X.

"Hornan voimat pimittävät järkesi."

Eversti lähti aikaisin seuraavana aamuna salametsästäjän vaimon, rouva

Jakerin, puheille.

"Teillä oli täällä vieras eilen illalla, rouva Jaker", sanoi hän.

"Niin, täällä kävi eräs mies", vastasi vaimo.

"Kyllä minä sen miehen tunnen ja tiedän, mitä tapahtui. Saatte hänestä

vielä kuulla. Olisi ollut viisaampaa, jos heti olisitte sanonut hänelle

totuuden noista rahoista, jotka tekivät miehellenne mahdolliseksi

matkustaa Kanadaan. Se oli pieni sievä omaisuus -- riittää soman

pikkutilan ostoon siinä maassa."

Vaimo kalpeni.

"Omaisuus, hyvä herra!" änkytti hän. "Mies-parkanihan vain voitti

kymmenen punnan vedon kilpa-ajoissa."

"Vai niin? Miten hän sitten voi tuhlata kymmenen puntaa pelkkiin

vaatteisiin, kun hänelle vielä jäi matkarahatkin?"

Vaimo alkoi itkien vakuuttaa puhuneensa totta.

"Älkää nyt olko lapsellinen", sanoi eversti ystävällisesti, "se

herrasmies, joka oli täällä eilen illalla, tulee tänään takaisin ja

luultavasti vangitsee teidät. Jakerin laisen miehen käsiin ei satu

neljääsataa puntaa ihmisten ottamatta selvää, mistä hän on ne saanut;

ja miehenne poissaollessa lankee edesvastuu teille."

Hän näki sanojensa tehoavan. Epäilemättä olivat sir Allanin setelit

tavalla tai toisella joutuneet Jakerin käsiin.

"Miten hän sai rahat?" kysyi eversti. "Jakerko sir Allania ampui?"

"Oi, ei; hän ei ole koskaan kohottanut kättänsä sir Allania vastaan!"

voivotti vaimo.

"Miten hän sitten sai rahat?"

"Hän löysi ne", sopersi nainen.

"Ei, totisesti ei! Hän joko varasti ne lady Darnelin huoneesta tai

sitten sai ne siltä, joka ne ensin varasti. -- Te tiedätte, että

miehenne on varastellut!"

"Ei, ei, paras herra; hän sai rahat."

"Loruja!"

Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä -- villi, kaamea,

venytetty nauru, ikäänkuin hullun.

"Onko teillä täällä mielipuoli... Kuunnelkaahan!"

Nauru taukosi ja sensijaan kuultiin rähisevää laulua:

"Grévy à Charendon! Gambetta à Toulon... Vive le sang! Vive le sang!"

Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta,

ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.

"_Otro toro_!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti,

tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia

siellä. Espanja -- Espanja on kotimaani!"

Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella

englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee -- mutta hän oli

laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.

Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama

nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan

eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään

ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.

"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!... Ei, se ei

olekaan sonni... se on hänen miehensä... verisissä käärinliinoissa.

Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"

Hän vaipui taaksepäin tulipunaisena kasvoiltaan, pyörivien silmien

terät laajenneina. Hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan.

Hän oli erään taudin uhrina, jota eversti usein oli tavannut

juoppouteen vaipuneiden englantilaisten keskuudessa Intiassa.

Ja tämä oli Gracen sulhanen, jonka salapoliisi aivan varmaan myöhemmin

päivällä keksisi. Pian tapahtuva tutkinto varmaan paljastaisi Gracen

suhteen -- sillä mitenkä tämä syyntakeeton raukka voisi vaieta hänen

nimestään?

Eversti katsoi kelloa, joka oli neljännestä vailla seitsemän, ja sanoi

rouva Jakerille:

"Tulkaa alas jälleen. Tälle miehelle ei voi mitään. Montako pulloa

paloviinaa hän on juonut tänne tultuaan?"

