VI.

"Pelkkää synkkää hiljaisuutta."

Kuuluisa kirurgi Friedricson oli tullut ja mennyt ja antanut vain vähän

toiveita. Hän ei vielä ollut uskaltanut poistaa luotia, ja ennenkuin se

oli tehty, potilaan tilan paranemista tuskin saattoi odottaa. Kuume oli

ankarampi kuin tällaisessa tapauksessa ylimalkaan, sairas houraili eikä

voinut nauttia mitään ruokaa.

Lady Darnel oli ollut ylhäällä neljästä asti aamulla. Nyt oli myöhäinen

iltapäivä, eikä hän ollut rahtuakaan levähtänyt senjälkeen, kun oli

rauhattomasti nukahdellut Gracen sohvalla.

Nuo kolme naista kulkivat talossa kuin aaveet, niin kalpeilta ja

kurjilta he näyttivät.

Gracen ainoana lohdutuksena oli jutella everstin kanssa, Dora luki

raamattua, ja lady Darnel ei etsinyt minkäänlaista lohtua. Hän kulki

äänettömin askelin edestakaisin käytävässä puolison sairaskammion

ulkopuolella, kysellen hoitajattarilta ja Purdewilta, miten siellä

voitiin.

Vihdoin pakotti Grace äitipuolensa tulemaan omaan huoneeseensa, asetti

hänet takkavalkean eteen ja sai hänet nauttimaan teetä ja voileipiä.

Grace tahtoi, että äitipuoli viettäisi yön täällä hänen huoneessaan;

hän itse aikoi tehdä vuoteensa pukusuojaan. Tämä järjestely suututti

Doraa.

"Jos jollakulla on oikeutta olla sir Allanin lähellä, niin on hänen

sisarellaan!" virkkoi hän jäädessään Gracen kanssa kahdenkesken.

"Aviovaimon oikeudet ovat kai asetettavat kaikkien muiden edelle, täti

Dora?" sanoi Grace.

"Se riippuu aviovaimosta."

"Äitipuolenahan on hartain aviovaimo, mitä ajatella saattaa."

"Hän osaa näyttää hartaalta."

"Osaa näyttää!" huudahti Grace närkästyneenä. "Kuinka voit noin

lörpötellä, täti Dora? Kuinka rohkenet vihjaista, ettei isäni vaimo ole

vilpitön?"

"En vihjaile kerrassaan mitään, Grace; enkä anna koulutytön itseäni

opettaa. Voin vain sanoa, että lady Darnel on salaisuus minulle, kuten

kaikille muillekin tällä seudulla. Sinä olet tosiaan ainoa, joka näyt

häntä ymmärtävän ja häneen luottavan."

"Kyllä isäkin ymmärtää ja luottaa", vastasi Grace yhä kiihtyneemmin.

"Se riittää minulle."

"Isäsi on hänen lumousvoimansa pauloissa, rakas lapsi. Etkö ole koskaan

kuullut puhuttavan siitä, kuinka keski-ikäiseen leskimieheen voi

vaikuttaa kaunis leski -- nainen, jonka menneisyys on hämärään

verhottu?"

"Sinä puhut kovin väärin, täti Dora, ja vielä pahempaa on, että tiedät

menetteleväsi väärin. Minun mielestäni sinun pitäisi pelätä, että

raamatustasi hiipisi esille joku mörkö sinua nipistämään. En minä

tahtoisi istua raamattu povella ja myrkyllisesti purkaa kiukkuani

viattomiin ihmisiin!"

"Ellet hillitse kieltäsi, Grace, niin lähden omaan huoneeseeni", sanoi

Dora, paiskasi kirjan kiinni ja nousi.

"Olisin kielelleni erinomaisen kiitollinen, jos se karkoittaisi sinut

tiehesi", vastasi Grace; ja senjälkeen neiti Darnel pani uhkauksensa

täytäntöön mennen matkaansa raamattuineen ja kiihtyneine tunteineen.

Mutta hän ei mennyt omaan suojaansa, vaan alas vierashuoneeseen, missä

tapasi nuoren Colchesterin metsästyspuvussa ja ratsupiiska kädessä,

siinä asussa kuin oli astunut alas hevosensa selästä.

"Paras neiti Darnel", sanoi hän tarttuen Doran käteen, "mitä hirveitä

asioita ne ovat, joista puhutaan. Sain kuulla tuon ikävän uutisen vasta

äsken kotimatkalla metsästysretkeltä, muutoin olisin tullut ennemmin.

Miten se tapahtui? Onko hän hyvin heikkona, ja kuinka Grace voi?"

