"Annettakoon siis kaikille anteeksi!"
Viikko kului, tuskallinen viikko kaikille Darnelin sukukartanon
asukkaille -- ja vielä eräälle. Tällä viikolla ei tapahtunut mitään
uutta. Herra Penwern oli epäonnistumisensa jälkeen matkustanut jälleen
Lontooseen, ja Dora ilmilausui halveksumisensa koko poliisikuntaa
kohtaan. Mies oli syönyt ja juonut ja saanut hyvän palkan
palveluksistaan. Hän oli tehnyt kalliin matkan Liverpooliin,
Plymouthiin ja Corkiin, kuitenkaan onnistumatta vangitsemaan Jakeria,
joka oli hävinnyt siirtolaisten parveen.
Jakerin kylässä vaihtaman setelin oli sir Allanin pankkiiri todennut
olevan niitä, jotka hän oli tälle suorittanut. Tämä varmensi Jakerin
syyllisyyden salapoliisin silmissä, mutta Doraa se ei tyydyttänyt. Hän
oli heti ollut selvillä siitä, että käly oli sekaantunut asiaan, eikä
hän sallinut uskoansa ensi otteella järkytettävän. Sehän oli seuraus
hänen, häijyistä ajatuksistaan, hänessä kauan kyteneestä vihasta hänen
kälyänsä kohtaan. Hän ei tahtonut luopua vakaumuksestaan, joka oli
monien mietiskelyjen tulos, vain siksi, että todellinen rikollinen oli
kyllin ovelasti luovuttanut osan saaliista Jakerille johdattaakseen
oikeudenpalvelijat harhaan.
Sillä välin kun neiti Darnel pysyi uskossaan, kiusasi Edward
Colchesteria katkerat ajatukset tuon kauniin herramaisen muukalaisen
suhteen, jonka Mowbrayn neidit olivat nähneet hiiviskelevän
Darnel-puiston liepeillä. Hän käytti tilaisuutta vielä kerran
kyselläkseen mainituilta neideiltä ja kuuli jälleen puhuttavan vieraan
rähjäisistä vaatteista ja hienosta käytöksestä sekä hänen innostaan
saada selville, keitä talossa asui ja missä rouvan ja neiti Darnelin
huoneet sijaitsivat.
"Kysyikö hän molempia?" uteli Colchester kovin jännittyneenä.
"Kysyi! Molempia hän kysyi. Ja me olimme niin peloissamme, että
vastasimme kuin tyhmät lampaat, ajattelematta kysymyksen
sopimattomuutta", vastasi Jane.
"Vain murtovaras voi sellaista tiedustella, eikö totta? Hän näytti
sentään niin hienolta, mutta myös sairaalta, mies-raukka", sanoi sisar.
"Niin, koko asia tuntuu kovin omituiselta", säesti rouva Vincent,
emäntä, joka samana päivänä oli käynyt Doraa tervehtimässä ja saanut
asianmukaisen lastin. "Mutta lady Darnel on perin salaperäinen
henkilö."
"Hän on viehättävä nainen", sanoi Edward, joka ei tahtonut jättää häntä
näiden naisellisten hyenojen saaliiksi.
Hän oli aina pitänyt Clairesta ja puolustanut häntä ja samaten aikoi
hän edelleenkin tehdä. Hän epäili vain Gracea, joka oli käyttäytynyt
häntä kohtaan niin pahoin.
"Niin, Herran nimessä, hän on hyvin kaunis ja tavattoman siro; hänellä
on oma ihastuttava kuosinsa joskaan se kuosi ei ole aivan _hyvää_",
vastasi rouva Vincent arvostelevasti; "mutta myöntää täytyy, että hän
on merkillinen. Häneltä puuttuu vilpittömyyttä, hänessä on jotakin
kätkettynä!"
"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut.
Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa
menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli
kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua
kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy
hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen
edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"
"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on
todellinen nero vaitiolemisessa."
"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja
toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."
Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin
oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan
mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward
Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus
kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.
Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo
toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän
musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän
odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli
valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan -- siitä, että oli
salannut pojan olemassaolon mieheltään.
Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva
ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä
hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän
viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja
sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa
kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan
tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän
istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti
Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen
huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe
kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten
lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.
Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi
puhuakseen vaimonsa kanssa -- ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan
keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle,
hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.
Gracea, ainoata lastaan, lemmikkiänsä onnellisimmilta päiviltä hän
ajatteli näinä synkkinä hetkinä, Tämä oli haaksirikkoisen oljenkortena.
