"Rakkaus voittaa aikanaan."
Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa.
Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi
talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi
savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.
"Kovin hauskaa nähdä teidät taas -- mutta perin ikävää kuulla, ettei
sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään
oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen
Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille,
kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä...
Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin
levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.
Everstiä näkyi kertomus kuitenkin kaikesta huolimatta huvittavan.
"Haluatteko kupin teetä vai kahvia?" kysyi Dora juhlallisesti.
"Kiitos -- hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut
syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen
vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin
murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta
vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä
lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista
häneen teetänsä juodessaan.
"Milloin alkaa varsinainen metsästyskausi?" kysyi eversti.
"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja
sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on
ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin
täällä on jo kaikki hyvin ja että te -- jos Italian-matka jää sikseen
-- tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten
Graceen.
"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti
itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että
pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!
Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella,
ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.
"Se herrasmies sanoo olevansa tänne kutsuttu", lausui hän.
"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi.
"Suonette anteeksi, herra Colchester."
"Minä lähden heti", sanoi tämä. "Olen jo viipynyt liian kauan."
Mutta kukaan ei häntä enää ajatellut. Grace kiirehti tädin luo.
"Kuka se on, täti Dora?" kysyi hän levottomasti. "Myöskin lääkäri?"
"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää
asiaa enää salassa -- hän on salapoliisi Scotland Yardista."
"Salapoliisi -- tässä talossa! Sinun kutsumasi?"
"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin
isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi -- hänen aviovaimonsa lady
Darnel ja hänen tyttärensä -- istutte kädet ristissä ja sallitte
murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä
välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa
siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."
"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut
ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle
ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan
hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."
"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester,
"sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt
murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän
arvelee."
"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti
sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."
Grace ravisti epätoivoisesti päätään.
"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta
vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui
kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.
"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti,
"joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän
asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen
ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo
poliisikuulusteluille."
"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora
loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja
tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää _minun_ ajatukseni tästä
kauheasta tapahtumasta."
"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne
ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi.
"Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse
ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta
useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei
sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."
"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai
tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että
sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."
Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan
äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana
takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein
koskematta hänen vieressään pöydällä.
"Ettehän ole syönyt kerrassaan mitään, äiti", sanoi Grace.
"Join hiukan teetä leivosten kanssa -- se on aivan kylliksi", vastasi
Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään
parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole
vähentynyt -- lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut
ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson
tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää
poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan
mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"
"Oi, äiti, niiden _täytyy_ pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti
meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä.
Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"
* * * * *
Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen
herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä
tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan.
Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli
tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi
viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin
pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota.
Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut
lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja
kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta.
Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut
kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos
käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset
ikkunat eli lasiovet.
Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä;
eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin
hänen sisälle tullessaan.
Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen,
pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan
aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä -- rehevä
visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui
parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne
ylös. Nyt oli selvitettävä syy.
"Säilytetäänkö täällä mitään kalleuksia?" kysyi salapoliisi.
"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora,
"mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo
mielestäni voisi viekotella varasta."
"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern.
"Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän
parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka
hyvänsä valitsisi sen tien."
"Mutta kun joku oli huoneessa ja lamput paloivat", sanoi Dora
epäilevästi.
"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului.
Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."
"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi
mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma",
selitti Dora.
"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että
laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut
tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja
ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei
tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"
"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty
muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja -- kuten näette."
Salapoliisi tarkasti sitten kaikki, mitä huoneessa oli.
"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään
arvoesineitä -- koristeita, rahaa tai muuta?"
"Ei minun tietääkseni."
"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista
neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt
rahoja juuri täällä -- ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan
sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."
"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja",
huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.
Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli
paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki
jäsenet.
Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän
teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että
tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se
olisi hänen työtänsä -- salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä -- ja
että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden
häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin
halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi
tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian
ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen
osallinen.
Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään
itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon
murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian,
ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä
tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.
Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan
samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.
"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn,
miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä
sinulle muutamia kysymyksiä."
Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet
tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka
Dora hyvin huomasi.
"Mikä herrasmies?" kysyi Claire. "Poliisiko?"
"Hän tulee Scotland Yardista, Lontoon poliisiasemalta."
Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti
pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos
everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.
Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen
vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän
osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.
Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat
kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat
varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei
ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja
vastasi kysymyksiin rikosjutussa.
Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että
hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.
"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi
sitten, mitä kaappi sisälsi.
"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin
nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir
Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."
"Oliko summa isokin?" kysyi Penwern.
"Kolme... ei, luullakseni neljäsataa puntaa."
"Onko teillä kaapin avain, lady Darnel?"
"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa -- mutta en tiedä,
lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä
revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt
eikä pannut aseita takaisin kaappiin."
"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady
Darnel", pyysi salapoliisi.