Hän unohtui innoissaan sanomaan aivan yksinkertaisesti "Grace".

"Se on pitkä tarina, herra Colchester, ja syvä salaisuus. Kukaan meistä

ei sitä käsitä. Veli-rukkani on hyvin huonona. Pelkäämme menettävämme

hänet."

Doralle tuli kyyneleet silmiin, eivätkä ne olleet

krokodiilinkyyneleitä. Hän rakasti veljeänsä, vaikka vihasi hänen

vaimoaan; ja vaikkei voinut sietää Allanin onnea tässä toisessa

avioliitossa, jota hän piti suurena vääryytenä itseään kohtaan, hän ei

voinut tyynesti kestää ajatusta, että hänet menettäisi.

"Älkää itkekö, hyvä neiti", sanoi Colchester, joka vaivoin pidätti

omat kyyneleensä. "Ei koskaan ole niin pahoin kuin luullaan. Lääkärit

ovat aina kyllin ovelia tekemään asiasta suuren numeron, jotta

tunnustettaisiin heidän ihmeellinen taitonsa parantaa potilas ja

suoritettaisiin runsas lasku näyttämättä hapanta naamaa. Mutta sanokaa

minulle Jumalan tähden, miten se tapahtui. Kerrotaan sir Allanin

ampuneen itsensä myöhään eilen illalla, sitte kun kaikki olivat menneet

levolle."

"Eivät _kaikki_. Lady Darnel istui kirjoittelemassa kirjeitä. Hän oli

ylhäällä koko ajan, kun se tapahtui."

"Sitte täytynee hänen tietää, miten se kävi."

"Hän ei näy tietävän mitään. Hän oli ollut sisällä Gracen huoneessa ja

laukauksen pamahtaessa hän oli käytävässä."

"Oliko sir Allan yksin huoneessaan?"

"Siltä näyttää. Hän oli mennyt makuulle tunti sitten, mutta lienee

noussut ylös jälleen ja tullut takaisin lady Darnelin huoneeseen, mihin

oli jättänyt revolverit pöydälle avonaiseen koteloon. Miksi hän oli

noussut ja puoleksi pukeutunut sekä ottanut revolverit, on

käsittämättömän salaperäistä."

"Ehkä hän kuuli tulevan murtovarkaita tai luuli kuulevansa. Muutamat

miehet kuvittelevat aina varkaita olevan liikkeellä ja nukkuvat ase

pieluksen alla. -- Miten muuten tiedätte, ettei täällä ollut joku

murtovaras? Olisihan se voinut ampua sir Allania."

Dora pudisti päätänsä.

"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin

kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."

"Miten asia siis on selitettävissä?"

"Surullinen vakaumukseni on, että on tapahtunut joko murha tai

itsemurha."

"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei

voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli

hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."

"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni

paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan

kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En

usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei

suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka

hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen -- mitä en luule hänen

olleen, --- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen

valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä

luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä

pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät

pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin

heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä

enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli

suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."

"Naapurit ovat oikeita... tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli

lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta

voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady

Darnel?"

"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme

umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi

laita?"

"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja,

joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.

"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut

onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin

salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole

sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi

tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin

äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa -- se voi

johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."

"Mutta, rakas neiti Darnel, lääkärihän määräsi matkan."

"Lääkärit määräävät toisinaan mitä hyvänsä tehdäkseen potilailleen

mieliksi. Ellei veljeni itse ole epätoivon hetkellä kohottanut kättänsä

itseään vastaan, niin täytyy etsiä arvoitukselle muuta selitystä ja

kysyä, kuka hänet on murhannut."

"Murtovaras, johan sen sanoin! Sir Allan kuuli miehen liikkuvan

viereisessä huoneessa, nousi ylös, viskasi yönutun hartioilleen ja

puhutteli häntä. Varas näki revolverit pöydällä, sieppasi toisen niistä

ja ampui sir Allania, tai myöskin saattoi varkaalla itsellään olla

revolveri."

"Luuletteko, että varas tunkeutuisi huoneeseen, missä kaksi lamppua

palaa -- huoneeseen, missä kaikesta päättäen on ihmisiä?"

"Sellaiset oliot ovat valmiita mihin tahansa. Lady Darnelilla on

epäilemättä koristeensa huoneessaan."

Neiti Darnel kohautti olkapäitään ikäänkuin luopuakseen yrityksestä

haastella miehen kanssa, jolla oli niin rajoitettu käsityskyky.

"Minä haluaisin mielelläni tavata Gracen", sanoi Colchester hiukan

epäröiden ja punastui, "ellei hän ole liiaksi kuohuksissaan tahtoakseen

tavata ketään."