Ja kun hän nyt lausuisi tuomionsa syylliselle vaimolle, kutsui hän
Gracen, jotta tämä seisoisi hänen vieressään ja jossakin määrin
tuomitsisi hänen ja sen naisen välillä, jota he molemmat olivat
rakastaneet. Grace oli taipuvainen armahtavaisuuteen. Grace säälisi
syntistä, samalla kun hänen vihansa kuohuisi syntiä vastaan, Oli
ensimäinen päivä, jolloin sir Allanilla oli kyllin voimia ollakseen
pari tuntia istumassa. Hän näytti omalta kalpealta haamultaan
istuessaan takkavalkean ääressä pitkässä, kirjaillussa yönutussaan,
joka oli paltattu sopulinnahalla ja siromuotoinen kuin venetsialaisen
senaattorin kaapu. Lady Darnel oli itse sen sommitellut ja antanut sen
hänelle syntymäpäivälahjaksi. Hän ajatteli juuri sitä, kun palvelija
oli ottanut esille nutun, ja hän olisi mieluummin ollut pukematta sitä
ylleen, mutta hänen toinen yönuttunsa oli veren tahraama, joten hän ei
voinut kieltäytyä vastaanottamasta tätä, ellei tahtonut herättää
palkollisten ihmettelyä.
Hän lähetti kutsumaan vaimoansa ja tytärtänsä, ja nämä saapuivat yhteen
aikaan.
Grace riensi hänen luokseen ja heittäysi polvilleen laskien päänsä isän
polvelle.
"Oi, isä, kuinka hauskaa saada olla luonasi!" huudahti hän hiljaa.
Claire seisoi vähän taaempana, tyynenä ja suorana, mutta kovin
kalpeana.
Jos hän tosiaan seisoi siinä pahantekijänä, tietoisena suurimmasta ja
kamalimmasta rikoksesta, mihin aviovaimo voi tehdä itsensä syylliseksi,
hän oli tosiaan mitä rohkein nainen. Mutta hänen kasvonsa osoittivat
ainoastaan ylpeää, tyyntä rauhaa, ja vakavat, surulliset silmät loivat
puolisoon moittivan, levollisen katseen. Hän jäi seisomaan ikäänkuin
tietäen, että heidän välillään oli ylipääsemätön juopa. Näin ajatteli
Allan Darnel tuskassaan, kun hän katseli tuota naista, jota oli
rakastanut.
Rakastanut? Saattoikohan sellainen rakkaus kuin hänen loppua? Lakkasiko
Lucius Junius Brutus rakastamasta poikiansa, kun hän tuomarina heidät
kuolemaan tuomitsi?
Milloinkaan Allan Darnel ei ollut rakastanut tuota kaunista, kalpeaa
naista hartaammin kuin tällä hetkellä, jolloin hän hänestä luopuisi.
"Grace, pyysin sinua tulemaan tänne, siksi että minulla on lady
Darnelille jotakin sanottavaa, minkä tahdon sinunkin kuulevasi", lausui
hän vakavasti. "On isiä, jotka salaisivat tyttäriltään sellaisen
onnettomuuden kuin minua on kohdannut, mutta minä menettelen toisin.
Sinä olet nainen, eikä vahingoita, että saat tietää maailmassa olevan
pahoja naisia samoin kuin hyviäkin. Annan sinulle täyden luottamukseni,
Grace, koska luulen olevasi yhtä viisas kuin lämminsydäminen."
"Isä, mitä tarkoitat?" huudahti tyttö katsoen häneen kauhun ilme
silmissä. "Ethän vain sano mitään pahaa äidistä?"
"Hiljaa!" varoitti sir Darnel laskien kätensä tytön suun päälle. "Et
saa enää koskaan tuota naista siten nimittää. Toivon näkeväsi hänet nyt
viimeistä kertaa. Lady Darnel ja minä eroamme ainiaaksi, Grace. Syitä
minun ei tarvitse lähemmin mainita -- hän tuntee ne yhtä hyvin kuin
minä itse. Ei tarvitse tulla yleistä häväistysjuttua tahraamaan hänen
kunniaansa -- hänen, jota molemmat olemme rakastaneet. Lady Darnelilta
ei myöskään ole mitään puuttuva; hän saa oleskella ulkomailla, millä
tekosyyllä tahansa, kunhan siitä vain ei koidu minulle häpeää. Tahdon
säästää häneltä kaiket ikävyydet, vaikka hänen häpeämättömyytensä oli
niin vähällä maksaa minulle henkeni -- vaikka se, joka keskellä yötä
kävi häntä tervehtimässä, koetti murhata minut."
"Isä, isä!" huusi Grace kauhusta suunniltaan. "Sinä erehdyt. Minä,
onneton tyttäresi, minä olen sinut pettänyt. Minua tavatakseen hän
tänne tuli. Hän oli hiiviskellyt täällä ympärinsä koko päivän. Hän
tahtoi tavata minua -- vaatia minua täyttämään lupaukseni, ehkä pyytää
rahojakin, sitte kun oli joutunut niin tappiolle."
