut sävy
liikutti häntä, mutta hänenhän täytyi olla varovainen, jottei hänen
mielenliikutuksensa potilasta häiritsisi.
"Lääkäri sanoo, että nyt voit paljon paremmin, Allan. Pian saat jälleen
olla parissamme."
"Niin, tohtori Denversillä näkyy olevan hyviä toiveita", virkkoi sairas
raukeasti ja merkillisen kylmästi.
"On niin tyhjää ja ilotonta ilman sinua", sanoi vaimo vapisevalla
äänellä. Hän koetti hillitä itseänsä ja totella lääkäriä. "En ole ollut
alikerrassa tuon kauhean yön jälkeen."
"Onko sinusta välttämätöntä jatkaa ilveilyä?" sanoi toinen terävästi ja
pilkallisesti hymyillen. "Mutta unohdankin, että olet niin taitava
näyttelijätär, että petoksen jatkaminen ei tuottane sinulle suurta
vaivaa. Sinä, joka niin kauan olet pettänyt minua, varmaan helposti
voit viedä muutkin harhaan."
"Allan!" huudahti Claire henkeänsä pidättäen. Hän oli epätoivoinen,
hourailiko potilas vai oliko tämän epäluuloisuus muuttanut rakkauden
vihaksi. Hän ei tohtinut häneltä kysyä, ei tohtinut yrittää
puolustautua. Hänen täytyi tyynesti odottaa ja kärsiä. Hän istui
hiljaisessa rukouksessa puolisonsa sairasvuoteen ääressä kuunnellen
kellon naksutusta ja takkavalkean räiskettä. Hän rukoili puolison
edestä ja oli levoton pojastaan. Hän oli jo lakannut toivomasta mitään
elämältä, mutta hänen ajatellessaan tuon miehen rinnalla viettämäänsä
ihanaa aikaa, elpyi toivo uudestaan -- kaikki tulisi kyllä hyväksi, kun
hän vain saisi vapaasti jutella hänen kanssaan. Allan ei kostaisi
hänelle pojan pahoja tekoja, vaikkakin onneton oli ollut riistää
häneltä hengen. Mutta hänen täytyi odottaa.
Kun tunti oli kulunut, virkkoi hän hiljaa:
"Minun täytyy nyt mennä, Allan. Lääkäri sanoi, että saan viipyä vain
tunnin. Voinko antaa sinulle jotakin tai tehdä jotakin, ennenkuin
lähden? Tahtoisin niin kernaasti tehdä sinulle jonkun pienen
palveluksen!"
"Ei, kiitos, tarjouksesi on hyvin ystävällinen, mutta minä en tarvitse
mitään", virkkoi hän kohteliaasti, mutta kylmästi kuin vieraalle.
"Hyvästi sitten, Allan; ehkä tulen takaisin illalla sinua katsomaan."
Potilas katsoi surullisesti ja moittivasti hänen jälkeensä ja kääntyi
sitten voihkien patjalla. Hän rakasti vielä vaimoansa, vaikka luuli
häntä petolliseksi ja kurjaksi, koska oli ottanut vastaan rakastajan
hänen omassa kodissaan puoliyön aikaan -- päästänyt huoneeseen
yltiöpään, joka ei ollut epäröinyt murhata puolisoa pelastaakseen
aviovaimon kunnian nähtyään, että oli saattanut hänen maineensa
vaaraan.
Hän oli kuullut ääniä vaimonsa huoneesta ja noussut ylös nähdäkseen,
kuka siellä oli. Hän huomasi miehen seisovan yksinään pöydän ääressä --
miehen, jonka tummat, kauniit kasvot heti vaikuttivat häneen. Hän
muisti vieraan synkän, leimuavan katseen, painuneiden poskien kuumeisen
punan ja pään ylpeän asennon; mutta sitten hän ei muistanut mitään
enempää -- laukaus leimahti ja kaikki pimeni.
Hän uskoi nyt, että vaimo oli pettänyt häntä alusta pitäen -- että tämä
oli syrjäyttänyt jonkun mieluisemman ihailijan saavuttaakseen sen
aseman, minkä sir Allan voi hänelle tarjota, ja että koko hänen
elämänsä sitten oli ollut hyvin esitettyä ilveilyä, joka oli saattanut
hänet, houkkion, pitämään itseänsä onnellisimpana ihmisenä. Kuullessaan
puhuttavan Italian-matkasta rakastaja oli sitten joutunut epätoivoon ja
tahtonut kohdata Clairea, joka ei ollut epäröinyt ottaa häntä
vastaan... Ja nyt hän tuli noin kalpeana, tyynenä ja kauniina sekä
katseli häntä lempeillä, kyynelistä sumentumattomilla silmillä; hän
suuteli häntä petollisilla huulilla ja näytteli häpeällisen
teeskentelevää osaansa loppuun asti.