"Kolme -- tai neljä", vastasi vaimo kuuliaisesti, everstin käskevän

äänen pakottamana.

"Puhukaamme nyt järkeä, rouva Jaker", lisäsi tämä ankarasti. "Minä

tahdon auttaa miestä, jos voin; ja samalla autan ehkä miestännekin.

Sillä jos tuo nuori mies on poissa, niin Jakeria vastaan ei ole mitään

todistuksia. Mutta jos salapoliisi saapuu, hänen ollessaan vielä

täällä, niin tulee ilmi, miten hän on tänne joutunut ja miten Jaker

otti häneltä rahat. Ja silloin tuomitaan sekä hän että Jaker pitkäksi

ajaksi vankeuteen. Kuinka se mies tuli tänne?"

"Kun Jaker oli kotimatkalla kapakasta keskellä yötä, hän oikaisi

linnanpuiston läpi ja tapasi muukalaisen makaamassa pensasaidan

vieressä. Hän puhui niin kummallisesti ja tahtoi, että Jaker hankkisi

hänelle yösijan. Sitten hän pyysi Jakeria hankkimaan viinaa. Hän itki

ja puhui järjettömyyksiä sekä toivoi olevansa kuollut. Paloviina

reipastutti häntä jossakin määrin, mutta hän ei tahtonut syödä mitään,

vaan ainoastaan juoda. Mieheni ei tahtonut antaa hänelle enempää

paloviinaa. Seuraavan päivän iltana hän muuttui hurjaksi ja puhui, että

hänellä oli aarre pieluksen alla. Hän sanoi äitinsä kohdelleen häntä

häpeällisesti, mutta hän oli hänet puijannut. Vihdoin hän otti

pieluksen alta setelitukun, laski rahat ja lörpötteli, mitä kaikkea hän

niillä tekisi, ja näytti siltä kuin olisi hän aikonut sytyttää ne

kynttilästä palamaan. 'Älkää luulko, että minä välitän rahoista rahojen

tähden!' sanoi hän. 'Ei, en rahtuakaan. Minä tuhlaan ne juomiseen ja

peliin kolmessa kuukaudessa.' Silloin ajatteli Jaker, että olisi

vahinko, jos hän hävittäisi rahat -- ehkä polttaisi ne humalassa ja

hourupäisenä..."

"Ja silloin hän varasti rahat?" kysyi eversti.

"Ei, hän etsi ne vain esille miehen nukkuessa ja otti puolet rahoista,

jotta voisimme matkustaa Kanadaan. Ja sitten hän aamulla läksi."

"Tiesikö hän, milloin höyrylaiva lähtisi?"

"Kyllä, se lähti eilen Plymouthista."

"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko

mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.

"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän

kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen,

että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja

huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet

teljettiin hoitolaan.'"

"Tuhat tulimmaista, niin kävi Stuart Mackenzielle!" ajatteli eversti.

"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen

yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten.

Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato,

jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä

kuljettaa sieltä pois."

"Niin, se käynee päinsä", sanoi eversti. "Pitkältäkö latoon on?"

"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin

metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne

tänään ketään tulee."

"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita,

mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä

liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit

vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja

riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja

posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden

kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat -- kaikki omiaan kiehtomaan

koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi

jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä

syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan

raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet

biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän

eteen.

Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja

tuijotti levottomasti häneen.

"Ovatko ne täällä nyt?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi eversti umpimähkään, "ne ovat päässeet jäljillenne.

Nouskaa ja pukekaa kengät jalkaanne. Minä toimitan teidät niiden

näkyvistä, jos voin."

Mies nousi ja hoiperteli lattian yli, mutta vaipui vanhalle tuolille ja

tuijotti ympärilleen.

Eversti otti hänen kenkänsä eräästä nurkasta ja katseli niitä ennenkuin

antoi ne omistajalleen. Ne olivat lopen kuluneet kiiltonahkakengät ja

epäilemättä samat, joiden jäljet oli nähty kukkasaroissa.