"Hourailetko, Grace, oletko järjiltäsi!" huudahti sir Allan ja katsoi
hämmästyneenä toisesta toiseen.
Claire ei virkkanut sanaakaan, vaan seisoi siinä äänettömänä ja
hievahtamatta odottaen puolisonsa enempiä syytöksiä. Hän tahtoi kuulla
loppuun asti, tahtoi tietää, kuinka halvaksi hän hänet arvosteli,
ennenkuin lausuisi sanaakaan puolustuksekseen. Ja nyt tuli Grace hänen
avukseen -- ylevämielinen, kiihkeän herkkä Grace - ja kaikki täytyi
ilmoittaa.
"Ei, rakas, rakas isä, minä en ole järjiltäni; mutta olen ollut kovin
mieletön, moitittava ja häijy. Sillä minä tein häijysti pitäessäni
tämän hyvältä, oivalliselta isältäni salassa. Häpeän hirveästi
menettelyäni. Jos tuo kauhea laukaus olisi tuottanut kuoleman, olisin
tuntenut itseni kurjimmaksi ihmiseksi maan päällä. En olisi voinut
elää, tietäessäni, että mielettömyyteni oli maksanut isäni hengen."
Sitten kertoi Grace isälleen rohkeasti ja ilman mitään verukkeita ja
kaunisteluja, kuinka oli tullut kihlautuneeksi miehelle, jonka sitten
oli nähnyt metsässä tuolla aamuisella metsästysretkellä, mutta ei
myöhemmin.
"Vai niin, sinä näit hänet?" kysyi isä. "Miten tiedät, että juuri hän
oli viereisessä huoneessa ja ampui minua?"
"Minä tiedän sen monista syistä, joita kävisi pitkäksi luetella...
Kuule, sieltä tulee vaunut", lisäsi hän juosten ikkunan luo.
"Varmaankin eversti. Sain häneltä kirjeen aamusella: hän sanoi
koettavansa palata eilen. Hän tietää kaiken. Hän voi vakuuttaa sinulle,
että olen puhunut totta!"
"_Hän_ tietää sen!" virkkoi sir Allan. "Sinä luotat enemmän häneen kuin
omaan isääsi!"
"Niin, siksi, etten rahtuakaan pelännyt sitä kilttiä, vanhaa
kummi-isää", huudahti Grace. "Kai hän kernaasti saa heti tulla tänne?
Kuolen levottomuudesta saadakseni hänet tavata!"
"Ei vielä, Grace, meidän täytyy ensin selvittää tämä pieni juttu. Jos
-- jos olen tuntenut äitipuolesi niin kovin väärin..."
"Olet käsittänyt hänet hirveästi väärin -- loukannut häntä häijysti ja
kauheasti. Ei voi ajatella hartaampaa aviopuolisoa. Minä tiedän, mitä
hän poloinen on sairautesi aikana kärsinyt; ja nyt seisoo hän tässä
rikollisen asemassa, syytettynä minun pahoista teoistani."
"Claire!" huudahti sir Allan ja ojensi käsivartensa häntä kohti,
yrittäen nousta. "Claire, voitko antaa minulle anteeksi?"
"Allan, rakkahin puolisoni!"
Vaimo riensi hänen luokseen, heittäytyi polvilleen ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vasten nyyhkyttäen koko sydämestään.
"Ei, Allan, ei", läähätti hän, kun pahin itku oli ohi; "ei, minä en ole
syytön. Olen ollut heikko ja arka. Minulla on ollut salaisuuteni,
minulla yhtä hyvin kuin tyttö-rukallakin. Minulla on ollut aave
salattavana sinulta, parhaalta, jalomielisimmältä mieheltä. Grace on
erehtynyt. Hänen häikäilemätön kosijansa, onneton nuori mies, joka
Pariisissa esiintyi Victor de Camillacin nimellä, saapui tänne tuona
kauheana yönä tavatakseen minua, saadakseen minulta rahoja -- minulta,
jonka käyttövaroja hän yhäti on kulutellut siitä asti, kun jouduin
kanssasi naimisiin; Ihmettelit kai usein, miten saatoin tuhlata ne
kauniit tulot, jotka rakkaudessasi minulle varasit. Nyt saat tietää,
etteivät ne kuluneet yksityiseen hyväntekeväisyyteen, niinkuin luulit.
Sellaisista syistä en luopunut kaikesta henkilökohtaisesta
loisteliaisuudesta. Onneton poikani minun kukkaroani tyhjenteli,
tuhlaten rahojasi peliseuroissa ja kilparadoilla."
"Poikasi?"
