"Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli
kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä
huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi
mieluimmin olla yksinään.
"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen",
sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos
tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"
Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota
parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin
kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan
toverinsa toipumisesta.
"Täti Dora puhuu kyllä koko perheen edestä", sanoi hän katkerasti.
"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän
lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa
kysymyksillä noista kurjista rahoista -- ikäänkuin isä-parkani tulisi
paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti
suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella
häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni
suhteen on ohi."
"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata
itselleni kokonaisen päivän."
"Täällä tulee vielä ikävämpää, kun sinä olet poissa", huokasi Grace.
"Etkö ole kuullut mitään Camillacista?"
"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut -- ehkä hän on
nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, -- mutta nyt tuntuu siltä kuin se
olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila
paranee."
"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin
helposti kuole."
"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin
kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei
hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää,
että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän
kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."
"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia
nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea,
nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin
puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun
ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut
saadakseen muutaman punnan morsiameltaan -- ja äkkiä huomannut
mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.
Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin
hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita
satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä.
Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja
hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut
vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli
varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi
koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä
pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän
tapasi Colchesterin kävelemässä.
"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan",
sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"
"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa;
mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."
"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista.
Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä
vain väsyttää?"
"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee
itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella,
jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta",
lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan
uskollinen liittolainen.
"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi
matkaansa.
Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään
hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli
riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen
vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa -- ihailla kaulan
viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.
Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili
raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen
viereensä.
"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen
viimeistä sanaa.
"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein -- ei, kiitos, en
halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan
voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin
päivällisille -- sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää
muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus
on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."
Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen -- mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.
Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut
itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan
isästä ja sulhasestaan -- tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä
puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika --- tuo
tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt
päälleen -- mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa!
Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella
kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin
ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset
ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi
Colchesterille.
Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut
antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.
Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan
kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin
hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de
Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja
moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.
"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.
"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi
Grace.
"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä,
jotka surevat kiihkeästi -- heidän surunsa menee pian ohi."
"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.
"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona
raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo
tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"
"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen
hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä
ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden
puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"
"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin
toimeen."
Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän
lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin
hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi
raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää
avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita
viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa,
ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään,
missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta
sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.
"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.
"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää
_Picea nobilis_ kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä
noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa
niitä nähdä."
Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen
kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan
repiä auki veres haava.
Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester
surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön
tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä
noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat
ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen
aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut
kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat
synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni
sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus,
jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se
oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa
olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt
viikko sitten.
"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä
lueskelemassa -- eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin
olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana.
Unohdin levottomuuteni."
"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla -- viikko sitten?"
"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta
vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista
todellinen suru on."
Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken
muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita
surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.
"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti
rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"
Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen
lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa --
sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset
lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei
ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä
omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.
"Kuinka voit -- kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua
rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden
tähden voisin sinua vihata!"
"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua
surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa
jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että
sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en
voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."
"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti
tyttö intohimoisesti.
Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin
rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja
että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, -- ja kuitenkin hän
uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen
käsivarsillaan ja katsellut häntä -- eikä närkästyneenä, vaan
vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen
suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, -- hänen tarvitsi
vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta... Ja tytön isä oli hänen
puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori,
rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut
itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään,
ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui
voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.
"Anteeksi, Grace; minä odotan onnellisempaan päivään", sanoi hän.
"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö
kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, --
kuten minäkin unohdan, jos voin."
"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen,
että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu
rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa -- mutta
sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta
oikeutta vähitellen lähentyä sinua."
"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle,
ettei se saa koskaan tapahtua."
"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen
käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse
rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai
minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta
rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, -- sano, ettet välitä minusta, niin
pääset minua enää näkemästä!"
Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei
olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli
lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä -- sydäntänsä,
joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.
"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä
mahdotonta."
"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua.
Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä,
minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta
mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta,
hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät
yhtyneinä."
"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat
minua sellaisilla kysymyksillä -- päästä minut."
Hän päästi hänet heti, katse synkkänä.
"Ymmärrän, sinä rakastat toista", sanoi hän.
"Ei, minä en rakasta", sanoi tyttö kiivaasti, mutta katui heti.
"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta
pidä..."
"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti.
Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani,
niin vaikenet nyt."
"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö -- oikein suuri hölmö. Olen
käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."
"Tee niinkuin tahdot", vastasi tyttö väsyneesti.
"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen
toisinaan saisi sinua nähdä."
Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen
elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän
oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin
Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan
horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli
voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli
täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta.
Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor
de Camillaciin -- tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.
"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut
mitään syytä viipyä kauemmin.
"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja
kulki verkalleen tietä alaspäin.