Kuin murhasta unta nähden.
Gracen huudot kaikuivat kautta talon. Claire heittäytyi maahan
puolisonsa viereen mykässä tuskassa ja suuteli hänen kalpeita
kasvojaan, kerjäten sanaa tai katsetta.
Tämä näkyi kiireimmiten vetäneen housut jalkaansa ja pukeneen
samettinutun ylleen, ikäänkuin joku epäilyttävä melu olisi hänet äkkiä
herättänyt. Vaimo avasi takin ja painoi korvansa hänen rintaansa
vasten. Sydän löi vielä, mutta heikosti. Tuskissaan hän uskoi, että se
milloin hyvänsä voisi heretä sykkimästä.
Nyt tulivat palvelijat unen pöpperössä, sitten Dora Darnel valkoisessa
aamunutussa, hienona ja sirona kuten tavallista, sekä eversti
punaisessa samettisessa yönutussaan, jossa hän näytti noidalta.
"Lähettäkää Jumalan tähden lääkäriä hakemaan!" huudahti Claire. "Oi,
eikö eversti voi meitä auttaa?... Onko haava vaarallinen? Onko se
kuolettava?"
"Voi toki!" sanoi eversti. "Se on häijy haava, ja verta on jo vuotanut
paljon. Luoti on tunkeutunut aivan kylkiluun alle. Mitä hän sillä
lemmon revolverilla teki?"
"En tiedä. Revolverit olivat pöydällä. Hän katseli niitä tuntia ennen
levolle menoansa."
"Ettekö ollut sisällä, kun se tapahtui?" kysyi eversti ihmeissään.
"En, minä olin käytävässä. Olin ollut Gracen luona."
"Vai niin, oliko puolisonne yksin?"
"Oli... luullakseni."
"Voi veli-parkaani!" purskahti Dora. "Kuinka saattaa ajatellakaan, että
hän on tehnyt pahaa itselleen! Hän, joka oli niin hyvä kristitty ja
tavallisesti niin onnellinen."
"Miten rohkenet väittää, että hän on tahtonut surmata itsensä?" sanoi
Claire närkästyneenä. "Sinä tiedät, että hän _oli_ onnellinen eikä
koskaan muuta ollut siitä asti, kun tuli minun puolisokseni. Hänen
ainoa surunsa oli liian suuri huolenpito minusta. Oi, rakkaani, mitä
pahaa sanottaneenkaan minusta tästä lähin, kun sinä et enää ole minua
puolustamassa!" lisäsi hän puhuen intohimoisella rakkaudella matolla
lepäävälle mykälle miehelle.
"Niin kauan kuin Allanin ystävä on luonanne, on teillä aina joku, joka
voi teitä puolustaa -- jos niin tarvitaan", lausui eversti tyynesti.
Vanha hovimestari Purdew polvistui myöskin isäntänsä viereen. Hän oli
ollut tämän palvelussotilaana ja oli sotilasaikanaan nähnyt
ampumahaavoja. Hän siis tiesi, että vamma oli vaarallinen.
Asetettiin pielus haavoitetun pään alle, kaadettiin hiukan konjakkia
hänen suuhunsa, ja Claire hautoi hänen ohimoitaan Kölninvedellä, mutta
hän ei tullut tajuihinsa.
Vihdoin saapui lääkäri, paksu, vanhanpuoleinen herrasmies, kunnollinen
ja luotettava. Hän hääti kaikki ulos ja laskeutui polvilleen potilasta
tutkimaan.
Claire jäi oven ulkopuolelle ja rukoili siellä polvistuneena, kunnes
lääkäri tuntia myöhemmin astui ulos.
"Kuoleeko hän?" kysyi rouva ja tarttui hänen käteensä.
"Haava on kyllä vakava", sanoi lääkäri pudistaen päätänsä.
"Mutta ei toivoton -- ah, älkää sanoko, että se on toivoton!"
"Me kutsumme tänne tohtori Friedricsonin huomenna; hän voi tässä
tapauksessa antaa varmimman vastauksen."