"En suinkaan usko, että hän on liian heikko tavatakseen teitä. Hänen

urheiluhaluunsa ei tämä ikävä tapaus kovinkaan vaikuta."

"Niin, hän tahtoo tietysti tietää, missä riistanajot ensi viikolla

tapahtuvat", sanoi Colchester epäluulotta, "vaikkei itse voisikaan

lähteä mukaan. Hän pitää niin paljon koirista. Ehkä hän haluaisi saada

pari pentua lisää. Ne voisivat häntä hiukan huvittaa. -- Mutta

toivokaamme, että sir Allan pian jälleen toipuu."

Dora lähetti palvelijan Gracen luo viemään herra Colchesterin

terveiset; mutta mies palasi tuoden sellaiset vastaterveiset, että

Grace oli liian masentuneena halutakseen tavata ketään.

"Tuskin luulinkaan, että hän tahtoi minua tavata", sanoi Colchester,

sitte kun palvelija oli mennyt, "hän on ollut tavattoman yrmeä minua

kohtaan viimeiseltä. Mutta ennen hänen Pariisin-matkaansa olimme kovin

hyviä ystäviä. Hyvästi, neiti Darnel. Minä käyn täällä huomenna

jälleen. Ehkä lady Darnel sitten jo on kyllin reipastunut ottaakseen

minut vastaan. Minä olen aina ollut hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan,

kuten tiedätte, ja kyllä paljon tarvittaisiin uskotellakseni itselleni,

ettei sir Allan hänen rinnallaan ollut oikea onnenpoika."

Tyytyväisenä, että oli saanut tämän sanotuksi, lähti herra Colchester.

Kirkkoherran rouva ja lääkärin vanha sisar kävivät vähää myöhemmin.

Hyvinä ystävinä he tahtoivat kernaasti tavata neiti Darnelin, jos tämä

otti vastaan. Muut naapurit lähettivät korttinsa, siinä kaikki. Potilas

ei tullut paremmaksi, vaan ei myöskään huonommaksi.

Seuraavana päivänä onnistui Gracen vihdoin saada tilaisuus

kahdenkeskiseen haasteluun everstin kanssa.

"Oletko häntä ollenkaan nähnyt?" kysyi tyttö, palaen halusta päästä

asiaan. "Oletko kuullut mitään?"

"En rahtuakaan", sanoi eversti. "Minä tein eilen pitkän kävelymatkan

tavatakseni hänet. Pistäysin majataloon ja juttelin isännän kanssa,

Kysyin häneltä, oliko siellä ollut ketään muukalaisia vieraina. Mutta

ei ollut käynyt ainoatakaan sielua. Sitten menin vauraampien

vuokraajain luo ja tein heille saman kysymyksen. Meninpä vielä

Handlebury-yhdistyksen yömajaan arvellen, että onneton ehkä oli

pyrkinyt sinne -- mutta yhtä huonoilla tuloksilla."

"Oi, kummi-isä, kuinka kauheata!"

"Rakas lapseni, se yhdistys on antanut suojaa paremmille miehille kuin

hän. Mutta otaksun, että monsieur Camillacilla oli muutama ropo

taskussa ja että hän on yöpynyt jonnekin muualle. Kummallista vain,

ettei hän etsinyt sinua, kun hän kuitenkin on tänne tullut."

"Olen varma, että hän tuli tänne vain tavatakseen minut ja että hän nyt

makaa kuolleena tai kuolemaisillaan metsän yksinäisyydessä, mistä

repokoirat hänet lopuksi löytävät. Voi tätä surkeutta! Victor kuolleena

tai kuolemaisillaan ja isäni samaten! Aivan kuin viimeisen tuomion

päivä olisi käsissä!"

Grace oli lohduton. Hänen lemmenseikkailunsa romantillisuus kuului jo

menneisyyteen, mutta hänen naisellinen myötätuntonsa kuului kokonaan

hänen ihailijalleen tämän onnettomuudessa.

"Ja täällä minä istun ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä", huudahti

hän vihaisesti silmäten hyvin varustettuun aamiaispöytään, "sillä välin

kun hän, joka oli tuleva puolisokseni, on huonommassa tilassa kuin

koira!"

"Rakas lapsi, nuoren ihmisen elämä tulee tavallisesti sellaiseksi kuin

hän itse on sen muovannut", sanoi eversti hyvin viisaasti. "Sivistynyt

mies, jollaiseksi Camillacin kuvailet, vajoisi tuskin niin syvälle,

ellei olisi hoitanut itseänsä huonosti."