"Jos olisin kuollut haavasta, olisi hän mennyt naimisiin entisen
rakastajansa kanssa -- miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä minun
verelläni", tuumi hän, "ja omaisuus, jonka mielettömyydessäni olen
hänelle vakuuttanut, olisi tuottanut heille hauskan ja huolettoman
tulevaisuuden. Ja tämä on nainen, johon luotin ja jonka annoin
viattomalle lapselleni äidiksi."
Lääkäri tuli illalla eikä ollut oikein tyytyväinen potilaan tilaan.
"Te näytätte väsyneeltä", sanoi hän. "Luulin, että lady Darnelin käynti
teitä virkistäisi. -- Miten on potilas syönyt, hoitajatar?"
"Asian laita on niin kuin se voi olla, tohtori; sir Allan käski viedä
pois peltopyyt nautittuaan vain pienen palan."
"No, sitten turvaudumme jälleen Brandin lihamehuun, ja sir Allanin on
syötävä lautasellinen sairaanlientä illaksi ja juotava lasillinen
sherryä päälle."
Sir Allan kuunteli välinpitämättömästi, mutta sanoi sitten lääkärille:
"Jos lady Darnel haluaa tulla tänne illalla, on parasta pyytää häntä
jättämään se tekemättä. En luule vielä olevani kyllin vahva ottaakseni
ketään vastaan."
Lääkäri laski valtimonlyönnit.
Claire oli käytävässä odottamassa lääkärin tullessa huoneesta.
"Enkö saa mennä hänen luokseen jälleen tänä iltana?" kysyi hän
innokkaasti.
"Ette tänä iltana. Hän on varsin voipunut tänään, alakuloinen ja niin
edespäin -- luonnollinen vastavaikutus ankaran kuumeen jälkeen. Meidän
täytyy jättää hänet rauhaan vielä muutamiksi päiviksi."
"Enkö minä saa tavata häntä useaan päivään?" huudahti Claire
toivottomana.
"Rakas lady Darnel, annoinhan teidän olla siellä sisällä kokonaisen
tunnin. Olen ollut kovin myöntyväinen -- melkein liiaksi, pelkään,
sillä tulos ei ollut suotuisa. Sir Allanin tilassa ovat kaikki
mielenliikutukset haitallisia. Rihma on jännittynyt katkeamaan asti --
hyvin vähästä se katkeaa!"
"En mene sinne koko viikkoon", sanoi Claire purskahtaen itkuun. "Hän ei
tänään ollut kaltaisensa. Ellette olisi sanonut, että hän oli lakannut
hourailemasta..."
"Niin, hän on täydessä tajussaan. Ei hourailusta enää puhettakaan."
"Todellako! Oletteko varma, että hän on tajuissaan?"
"Kyllä, kyllä niin! Hän oli aivan tyyni ja puhui maltillisesti tänä
iltana. Hän on vapaa kuumeesta, mutta voipunut ruumiiltaan ja
sielultaan. Toivomme voimien ajan pitkään palaavan, ja sitten
mielentilakin paranee. Hyvää yötä, lady Darnel!"
"Hyvää yötä", vastasi tämä surullisesti ja meni huoneeseensa, mihin jäi
yksikseen. Hän ei voinut pakottaa itseänsä palaamaan jokapäiväisen
elämän tapoihin, sen tuskastuttaviin ulkonaisiin velvollisuuksiin ja
muodollisuuksiin, eikä teeskennellä levollisuutta, jota hän ei
tuntenut. Sisällä kammiossaan hänen ei toki tarvinnut salata tuskaansa,
hän voi hypähtää ylös ja kävellä edestakaisin puuduttaakseen
ruumiinliikunnolla sydämensä haikeutta.
"Voiko hän tosiaan epäillä minua vai arvaako hän totuuden? Aavistaako
hän, että poikani, syvälle langennut poikani oli se, joka oli niin
vähällä tulla hänen murhaajakseen? Jos niin on, niin hän on liian
jalomielinen syyttääkseen minua poikani rikoksesta, syyttääkseen minua
teeskentelystä. Millä tavoin olisin teeskennellyt?" kyseli hän
itseltään surumielin.