"Niin, poikani, Stuart Mackenzien poika, joka Jumala paratkoon on
perinyt kaikki Stuart Mackenzien paheet -- mahdollisuuden
murhatyöhönkin; poika, joka ehkä piankin on seisova oikeuden edessä,
syytettynä tuona kauheana yönä tekemästään rikoksesta, ja tuottava
onnettoman vaimosi tähden sinulle häpeää. Hän ei hukkunutkaan Earl
Kingin haaksirikossa, kuten luulimme. Hän kirjoitti minulle San
Franciscosta kaksi kuukautta häittemme jälkeen. Sanoi lukeneensa
ilmoituksen eräästä englantilaisesta lehdestä ja onnitteli minua
suurien tulojeni johdosta, jotka tekivät minulle mahdolliseksi häntä
auttaa. Siitä hetkestä ovat hänen kirjeensä olleet pelkkiä
avunvaatimuksia, ja minä olin kyllin heikko lähetelläkseni hänelle
rahoja, jotta sinun ei tarvitsisi hävetä vaimosi pojan vuoksi. Onhan
hän lihaa minun lihastani ja verta minun verestäni; häntä kohtaava
häpeä luo varjon minunkin ylitseni. En voinut pakottaa itseäni
tunnustamaan, kuinka syvälle hän on vajonnut. Jos olisin sanonut
sinulle jotakin, olisi minun täytynyt ilmoittaa kaikki. Mieluummin
vaikenin salaisuuksineni, ja siten tulin teeskentelijäksi."
"Claire-rukka, sokaistunut Claire-rukka! Ikäänkuin minä olisin sinut
hädässäsi pettänyt, rakkaani. Minähän olisin tukenut sinua, vaikka
sinulla olisi ollut puolitusinaa sellaisia pojanveitikoita."
"Ah, sinä olet niin ystävällinen! Mutta minä tahdoin säästää sinulta
kaiken levottomuuden ja kaikki ikävyydet."
"Ja sensijaan teit itsesi niin levottomaksi, että tulit sairaaksi
ruumiiltasi ja sielultasi, Claire", virkkoi sir Allan hiljaa.
"Minä koetin parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni onnetonta poikaani
kohtaan, koetin neuvoa ja johtaa häntä, jotta hän viettäisi
kunniallista elämää. Minä tein hänelle mahdolliseksi elää sivistyneen
miehen tavoin ja antautua hänelle sopivaan toimeen. En evännyt mitään,
mitä hän minulta pyysi, ja kuuntelin kernaasti hänen lupauksiansa
parannuksen teosta. Mutta kaikki turhaan. Hän oli juomari ja pelaaja --
hänen paheensa olivat perinnäistä synnintartuntaa. Kun hän seisoi
edessäni tuona iltana risaisissa vaatteissa ja kallelleen sotketuissa
kengissä, riutuneena ja rappiolla, tiesin, että hän oli vajonnut niin
syvälle kuin ihminen voi. Hänen vapisevat kätensä ja levoton katseensa
ilmaisivat liiankin selvästi, että hän poti isänsä sairautta, juomarin
kamalaa deliriumia. Hän oli ennenkin siitä kärsinyt. Jo nuorukaisena
hänellä oli tämän kauhean taudin kohtaus. Minä tiesin sen, mutta en
tiennyt hänen olevan niin hullu tai niin kurja, että ryhtyisi
murhayritykseen. Hän kertoi kosineensa Gracea -- tunnusti esittäyneensä
ranskalaisena ja oli kyllin rohkea mainitakseen, että vaatisi lupauksen
täyttämistä niin pian kuin tyttö tulisi täysi-ikäiseksi. Hän pyysi
minulta isoa rahasummaa, mutta minä kieltäysin sitä antamasta. Poissa
ollessani hän avasi italialaisen kaapin, mihin olit pannut setelit --
sen hän kaiketi oli parvekkeelta nähnyt, -- ja oli juuri häviämässä
rahoineen, kun sinä tulit."
"Käsitän", mutisi sir Allan.. "Rahat hänet siis epätoivoon saattoivat.
Minä en ollenkaan ajatellut rahoja."
"Mutta muut muistivat ne. Sisaresi hankki tänne salapoliisin, ja hän
otti siitä selvän."
"Tuottiko Dora tänne salapoliisin minun luvattani!" huudahti sir Allan.
"Toiko hän tänne poliisin minun ollessani tajutonna! Vai ottaa hän
itselleen sellaisia vapauksia!"
"Olimme kaikki kovin levottomia tähtesi, rakas isä!" mutisi Grace. "Se
levottomuus kaiketi sai Doran kutsuttamaan salapoliisin."