Claire säpsähti, katsoi ihmetellen mieheen ja punastui äkkiä.
"Minkätähden? Rahat ovat tietysti tallella", sanoi hän.
"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin
ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei
lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"
"Minä en usko mitään, en tiedä mitään -- en muuta kuin että puolisoni
henki on vaarassa."
"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää,
_kuinka_ veli-parkani henki joutui vaaraan."
"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi
poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka
onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta
varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"
Poliisi näki rouvan epäröivän ---- ihmeellistä kyllä.
Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen.
Hän ei ollut erehtynyt -- ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti,
kun sir Allan otti revolverikotelon esille.
"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen
tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin
salalokerot.
"En, ne eivät ole täällä -- en ainakaan minä voi niitä löytää."
"Tiedättekö, kirjoittiko sir Allan muistiin setelien numerot?"
"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän
oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa
kanssa kaiken iltapäivää."
"Arvattavasti saamme pankista tietää niiden numerot", sanoi eversti.
"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit
ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada
selville, _kuka_ rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on
sankarina monissa pylvästövarkauksissa."
"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.
"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi
linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin
kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa
tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja
palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle
-- on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään,
hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen -- tuntee tietysti paikan
ennakolta, -- saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla
odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja
rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet
sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän
kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt
toipua hämmästyksestänsä."
"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.
"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja
olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa
minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko
olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"
"Lyhyen tuokion."
"Viisi minuuttia?"
"Vähän kauemmin -- ehkä kymmenen."
"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin
enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin
laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"
"Minä tulin aivan heti sisälle."
"Ja tänne saapuessanne oli ainoastaan sir Allan huoneessa?"
"Niin."
"Ettekä tullut katsahtaneeksi ulos ikkunasta murhaajan jälkeen?"
"Minä ajattelin vain miestäni."
"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt,
vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia
rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"
"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa,
mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan
sir Allania ja lääkärin noutamista."
"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt
aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että
asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel,
oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä
iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."
"Sir Allan puhui niistä juuri ennenkuin pani ne kaappiin."
"Oliko ikkuna silloin auki?"
"Kyllä, yksi ikkuna oli auki."
"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa
hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on
varma?"
"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti
siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.
Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli
istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä
levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä
surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi
liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin
hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-,
neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin
mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi
mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut -- olisi
varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä
pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen
saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus.
Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka
ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas.
Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä,
hän ampui -- ehkä umpimähkään -- ja pakeni lasiovesta.
Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni
ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen
tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt
olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui
polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan
oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin
koron jälki -- kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.
"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan
jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan
käydä."
Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti
vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi
kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut
eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä
anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.
"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi
eversti.
Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä,
jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava
ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna
kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät
käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen
vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli
oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion
taloon!
Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus -- tutkimus, jota tämä teki
huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa --
ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli
rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman
välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa
sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa
tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä
ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä
ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen
elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden
ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi
Doran puuhakkuutta.
Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt
varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi
siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt
ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän
suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren
vuodattamistakaan.
Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi
ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku
onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia
jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa
havaittavissa.
"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun
konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi
poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku
irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin
ikkunasta."
"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt
kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän
sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa
voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta
tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.
Herra Penwern oli kuolevainen -- ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla
puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti
ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski
hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja
hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen
toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun,
hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea -- vanhaa, oivallista
viiniä -- ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan
ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä
runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.
"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän
ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä,
mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia
paljon -- en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."
Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin
tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.
"Ihanaa viiniä -- ja terveellistä!" innostui hän.
"Aivan niin! Juokaa pois vain -- se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi
eversti. "Ei se päähän mene."
"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä
ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen
ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti
tarjotaan... Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja
yritti murhata."
"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on
saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.
"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on
suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen
pian kaappaisin -- muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt
kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja
sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey
ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. -- Kaiketi luvataan
isonlainen palkkiosumma?"
"En tosiaan tiedä. Sitä tuskin luulen", sanoi eversti, levottomana.
Silloin mutisi Penwern bourgognesta huolimatta:
"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei
tarjota kunnollista palkkiota."
Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin
viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt
lasisilmäkäärmeen.
"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle
tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä,
että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"
"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi
parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet
tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."
"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan -- onhan
luultavaa, että veljeni kuolee -- välttävän rangaistusta. Me emme saa
viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."
"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa
tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana
ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on
nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt",
eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa.
Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan
ponnistelleet.
"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä
julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka
tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden
tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."
"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit.
Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte
kartanoamme päämajananne?"
Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden
yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin
häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa
puntaa siitä, että tämä _ei_ löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi
siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi
tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö
paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut
ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan
muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.
"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli
eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet
otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet
tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin
korppikotka iskee kiinni haaskaan!"
Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä,
siroista, joskin lopen kuluneista kengistä -- ensi luokan suutarin
tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut
läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.