"Mutta rakastettu mieheni ehkä kuolee yöllä ennenkuin apu ehtii.
Sallikaa minun mennä hänen luokseen."
"Ei, lady Darnel, se ei käy päinsä. Hänen täytyy levätä. Ainoastaan minä
ja Purdew saamme olla hänen luonaan. Minä viivyn koko yön."
"Jumalalle kiitos siitä! Mutta kyllä on armotonta estää minut
pääsemästä hänen luokseen. Luuletteko, että olen lapsi, joka en voi
itseäni hillitä?"
"Minä luulen, että te olette nainen ja rakastatte miestänne.
Ei, lady Darnel, te ette saa tulla sisälle ennenkuin hänen tilansa
muuttuu vähemmän vaaralliseksi, -- Huomenna tuotamme tänne pari
sairaanhoitajatarta."
"Rakas äiti, tule minun luokseni ja paneudu maata minun vuoteeseeni",
sanoi Grace.
Sana "äiti" soi hänen epätoivostaan huolimatta suloiselta hänen
korvissaan.
"Ei, rakas lapseni, _sinun_ elämääsi ei ainakaan saa turmella", mutisi
hän puristaen tyttöä rintaansa vasten. "Sinä et saa joutua kelvottoman
käsiin."
Nämä omituiset sanat hämmästyttivät tyttöä. Aavistiko äitipuoli
jotakin?
Hän vei Clairen mukanaan huoneeseensa, missä Dora hurskaasti luki uutta
testamenttia. Hän luki apostoli Paavalin haaksirikosta ja käärmeestä,
joka valkeasta tulleena kietoutui hänen käsivartensa ympäri.
"Veli-parallani on ollut kyykäärme käsivarressaan", mutisi hän
itsekseen. "Tiesin, että tuo avioliitto päättyisi onnettomasti, mutta
en uskonut aiheutuvan verenvuodatusta."
Lady Darnel suostui laskeutumaan sohvalle tehdäkseen Gracelle mieliksi.
"Eikö täti Dora tahtoisi mennä omaan huoneeseensa?" kysyi Grace hiukan
tuskaantuneena tuosta liikkumattomasta hahmosta raamattuineen. Grace
kunnioitti kaikin tavoin uskontoa, mutta ei olisi voinut lukea apostoli
Paavalista, kun koko talo oli kuohuksissa.
"Kello tulee pian kaksi, täti Dora. Mene sinä kammioosi", sanoi hän
kykenemättä salaamaan ärtyisyyttänsä.
"Ei, Grace, minä tahdon olla Allanin läheisyydessä. Huoneenihan on
rakennuksen toisessa päässä. Enhän täällä liene tiellä?"
"Et suinkaan", sanoi Grace ja meni kuuntelemaan isän ovelle. Hän
ihmetteli, kuinka tämä oli tapahtunut. Olisiko se pelkkä tapaturma?
Tokkohan hänen isänsä, joka oli ollut kahdella sotaretkellä Intiassa,
olisi leikkinyt revolverin kanssa, kuten pojilla on joskus tapana?
Mutta olihan hän kuullut sanottavan, että isä oli jo mennyt levolle ja
lady Darnel istunut kirjoittamassa, kun hän, Grace, naputti ovelle.
Vihdoin hän meni viluissaan takaisin huoneeseensa ja tapasi Doran
lukemassa takkavalkean ääressä niinkuin tämä oli hänen lähtiessäänkin
tehnyt.
"Nukkuuko äiti?" mutisi Grace.
"Luulen niin."
Grace heittäytyi vuoteelleen ja itki itsensä uneen. Äkkiä hän heräsi
tuskanhuutoon.
Hän karahti ylös ja näki Doran seisovan sohvan vieressä katsellen
kälyänsä, joka makasi selällään kädet pään päällä ja tuijottava katse
avoimissa silmissä.
"Se on minun syyni", huusi hän, "minä olen hänet murhannut!"
Hän houraili, mutta toinen kuulijoista ei hänen sanojansa unohtanut.