"En luule, että koko poliisikunta olisi kyennyt pelastamaan henkeäni,
pikku Grace. Sisareni olisi menetellyt oikeammin, jos olisi
siirtänyt tiedustelunsa siksi, kun minä olisin voinut antaa siihen
suostumukseni."
"Eihän hän voinut aavistaa, että rosvo oli minun poikani ja Gracen
kosija", sanoi lady Darnel. "Onneksemme seurasi salapoliisi väärää
jälkeä, ja onneton poikani on vielä vapaudessa. Vain Jumala tietää,
missä hän nyt on ja mitä lähinnä saamme hänestä kuulla."
"Toivoakseni ei mitään ikävää, äiti", virkkoi Grace, "sillä eversti
on ottanut hänestä huolehtiakseen; ja minä sain siltä vanhalta
hyväntahtoiselta mieheltä varsin rohkaisevan kirjeen tänä aamuna. Olen
varma, että hän on järjestänyt asian oivallisesti. Etkö tahdo, että hän
tulee tänne, isä? Olen hirveän utelias tietämään, mitä hän on
aikaansaanut."
"Kyllä, Grace, voit pyytää häntä tulemaan heti tänne."
Grace meni, ja Allan Darnel ja hänen vaimonsa olivat hetkisen
kahdenkesken yhtä hellinä ja luottavaisina toisiansa kohtaan kuin
olivat olleet ennen rikoksen tapahtumista -- rikoksen, joka synkän
pilven tavoin oli laskeutunut heidän ylitsensä.
"Ah, Claire, mikä lemmon idiootti, mikä tunteeton kolho olenkaan sinua
kohtaan ollut!" sanoi sir Allan ja painoi hänen kätensä huulilleen.
"Kuinka voin törkeyteni sovittaa?"
"Tule terveeksi ja voimakkaaksi mahdollisimman pian, rakkaani, ja
matkustakaamme Italiaan ja -- vielä toinenkin asia, jota tahtoisin
sinulta pyytää."
"Teen kaikki, mitä haluat, lemmikkini!"
"Luulen, Allan, että olisi parempi, jos sisaresi tästä puoleen asuisi
muualla. En usko, että hän ja minä viihdymme saman katon alla, sillä
minä kuvittelen hänen halveksivan minua."
"Niin, Claire, luulen tosiaan, että olet oikeassa. Sisareni oli hyvä
sisar niin kauvan kun kukaan ei ollut täällä jakamassa valtaa; mutta
hän tahtoo hallita ja hän oli ylpeä asemastaan Darnelin aateliskartanon
valtiattarena. Hän ei ole koskaan vilpittömästi antanut minulle
anteeksi sitä, että menin uusiin naimisiin. Minusta näyttää kuin hän
itseänsä paljastamatta olisi onnistunut yllyttämään monta entistä
ystävääni nykyistä vaimoani vastaan. Hän on saava itselleen toisen
kodin, Claire. Sinulla ja minulla olkoon vain päiväpaistetta
kotielämässämme. Mutta Gracea vastaan ei sinulla kai mitään ole? Grace
on sinuun hartaasti kiintynyt."
"Ja minä häneen! Hänen jälkeensä on tuntuva hyvin tyhjältä. Oi, Allan,
sano minulle nyt, kun olemme kahdenkesken, voitko antaa minulle
anteeksi ne ikävyydet, jotka onnettoman poikani kautta olen sinulle
tuottanut -- Grace-poloisen hairahduksen ja kauhean haavan, joka uhkasi
riistää henkesi? Ellet koskaan olisi tullut minua tuntemaan, niin tätä
kaikkea ei olisi sinulle tapahtunut."
"Ellen olisi joutunut sinua tuntemaan, en olisi koskaan tiennyt, mitä
todellinen onni on. Meidän täytyy vastaanottaa pahat päivät hyvien
mukana, rakkaani. Elämä on sellaista. Ja mitä Graceen tulee, hänellä on
jalo ja herkkä luonne, ja sellainen joutuu helposti johonkin
seikkailuun aikaisimman nuoruuden ajattelemattomalla, hupsulla iällä.
Hän olisi yhtä hyvin voinut tavata kevytmielisen poikasi Louvressa,
vaikka me kaksi emme koskaan olisi toisiimme tutustuneet."
"Tuskin, Allan; sillä sinun rahasi tekivät Pariisissa oleskelun hänelle
mahdolliseksi."
"Nyt tulee eversti", sanoi sir Allan.
Grace tuli iloisesti tanssien sisälle soturinsa kanssa, jonka kauniit,
ystävälliset kasvot säteilivät hyvänsuopuutta.
"Nyt näen sinun paranevan, rakas Allan. Onnittelen teitä, lady Darnel",
lisäsi eversti ja vaipui tuolille, jonka Grace sysäsi uunin luo.