Hän muisti puhuneensa puolisonsa kanssa onnettomasta pojastaan, jota
oli luullut kuolleeksi. Sittenmin hän oli saanut tietää, että poika
eli, mutta oli jättänyt sen miehelleen mainitsematta. Tämä oli hänen
suurin vikansa. Äidillisessä tuskassaan hän oli häveten tämän pojan
tähden, joka vain kerjäsi rahoja ja jonka paheet ja mielettömyydet
alati tyhjensivät hänen kukkaroansa, kavahtanut ilmoittamasta, että hän
vielä eli. Hän oli toivonut aina voivansa pitää hänet sopivan matkan
päässä, kunnes hän vihdoin katuisi ja tekisi parannuksen tai olisi
aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Kaikki parannusyritykset
olivat epäonnistuneet, mutta pojan nuoruus sai hänet odottamaan jotakin
mahdollisuutta, eikä äidin sydän tahtonut hyljätä toivoa.
Vain siitä syystä hän oli poikennut vilpittömän suoruuden tieltä ja
kantanut taakkaansa yksinänsä, mutta alituinen pelko siitä, mitä
saattaisi tapahtua, oli kalvamalla kuluttanut hänen voimiansa, tehnyt
hänet levottomaksi ja alakuloiseksi. Hänen miehensä luuli silloin, että
hänen naisellinen ylpeytensä kärsi perhetuttavien osoittamasta
kylmyydestä.
"Minä sanon sen hänelle, jahka hän tulee kyllin vahvaksi kuullakseen
kertomuksen", ajatteli hän lopuksi, "ja ellei hän sitten minua enää
rakasta, on minun kärsittävä tämä kova isku. Se ei ole ensimäinen
koettelemukseni, mutta se on oleva viimeinen, sillä ellei tämä menetys
riistä henkeäni, en sitte koskaan kuole!"
Senjälkeen vaivasi häntä eniten pojan häpeä. -- Varas ja melkein
murhaaja! Hänen ainoa poikansa oli ampunut hänen puolisoansa
surmatakseen tämän. Sitten hän oli paennut ja vienyt varastamansa
neljäsataa puntaa mennessään. Missä hän nyt oli? Rikollinen, merkitty,
poliisin ahdistama ihminen! Pian olisi ehkä äiti syytettynä ja saisi
vastata poikansa tekemästä rikoksesta. Silloin tämän viheliäinen elämä
ja äidin surullinen kohtalo paljastuisi uteliaan joukon silmille, ja
sir Allanin vanhat ystävät, jotka olivat pysytelleet loitolla hänen
toisesta vaimostaan, sanoisivat: "Emmekö menetelleetkin oikein
pysyessämme varovaisina ja epäillessämme tuon naisen menneisyyttä?
Sellaisen pojan äiti ei voinut olla kunnon nainen!"
Jutellessaan Gracen kanssa lady Darnel ei koskaan ollut viitannut
tietävänsä tytön suhteesta seikkailijaan, joka nimitti itseänsä Victor
de Camillaciksi. Siinä tapauksessa hänen olisi tarvinnut paljastaa
liian paljon. Hän päätti suojella tytärpuoltaan enemmistä kosketuksista
poikansa kanssa, jos tämä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä. Mutta hän
tahtoi, mikäli mahdollista, järjestää niin, että mies-poloinen ehtisi
pois maasta, ennenkuin joutuisi kiinni rikoksesta. Neiti Darnelin into
kutsua poliisi vaikeutti tätä tuumaa, mutta hän toivoi, että Penwern
oli joutunut väärille jäljille ja että hän vainosi Jakeria, sillävälin
kun oikea syyllinen pääsi pakoon. Dora ei ollut virkkanut tästä mitään
Clairelle, hän kulki umpimielisenä kuin salaisuuden hengetär; mutta
maakartanossa ei mikään voi pysyä salassa, ja Penwern, joka oli
asustanut hovimestarin huoneessa, ei ollut katsonut tarpeelliseksi
kaikesta vaieta. Sitten kertoi lady Darnelin kamarineito rouvalleen,
että Jaker oli varastanut rahat ja että Penwern ehkäisi hänen
Amerikan-matkansa. Sitäpaitsi oli Jaker osoittanut syyllisyytensä
poistumalla paikkakunnalta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat myöskin
hävinneet -- eräänä kauniina aamuna oli mökki tyhjä.