Häntä pidetään loitolla.
Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt
miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien
muukalaista turhaan.
Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja
ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli
mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella
tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja
hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta
yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.
Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.
"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan.
"Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme
yhdessä aterioida puoleen vuoteen."
"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä
tarkoitatte?"
"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme
niin pian kuin kerkiämme."
"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"
"Ja Grace -- tulee mukaan."
"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on
ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten _voitte_ sen tehdä, neiti
Darnel?"
"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat
kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko
ajan äskeistä näkyä -- ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä
ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa,
leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies --
mieronkiertäjä -- oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän
lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen
metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo
jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään
pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään,
että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.
"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.
"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin
pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin
leppeäksi lady Darnelille."
"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi
ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."
"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana.
"Mihin seutuun siellä?"
"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi
Grace.
"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin
kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole
koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja
lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir
Allan sallii!"
"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace
surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan
ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."
"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa.
Minä matkustan nähdäkseni Italian... ja tavatakseni teidät."
Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden
jutella everstin kanssa.
"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta
onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta
apua. Rahatonna... ehkä nälissään!"
"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän
on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka!
Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä
minun luokseni, kun hän tulee."
"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän
olisi viholliseni."
"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija
viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa
hinnalla."
"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen
siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta
nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet
sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja
hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.
"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin
syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja
usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori
ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit
hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi
herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse
virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."
"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi
täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää
päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut,
että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat
opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan
ylellisyystavaraa."
"Mutta tuo nuori mies näyttää rappeutuneelta ja veltostuneelta."
"Hän näyttää kovin sairaalta", sanoi Grace.
"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet
vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska
olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.
"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun
huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.
"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin,
mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta
käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin
paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi,
vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot
saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi
sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö
ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä
rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos
sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua
olet jälleen täysin vapaa."
"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän
suinkaan ole tyly Victor-paralle!"
"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen
rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."
"Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa."
"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet
täysi-ikäiseksi!"
"Sinä olet paras ystäväni!"
"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut
takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi,
ja omatuntosi rauhoittuu."
"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan
hirveästi!"
"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa
mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."
Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin
metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen
vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla
sattuvilla huomautuksilla.
"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena.
"Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman
laajuudelta!"
"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee
ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.
"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita
kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään
Rooman lähettyvillä?"
"Kyllä, Campagnassa", vastasi eversti.
"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on
loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä
hiukan _campagnalla_ -- eikö niin?" sanoi Colchester.
"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian
kuuma metsästää."
"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta
mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos
huolitte minusta sinne mukaanne."
"Olisi hyvin hauska, jos tulisitte", sanoi lady Darnel.
"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä
kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää
kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt
kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta
ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua
valloituksesta.
"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään
näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa
tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen
hätähuuto -- sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen
kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.
Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta
mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien
harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.
"Näytte olevan hirveästi unissanne", sanoi Dora.
"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla",
puolustelihe Colchester.
"Ja tahtoisitte kovin kernaasti mennä kotiin nukahtamaan?"
"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä
hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa
hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.