"Lähdin vastahakoisesti Darnelin kartanosta, kun tilasi oli vielä niin
arveluttava; mutta minulla oli jotakin tärkeää asiaa kaupunkiin..."
"Voit jutella nyt suoraan ja teeskentelemättä isän ja äidin kanssa",
sanoi Grace. "He tietävät koko tarinan monsieur Camillacista."
"Se ilahduttaa minua, Grace. Tuosta saat aluksi kirjeesi", lisäsi hän
antaen tytölle sinetillä varustetun käärön. "Voit lukea ne sitten,
nähdäksesi, ovatko ne kaikki siinä. Ja tässä on kirje siltä nuorelta
herralta, jonka nimi ei suinkaan ole Camillac."
"Grace tietää nyt hänen oikean nimensä", sanoi Claire.
"Oh, tuhat tulimmaista, niinkö!" huudahti eversti. "Se on enemmän kuin
mitä minä voin sanoa -- luulen, että miehellä on puolitusinaa eri
nimiä. Mutta Grace tuntee hänet Camillacina, ja Camillac luopuu
kaikesta vaatimuksistaan tyttöön, myöntää itsensä arvottomaksi
nauttimaan hänen nuorta luottamustaan ja keinotelleensa hänen
lupauksensa valheellisilla kuvitteluilla. Kirje on kirjoitettu
_Orizaballa_, laivan ollessa matkalla Uuteen Seelantiin, jonne lähetin
nuoren ystävämme lääkärin valvonnan alaisena; tämä aikoo asettua sinne
harjoittamaan ammattiansa. Hän on hoitava Camillacia ja toimittava
miehen jälleen jaloilleen tuossa kaukaisessa maassa. Jos hänellä
yleensä on parantumisen mahdollisuuksia, on siitä nyt hyviä toiveita."
"Suokoon Jumala, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen", sanoi Claire.
"Oi, eversti Stukeley, en voi koskaan kyllin kiittää teitä siitä mitä
olette tehnyt."
"Tekö?" kummasteli eversti.
"Ah, tehän ette tiedä. Ette ole kuullut kaikkea. Gracelle tekemänne
palveluksen olette tehnyt minulle kymmenkertaisesti. Mies, jota olette
koettanut auttaa, on minun poikani Valentin Stuart Mackenzie. Jos
todella olette onnistunut..."
"En olisi voinut tehdä hänelle enempää, vaikka hän olisi ollut oma
poikani."
"Ja sitten olette nähnyt kaiken tuon vaivan ja kuluttanut melkolailla
rahoja..."
"Älkää puhuko rahoista. Koko juttu ei maksanut paljoa yli sadan punnan.
Nyt muistankin -- minulla on sinulle rahoja lompakossani, Allan. Tasan
puolet siitä summasta, jonka lady Darnelin poika anasti kiihtyneessä
mielentilassaan. Loput vei Jaker, joka varasti pojalta, kun tällä oli
_delirium tremens_. Älkää olko levoton, lady Darnel, kohtaus oli jo
ohi, kun vein hänet Orizaba-laivaan, ja ystäväni, lääkäri, huolehtii
hänestä matkalla. Orizaba on purjelaiva, ja matka kestää kyllin kauan,
jotta hän ehtii oikein toipua, jos ystäväni Feron on niin tarmokas kuin
otaksun hänen olevan. Jätin tapauksen hänen tutkittavakseen
mielenkiintoisena kokeena. 'Tässä on nuori mies, jolla on vahva
ruumiinrakennus; hän on komean näköinen ja on saanut hyvän
kasvatuksen, sillä hän polveutuu hyvästä suvusta mutta on sortunut
juoppouspaheeseen. Minä jätän hänet teidän silmälläpitonne alaiseksi
kaukana kaikista kiusauksista, sillä kapteeni ja laivan konstaapeli
ovat puolellanne. Saatte holhota häntä parin kuukauden ajan, ja jos
teette tehtävänne hyvin, pitäisi teidän voida hänet parantaa.' Feron
lupasi sen tehdä."
Claire ojensi everstille kätensä.
"Te annatte minulle lohdutusta ja toivoa", sanoi hän sydämellisesti.
"Te olette lämminsydäminen mies, eversti Stukeley, arvokas ystävä
puolisolleni."
"Suurempaa ylistystä ette voisi minulle suoda."
Grace oli avannut paketin ja tarkasti kirjeitä. Niin, siinä ne olivat,
kaikki hänen vaivaiset, pienet koulutytönkirjeensä, kyhätyt varsin
puutteellisella ranskankielellä, samoin kuin Darnelin kartanosta
lähetetyt paremmin laaditut kirjeetkin. Hän silmäili punastuneena läpi
koko tukun ja viskasi ne sitten takkaan. Kah, kuinka ne paloivat hyvin!
