Häpeätä ja pelkoa.
Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että
saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei
hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään
sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.
Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana,
kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa --
sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle
miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään
nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä,
edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.
Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten
kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua,
jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä
kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän
tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.
Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen
jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:
"Jos te kaikki olette noin unisia, on parasta, että menette nukkumaan!"
"Dora on oikeassa", myönsi eversti. "Hyvää yötä!"
Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan
erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja
harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat
velttoina polville. Hän istui uneksimassa.
Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi
ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun
käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän
mitään nähnyt.
Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja;
mutta kaikki oli hiljaa.
Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan,
hiiviskelikö joku ulkona.
Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat
salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.
Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä
pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni
jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan
sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.
Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt
levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun
ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina
mielellään kahdenkesken hänen kanssaan -- aina oli jotakin sanottavaa
tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen
seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän
tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen
rupatellut.
Hän ajatteli yhä Italian-matkaa.
"Luuletko, että matkastamme tulee hauska?" kysyi hän vaimoltaan.
"Kyllä, saamme sanomattoman hauskaa!"
"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit
vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"
"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet
Darnelin sukutilaan."
"Minä en viihdy missään, jossa sinä et viihdy."
"Olen viihtynyt täällä hyvin -- sinun kanssasi."
"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin
mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma
on sinua ahdistanut."
"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko
muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"
"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen,
rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille
selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani -- neljäsataa
puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee
ikäänkuin toinen häämatka -- pitkä kuherruskuukausi."
Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän
tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.
Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit.
Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen
aseista. Hän kehui sen siroa työtä.
"Se on tekotavaltaan paras laatuansa, minkä olen nähnyt", sanoi hän.
"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi
vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.
"Sinä kai et mielelläsi näe minun niitä käsittelevän?"
"Kaikki ampuma-aseet kauhistuttavat minua."
"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin
koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa
ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.
Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa,
joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.
"Ethän enää pitkälti valvone, rakkaani?" sanoi hän.
"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä -- yksi ystävälliselle
vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme.
Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"
"Kyllä muistan; hän saa sensijaan tulla toukokuussa."
Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä
paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.
Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen
mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset
lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.
Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja
sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään
jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.
Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli
yhdentoista.
"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti
kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään
salaisuuksia.
Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki
jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi
äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel
jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa,
todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia
minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli.
Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran
läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin
ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun
olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.
Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli
häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen
terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden
riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli
sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä
tavanneet.
"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä.
"Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"
"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini
kotiin."
"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen
luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut
noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon
rahoja?"
"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi.
"Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla
oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua
oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama
vanha juttu -- pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady
Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan
kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. -- Sinä tahdoit lähettää
minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että
voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään
kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"
"Lähetinhän minä sinulle satoja puntia velkojesi maksamiseksi!"
"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi
tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."
"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan
kerjäläisen näköinen?"
"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut
alituinen huono onni nykyisin -- olen menettänyt sekä pelissä että
kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat
voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin
hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko,
että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla
viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin
tehdä summan monenkertaiseksi?"
"Vai niin, olet alkanut pelatakin, Valentin. Sekin on isäsi paheita."
"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja
eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin
hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin.
Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa:
olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja
ampui patrullin Mallowissa!"
"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet
ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä
olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen
sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei
ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä,
jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee
kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."
"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä
äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika?
Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta;
mutta hän saa totisesti sen tietää!"
Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion
ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.
"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon
mennessämme luulin sinua kuolleeksi -- luulin hukkuneesi Earl Kingin
haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan
mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin,
Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa
hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."
"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja
sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi
kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, _äiti_!" lisäsi hän
raa'asti nauraen.
"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin
tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."
"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle
kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen
ulkomailla."
"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa
opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi
olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat
tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata
puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias
puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin
yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."
"Niin, sääli sinua tosiaan on!" sanoi poika häijysti irvistäen.
Äiti otti esille kukkaronsa ja virkkoi:
"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on
kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."
Nuorukainen otti rahat välinpitämättömästi vastaan.
"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on
hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan.
Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi
liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka
sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi
tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on
viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta
rahat."
"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin
ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan
ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo
tyhjentänyt varani."
"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on
naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."
"Naishenkilö -- tässä talossa?" huudahti Claire kummastuksesta
suunniltaan.
"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia
tulevaan vaimoonsa nähden!"
"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi,
Valentin!"
"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan
aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta
siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes
kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren
neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia,
eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen
vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi
mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin
suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään
aikaan tapaamaani tyttöä."
"Mikä kunnia Gracelle!"
"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen
sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme
julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin
kuolemaisillani."
"Oliko se isäsi surullinen sairaus -- juomisen aiheuttama, Valentin?"
"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän
vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla
vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän
on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen
täyttämistä."
"Tietääkö hän, kuka olet?"
"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin
Victor de Camillacin nimeä."
"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä
nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan
ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet
minulle tuottanut!"
"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse
hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan
huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä
morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni
vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja
sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää
hänen kiintymystään."
"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen
välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En
koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä
naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse
maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää
pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää.
Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän
saa tietää, millainen olet miehenä."
"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa
Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin
Gracen -- ja sinun -- arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot
luottaa minuun."
Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt
kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä,
epätoivon kuvana.
"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen,
mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen
luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi,
Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet
turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta.
Ajattele hänen kauheata loppuansa -- murhamiehen, mielipuolen! Anna
varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani.
Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin,
kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden
tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"
"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät
töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin
ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen
kanssa."
"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi
onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa _Coach
and Horses_ on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään
yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla --
pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana.
Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."
"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies
epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.
Silloin aukeni käytävän ovi ja suloinen tytönääni virkkoi:
"Vieläkö olet ylhäällä, äiti?"
Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti
sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.
"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä
olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"
"En voisi kuitenkaan nukkua. Enkö saa jutella hetkistä kanssasi?"
"Ei tänä iltana. On liian myöhä."
"Sinä olet niin kalpea! Oletko sairas?"
"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun
täytyy heti mennä levolle."
Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän
poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace
seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen
onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen
kanssaan tyynemmin.
Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi
kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.
"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa
muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.
"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen
odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. -- Hän ei aavistanut, että
vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.
Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä.
Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties
kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli
tapahtunut.