Camillac veti kengät jalkaansa ja vilkaisi epäilevästi everstiin.

"Miten voin tietää, ettette kuulu niihin!" sanoi hän.

"Näytänkö minä poliisimieheltä?"

"Ette, mutta voittehan joka tapauksessa olla heidän kanssaan

tekemisissä."

"Minä olen Grace Darnelin kummi-isä ja tulen teitä pelastamaan."

"Grace! Onko hän lähettänyt teidät? Vieläkö hän minusta välittää? Hänen

kirjeensä ovat olleet niin pahuksen kylmiä viime puolivuoden kuluessa:

Aloin uskoa, että hän antaa minulle palttua."

"Meillä ei ole aikaa jutella siitä nyt. Jos ne miehet saavat teidät

käsiinsä..."

"Niin, se olisi lemmon ikävä juttu! Ovatko ne siellä alhaalla? En voine

pujahtaa täältä heidän näkemättänsä?"

"Rouva Jaker juttelee heidän kanssaan sisähuoneessa, sillä välin kun

minä toimitan teidät eteisen ovesta ulos."

"Mihin sitte viette minut?"

Eversti selitti aikovansa viedä hänet latoon ja käyvänsä hämärissä

hänet noutamassa sieltä ajoneuvoilla kyyditsevänsä hänet asemalle ja

lähettävänsä Lontooseen luotettavan palvelijan seurassa.

"Mistä voin tietää, ettette ryöstä minulta, mitä minulla on?" mutisi

hän. "Olen tässä talossa jo kadottanut rahoja. Tämä on epäilemättä

ryöväriluola!"

"Jos epäilette minua, niin -- hyvästi sitten!" sanoi eversti. Mutta

silloin mies-raukka heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili, että eversti

hänet pelastaisi.

"Minä en tahtonut häntä tappaa", sanoi hän. "Minä ammuin ajattelematta,

mitä tein. Oli ikäänkuin itse paholainen olisi asettanut revolverin

käteeni. Pelastakaa minut! Minä en ole murhaaja!"

"No, kiirehtikää sitten."

Hän astui portaita alas ja Camillac seurasi hänen perästään kuin

ruoskittu koira.

"Vai niin, olette saanut poliisin poistumaan?" sanoi eversti vaimolle,

iskien merkitsevästi silmää. "Tulkaa nyt näyttämään meille tietä

latoon."

He kulkivat peltojen yli ladolle. Sen nurkassa oli vähän olkia, ja

Camillac vaipui niiden päälle. Eversti kietoi ulsterinsa vapisevan

raukan ympärille.

"Pysykää nyt hiljaa ja rauhallisena pimeään asti", varoitti hän, "rouva

Jaker käy teitä katsomassa."

Kotiin tultuaan eversti kohtasi Dora Darnelin.

"Miten siellä ylhäällä on laita?" kysyi hän.

"Hoitajatar sanoo, että sairas on viime yön voinut paremmin,

mutta saamme kai tarkempia tietoja tänään saapuvalta tohtori

Friedricsonilta."

Molemmat kirurgit puuhailivat sitten toista tuntia sairaskammiossa.

Vihdoin aukeni ovi. Lady Darnel hyökkäsi esille kalmankalpeana. Hän

kohtasi kuuluisan kirurgin.

"Älkää olko levoton, hyvä lady Darnel", sanoi hän ystävällisesti,

"kaikki onnistui hyvin. Olemme poistaneet luodin, ja meillä on täysi

syy toivoon."

"Jumala olkoon ylistetty!" huudahti rouva kiihkeästi. "Saanko mennä

sisälle mieheni luo auttaakseni hänen hoitamisessaan?"

"Ei vielä, lady Darnel. Juuri nyt on välttämätöntä, että siellä on

hiljaista. Kun hänen tilansa paranee, niin hän varmaan itse kysyy

teitä."