Liekkien leimahtaessa vanhanaikaisessa uunissa hän kääntyi kummi-isään
ja lausui kyyneltensä välitse hymyillen:
"Olet tehnyt minulle enemmän kuin vain saarnannut ja opettanut kymmenet
käskysanat. Olet pelastanut minut pahasta pulasta."
"Jos olisin kuulustellut sinulta kymmeniä käskyjä, erityisesti
painostaen neljättä, ehkä et olisi joutunut pulaan, pikku Graceni",
vastasi hän.
"En; jos olisin kunnioittanut isääni niinkuin minun olisi tullut
häntä kunnioittaa, en olisi mennyt hänen tietämättään kihloihin
ranskalaisen taiteilijanoppilaan kanssa", sanoi Grace ja lisäsi hiukan
kapinallisesta: "mutta _isä_ ei myöskään olisi saanut lähettää minua
opistoon; se oli pahan juuri ja alku."
"Dora-tädin hommaa se oli", virkkoi isä. "Hän koulunkäyntiä
suositteli."
"Vihaan ihmisiä, jotka alati tyrkyttävät neuvojaan!" huudahti Grace.
"Kukaan ei heidän joutavia neuvojansa pyydä!"
He olivat nyt niin onnellisia istuessaan hauskan takkavalkean ääressä
avarassa vanhanaikaisessa suojassa, joka alkuaan oli aiottu
arkituvaksi. Täällä oli tilaa kahdellekymmenelle. He istuivat yhdessä
ja juttelivat täyden tunnin, melkein unohtaen, että sir Allan vielä oli
sairas, kunnes kotilääkäri astui huoneeseen ja nuhteli siitä ankarasti
heitä kaikkia -- myöskin potilasta.
"Sanoin, että saisitte istua tunnin ajan tai niille vaiheille, mutta
nyt olette istunut tuolissanne vähintään neljä tuntia!" huudahti hän.
"Niin, ne kolme muuta tuntia kuluivat nimikkeellä 'tai niille
vaiheille'", vastasi sir Allan. "Se oli epätarkka määräys, jonka minä
rohkenin tulkita omalla tavallani. Mutta älkää olko levoton, Denvers;
en ole eläessäni tuntenut itseäni reippaammaksi, ja nyt haluan syödä
yhden niistä peltopyistä, joita minulle tyrkytitte yhtä itsepäisesti
kuin Ludvig XVI tyrkytti keittiönsä tuotteita rippi-isälleen. Minä syön
peltopyyn paistia ja juon lasin heidsieckiä 'päivällisen päälle', kuten
on tapana sanoa."
"Luulen totisesti, että olette jo maistellut heidsieckiä", sanoi
lääkäri. "Ainakin olette pirteä kuin leivonen, vaikka tähän asti olette
ollut allapäin."
"On sattunut tuulen käännös, tohtori", sanoi sir Allan. "Nyt saatte
nähdä, kuinka nopeasti mies neljänkymmenenviiden vuoden iällä toipuu,
kun hänen rakkaimpansa häntä ympäröinevät!"
Ennenkuin marraskuu alkoi, oli sir Allan kyllin parantunut voidakseen
matkustaa etelään. Päivää ennen lähtöä hänellä oli ratkaiseva
keskustelu sisarpuolensa kanssa, jolloin hän selvitti tälle, ettei hän
enää sopinut saman katon alle kälynsä kanssa.
"En tiedä, millä tavoin olen loukannut lady Darnelia", sanoi Dora
näyttäen väärintuomitulta viattomuudelta. "Olen raatanut ihan orjan
lailla tehdäkseni tämän kodin täydelliseksi. Jos lady Darnel olisi
osannut hoitaa tällaista isoa taloutta yhtä hyvin kuin minä, oli hän
osannut antaa suurempaa arvoa kaikelle vaivalle, mitä olen hänen
edukseen nähnyt."
"Lady Darnel osaa kyllä pitää arvossa ansiota, missä sellaista on,
Dora. Hän ihailee suuresti sinun taitoasi taloudenhoitajattarena,
jopa siihen määrin, että antamasi esimerkki on herättänyt hänen
kunnianhimonsa. Kotiin palattuaan hän itsekin tahtoo yrittää taloutensa
hoitamista. Senvuoksi minua ilahduttaisi, jos poissaolomme aikana
järjestäisit vastaisen elämäsi. Olen vakuutettu, että matkan päästä
kaikki sovimme mainiosti yhteen."
