II.

"Alussa lempi on leikkiä aina."

Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi

kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta

kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo

tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt

turhaan.

Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä

ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle

-- uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan

oli ollut.

He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan

myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi

omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä --

mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.

"Pikku Grace", huudahti hän hellästi, "mikä tyttöstäni vaivaa?"

"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi

sitä enää kestää -- minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi

pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita

rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin,

häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle,

siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä

tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi

ensin -- ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"

"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä

rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää.

Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys,

josta olet isällesi vaiennut..."

"Se ei ole mikään _pieni_ mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen

kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt -- jonka

olemassaoloa hän ei edes aavista."

"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan

sellaisen kihlauksen purkaa."

"Mieluummin kuolen kuin rikon lupaukseni!"

"Niin tietysti, tietysti!" tyynnytteli eversti.

"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin

vaikeissa olosuhteissa eikä voi..."

"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti.

Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt

kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"

"Pariisissa, Louvressa."

"Siinä suuressa puku- ja hattukaupassako?"

"Ei, taulukokoelmassa."

"Kenen välityksellä tutustuitte toisiinne?"

"Emme kenenkään... hm, harpin."

"Harpin?"

"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi

käyttäydyin -- kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt.

Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin

tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti

viikossa Louvressa maalaamassa -- luulen, että se vanha ilkimys oli

mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista --

sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa -- lähtemään mukaani. Isä

sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa.

Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin,

jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."

"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on

runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka,

Grace."

"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa -- en saanut sitä

vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin

vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi

istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla

lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa

kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme,

neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies,

joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti --

mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta,

poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta

-- hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti

hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."

"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä,

jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja

jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun.

Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."

"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin

häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet

toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen

neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli

leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja

viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä.

Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika,

mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."

"Tahallasiko?"

"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei,

se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä

kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."

"Oliko hän ranskalainen?"

"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että

ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia

ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin

taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä -- kumarsihan vain

hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää

myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle --

Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät -- ja täytyihän

minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen

mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti

tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."

"Ja sitte pudotit taas harppisi?"

"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä

tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin

madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden

teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi,

sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä,

sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan

vain jotakin käsittämätöntä -- minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen

myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi,

miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon

päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa -- eihän se

ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien

edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun

tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan

alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."

"Oli kai sellaiseen tottunut!"

"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän

sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut

todella rakastanut."

"Onko joku sitä väittänytkään!" mutisi eversti.

"Oi, hän kirjoitti niin ihania kirjeitä!"

"Ja sinä vastasit niihin?"

"Täytyihän minun... _joskus_. En tullut ajatelleeksi, että se oli

väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä

sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn

luona. Hän jutteli elämäkertansa: -- oli yksinään orpona maailmassa,

mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin

harjoittamaan taideopintoja."

"Epäilemättä oikea boheemiluonne."

"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka

hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."

"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"

"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"

"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle,

jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"

"Oli niitä toki enemmän kuin _muutamia_; hän kirjoitti nidoksia. Hän

pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa -- sellaisia

siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."

"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.

Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."

"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain

hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa

vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."

"Kuinka niin?"

"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"

"En."

"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä

siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä

enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle

tarvinnut kahdesti sanoa!"

"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi

eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien

tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle

joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin

ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin

ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.

"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti

olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan

tunne?"

"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä.

"Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän

tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua

köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan

aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä

kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen

vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön --

se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."

"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit

lupauksesi?"

"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen

kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"

"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."

"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi

ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää -- en

nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja

tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat

minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."

"Kirjoitti kai olevansa kuolemaisillaan?"

"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella,

kuten hän uskoi -- viimeiset jäähyväiset."

"Toivoakseni et käynyt häntä tervehtimässä", sanoi eversti

levottomasti.

"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut

osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin

postitoimistoon."

"Lystikäs herrasmies, kun häpesi ilmoittaa asuntoansa!"

"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi

sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun

varrella -- ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."

"No, sinä vastasit kuolinvuoteelta lähetettyyn kirjeeseen?"

"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja

kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.

"Kuinka sinä sitten kirjoitit, tyttöseni?" kysyi eversti

ystävällisesti.

"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että

hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa -- ja pyysin

häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle

uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa,

kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle

kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä

hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."

"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi

suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole

lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään

enempää?"

"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en

koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla

Victorille uskollinen koko ikäni."

"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin

armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin

olimme pyyntiretkellä?"

"Sitä en muista!" virkkoi Grace, hirveästi punastuen.

"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista

miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin

sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa,

silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin --

kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja

metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."

"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi

Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat

silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä,

kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"

"Näitkö Victor-poloista tuon kuolinvuoteella tehdyn kihlauksen

jälkeen?"