"Sen olet jo ennen sanonut. Älä saarnaile. Ellen olisi niin levoton

isän tähden, ottaisin koiraparin mukaani ja ratsastaisin kautta koko

seudun puolentoista penikulman laajuudelta kunnekin, kunnes löytäisin

poikaparan."

"Sen voin yhtä hyvin minä tehdä, Grace", sanoi eversti ystävällisesti.

"Oi, kuinka ystävällinen sinä olet, kummi-isä!" huudahti tyttö unohtaen

kiihtymyksensä. "Suo anteeksi, että äsken olin niin epäystävällinen.

Tiedän tuskin, mitä sanon. Olen niin onneton Victorista -- ja isästä ja

lady Darnelista ja kaikesta."

"Niin, lady Darnel-rukka; se oli hänelle kova isku!"

"Eikä siinä kyllin, vaan kaikki on niin omituista ja salaperäistä",

lisäsi Grace hiljempaa.

Sitten hän kertoi, kuinka oli herännyt lady Darnelin tuskanhuutoon ja

kuullut tämän unissaan lausuvan nuo kummalliset sanat: "Se on minun

syyni, minä olen hänet murhannut!"

"Ihmiset voivat aina nähdä eriskummaisia unia", sanoi eversti.

"Tahtoisitko sellaisen tunnustuksen perusteella syyttää häntä miehensä

ampumisesta? Hän oli nukkunut pää täynnä ajatuksia kuolemantapauksista

ja murhista, ja uneksui itse ampuneensa tuon kuolettavan laukauksen tai

muulla tavoin olleensa tekoon osallisena. Unethan ovat useimmiten

järjettömiä. Jumala ties, mitkä kaameat näyt olivat häntä kiusanneet!"

"Mutta en voi kuitenkaan unohtaa noita sanoja. Sinä tiedät minun

pitävän hänestä kuin olisi hän oikea äitini, mutta toisinaan en voi

olla mietiskelemättä hänen menneisyyttään. Dora-täti puhuu hänestä niin

häijysti."

"Se on hänen luonnossaan, aivan kuin pistäminen on ampiaiselle

ominaista. Pois se, että tahtoisin olla epäkohtelias sukulaisillesi,

mutta kuvittelen, että vanhan sir George Darnelin toinen vaimo lienee

tuonut oudon, myrkyllisen lisävirtauksen vanhaan, jaloon vereen.

Onneksi suvulle, että neiti Darnel on jäänyt naimattomaksi."

"Niin, Doralla on tavaton taipumus häijyyteen, ja hän on sitä taitoansa

erityisesti harjoitellut lady Darnelin suhteen. Minä puolustan aina

äitipuoltani, mutta vihdoin kuitenkin tunsin noiden viittailujen

tekevän itseeni kiusallisen vaikutuksen. Jos pitäisin mahdollisena,

että hän teeskenteli -- että hänen hartautensa isääni kohtaan oli

näyttelemistä...!"

"Älä haudo sellaisia ajatuksia, Grace", sanoi eversti sydämellisesti.

"Isäsi on kertonut minulle, vanhalle ystävälleen, miten lady Darnelin

menneisyyden laita on. Siinä ei ole mitään salaperäistä ensinkään -- ei

mitään, jota ei sinunkin sopisi kuulla, jos isäsi niin tahtoisi. Mutta

hän kaiketi ei halunnut kertoa sitä sinulle siksi, että se on

surullinen tarina. Jos tietäisit kaiken, käsittäisit, että lady

Darnelin ensimäinen avioliitto teki hänestä martyyrin -- aviovaimona ja

äitinä."

"En ole koskaan kuullut hänellä olleen lapsia."

"Kyllä hänellä oli poika, mutta se on onneksi kuollut."

"Oliko hän sitten huono poika?"

"Oli, hyvin huono -- hän kävi isänsä jälkiä. Äitipuolesi on moitteeton.

Hän on todellinen sankaritar. Et voi koskaan rakastaa häntä liian

paljon!"

"Minä olen pitänyt hänestä kaikesta sydämestäni", vastasi Grace. "Olen

aina rakastava häntä, tapahtukoon mitä tahansa. Paras kummi-isä, minä

tunnen itseni aina niin tyytyväiseksi, kun olen saanut puhua kanssasi."

"Ja nyt otan hevosen ja lähden tiedusteluretkelle sinun pariisilaista

sulhastasi etsimään", sanoi eversti ja lisäsi itsekseen: "ja jos saan

hänet kiinni, olisipa ihmeellistä, ellen voisi lahjoa häntä huokealla

hinnalla, jotta pikku hupsuni saisi säästää hymyilynsä kunnon

Colchesterille."