Dora kalpeni huuliansa myöten, ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi,
mutta hän vastasi arvokkaasti:
"Olen sinulle hyvin kiitollinen, että vapautat minut
velvollisuuksistani täällä, Allan. Pakko oleskella lady Darnelin
kodissa on minua kauan kiusannut. Minulla on hyvin yksinkertaiset
elintavat. Pienet, vaatimattomat tuloni riittävät minulle asettuakseni
Lontooseen, älykkääseen ja henkevään ilmapiiriin, jossa minua
toivoakseni ei käsitetä niin väärin kuin täällä."
"Sinun täytyy sallia minun tehdä tulosi kaksinkertaisiksi, niinkuin
olen aina aikonutkin siinä tapauksessa, että eroaisimme toisistamme",
sanoi Allan ystävällisesti.
Dora teki vastaväitteitä, mutta tavalla, joka ilmaisi Allanille, että
hänen päätöksensä ei ollut järkähtämätön.
Sekä Claire että Grace matkustivat Darnelin kartanosta keventynein
sydämin, kun tiesivät, ettei neiti Darnel heidän palatessaan enää olisi
talossa. Tämän turmiota tuottava vaikutus lakkaisi vihdoinkin heidän
elämäänsä uhkaamasta.
"En voi koskaan unohtaa, että täti Dora minut toimitti opistoon
lähetettäväksi", sanoi Grace jutellessaan luottavaisesti äitipuolensa
kanssa, sillaikaa kun sir Allan aivan tyynesti nukkui toisella penkillä
rautatievaunussa heidän ollessaan matkalla Genuaan. "Vain hän, eikä
kukaan muu, erotti minut ja isän."
"Mutta minä luulen, että on vielä toinenkin, jolla on samat häijyt
aivoitukset, Grace", vastasi lady Darnel hymyillen. "Jos herra
Colchester panee uhkauksensa täytäntöön ja saapuu viettämään joulua
meidän kanssamme Venetsiaan, niin toivon, että hän kyllä saa sinut
ennen pitkää vaihtamaan Darnelin sukutilan omaan maakartanoonsa."
"Hän on hirveän uuras nuori mies", virkkoi Grace punehtuen.
"Toivoakseni et tuskaannu, jos hän tulee Venetsiaan?"
"Hänen tulonsa ilahduttaisi minua suuresti. Hän on aina ollut ystäväni.
Ei ole koskaan katsonut minua kieroon, kuten muut."
"Luullakseni oli Dora-tädin syy, että ne niin tekivät", sanoi Grace; ja
siinä hän oli oikeassa, sillä lady Darnelin palattua kotiin kevääksi,
sitte kun ihmiset olivat sanomalehdistä lukeneet, että Grace oli mennyt
kihloihin Edward Colchesterin kanssa, tulivat aikaisemmin kylmyyttä
osoittaneetkin seuraystävät onnittelemaan iloisen perheuutisen
johdosta. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, olikin kaikilla
naapureilla selvillä, että lady Darnel oli perin hurmaava ja sir Allan
täysin onnellinen toisessa avioliitossaan.
Sir Allanin toinen vaimo vastaanotti tämän myöhästyneen huomaavaisuuden
kylmänlaisesti eikä suinkaan heittäytynyt niille käsivarsille, jotka
niin odottamatta avasivat hänelle sylinsä.
Gracen häät, jotka vietettiin elokuun alussa, antoivat aihetta
juhlallisuuksiin ja vierailuihin, ja tämä pakotti lady Darnelin
ottamaan osaa seuraelämään. Claire Darnel ei säästänyt mitään komeutta
ja vieraanvaraisuutta, joka kohottaisi häiden loistoa kun hänen
puolisonsa tytär ja perijätär vihittiin rikkaan naapurin kanssa; ja hän
esitti osansa näissä tilaisuuksissa tyynellä arvokkuudella, joka
vaikutti niihinkin, jotka ennen olivat olleet epäluuloisimmat häntä
kohtaan.
"Mitä hän aikaisemmassa elämässään muuten lienee ollutkin, on hän ollut
todellinen hieno nainen", virkkoi hauska, vanha lady Scattercash, joka
oli nauttinut elämästään Lontoossa ja Pariisissa ennenkuin oli alkanut
käyttää leskenmyssyä ja pitää rouvainkokouksia Wiltshiressä; "ja se on
joka tapauksessa pääasia. Meidän ei tarvitse kaivella ihmisten
menneisyyttä, vaikkemme tietenkään voi pitää hyvänämme tarjoilijattaria
ja balettityttöjä."
Lady Darnel on niin täysin onnellinen omistaessaan rakkaan puolisonsa
hartaan kiintymyksen ja ehdottoman luottamuksen, että hän voi olla
naapurien mielipiteistä välittämättä. --
Hän on saanut ilahduttavia tietoja Uudesta Seelannista, missä Stuart
Mackenzie hoitelee asioitansa hyvin ja hankkii itselleen ystäviä.