"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen

viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan

aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa

tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen

kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä

kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että

isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa.

'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan

Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä

vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli

kyllin rahoja meille molemmille."

"Ja sitten olette kai kirjoitelleet tokillenne?"

"Kyllä -- ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on

hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko

kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas... tai

kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."

"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti,

oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen

maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"

"Minä pidin hänestä paljon; muutoin en olisi koskaan antanut

lupaustani."

"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti

miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin

iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit

päästä siitä vapaaksi."

"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen,

jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi

häntä. Hän on niin hyvä -- hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."

"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea

on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt

olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur

Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."

"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi

sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta -- en nyt, kun hän

on sairas, köyhä ja onneton."

"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi

eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi

minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä

äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden

tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen

nuhdellut."

"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace.

"Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi

tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina

rehellisyyttäni -- ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni.

Ei, minä en sitä kestä!"

"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen.

Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo

monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja _boheemi_; hän tietää olevasi

rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi.

Kaipa sen hänelle kerroit."

"Niin, minä kerroin hänelle olosuhteistani."

"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen

asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin

perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi

esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se

tapahtuu..."

"Vuoden päästä", huokasi Grace.

"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta

isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee

suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."

"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli

vanhan soturin ahavoittunutta kättä.

Eversti puhui kotimatkalla vähäpätöisistä asioista.

"Onko isä matkustanut Scadleighiin?" kysyi Grace neiti Darnelilta

puolisella.

"Hän on matkustanut Lontooseen", vastasi tämä.

"Lontooseen?"

"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti

olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."

"Mutta isä ei virkkanut siitä sanaakaan aamiaispöydässä!"

"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle.

Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"

"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja

jutella satuja."

Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä

äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja

tarkkojen korviensa huomiota.

Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun

naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit

tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat

tuttavallisesti.

"Ihmettelet kai, miksi niin äkkiä matkustin tänä aamuna?" sanoi Allan.

"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko

iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo

salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus

pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."

"Minä olin Clairen kanssa sir Clarkson Andrewsin luona."

"Niinkö?"

"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa

siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen,

puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut

mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta

alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä

vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti

Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa

paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja

huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan

kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen

ihminen', lausui hän."

"Sehän kuulosti oikein rohkaisevalta, paras Allan."

"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei

yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin

tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään

seuraystäviksemme."

"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?"

kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli

vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.

"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita -- sitä ne eivät

uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät

osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon

aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen

hän panee kovin pahakseen -- kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on

liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät

meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit

tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin

vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla.

päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset

häntä _sietivät_, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit,

kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli

saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja

senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme.

Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat

aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle

metsästyskaudella -- mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta

toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"

"Kaihan otatte Gracen mukaanne?"

"Häntä en ajatellut."

"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet

tänne neiti Darnelin kanssa."

"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun

olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon

metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester..."

"Pitää paljon Gracesta, tarkoitat?"

"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun

ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä,

senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään

sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta

vävypojasta."

"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen

vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa

välittää Colchesterista -- hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja

sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen

kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle

köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi

lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi;

mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut

haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota

Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan

pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."

"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että

olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne

talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."

"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi

jotakuta maatilaa täältä."

Myöhemmin virkkoi sir Allan tyttärelleen:

"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet

oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu

matkalle, tyttöseni."

"Niin ystävällistä, rakas pikku isä!"

"Jaha, sinä lähdet mielelläsi matkalle. Etkö kaipaa syysmetsästyksiä?"

Grace punehtui. Isä kosketti arkaan kohtaan.

"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin

hyvänsä", vastasi hän.

"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire

ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."

Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari

matkarevolveria Lancasterin liikkeestä -- uusinta mallia."

"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa

muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."

"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna

metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.

"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun

matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle

menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos,

että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."

Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä

seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien

yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta

emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi

erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei

tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili

hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä

kummityttärestänsä.

Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin

metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi

huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen

välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi

poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti

tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai

ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä,

joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan

metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat

kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi

mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.

Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili

tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester

harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin

saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä;

hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi

runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta

olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti

perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen

leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen

metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen

vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa

Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi

tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja

nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti

puolittain hänen tummat hiuksensa.

Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä

ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä

puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori

Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli

sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.

"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.

"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän

edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"

"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."

"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi,

kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo

hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen

luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se...

minun tähteni. Ja... onko sinulla rahoja muassasi?"

"Ehkä pari kolme puntaa."

"Anna ne sitten hänelle minun laskuuni. Hän näytti niin köyhältä."

"Tulkaa, neiti Darnel", huusi Colchester, "nyt ne ovat keksineet

ketun!"

Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen

riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan

kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.