I.

"Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."

Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hän

mielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänä

vuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaa

muotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa,

uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidon

alkuperäisessä kotimaassa -- ikimuistoisilla Itämailla, joiden

hengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan oli

vain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt Mount

Everestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemalta

vuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn,

jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiä

seisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan,

jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti,

sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa ja

punaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärillä

seisovat talonpojat -- silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, että

tämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.

"Jumalan kiitos, että ollaan Englannissa!" mutisi eversti Stukeley.

Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoi

veräjätuvalla ja niiasi.

"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuin

olisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä ole

laihtunutkaan, näen mä!"

Rouva Drabble nauroi ja ravisti päätänsä.

Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisena

kesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wren

itse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- ja

lehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsi

komea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa -- "djungeliksi"

eversti sitä nimitti.

Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikin

aikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhan

hovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivät

vielä olleet palanneet huviajelulta.

"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaa

vierashuoneessa."

"Neiti Darnelin?" huudahti eversti innokkaasti. "Tarkoittanette neiti

Gracea?"

"Ei, eversti, neiti Darnelia -- sir Allanin sisarta!"

"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allanin

sisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässä

ennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matkalaukkuineni

-- en huolinut häntä odottaa."

Hovimestari näytti tietä.

Teepöydän ääressä vierashuoneessa istui nainen, joka odottavasti

hymyillen kääntyi oveen päin.

Hän oli vähäinen, solakka, siro ja hieno nainen, jolla

oli pienet, hienopiirteiset kasvot, vaaleanruskea tukka ja

tummanruskeat silmät -- kauniit, läpitunkevat, hiukan käskevät

silmät; ja jyrkähköt piirteet antoivat ilmettä muutoin tavallisille

kasvoille. Hän oli hyvin aistikkaasti puettuna vaaleanharmaaseen

hameeseen, jonka ohuehkon, harsomaisen kankaan väri mainiosti sopi

hänen hienoon hipiäänsä. Eversti Stukeley tiesi hänen olevan

kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta vieras olisi otaksunut

hänet kaksikymmenkahdeksan-vuotiaaksi -- hän oli ymmärtänyt hyvin

hoitaa itseänsä elämän vaiheissa!

Hän tervehti tulijaa tyynesti ja sydämellisesti, mutta jonkinlaisella

hillityllä hartaudella, joka olisi hurmannut ketä miestä tahansa.

Eversti ei kuitenkaan osoittanut mitään innostusta. Hän oli äsken

kiittänyt Jumalaa englantilaisesta maisemasta, mutta hän ei kiittänyt

Dora Darnelista. Hän otti tämän tarjoaman täytetyn teekupin vastaan,

mutta ei ilmaissut mitään ihastusta kohtaamisesta.

"Teitä kai kummastuttaa, että olen asettunut tänne, senjälkeen kun sir

Allan meni naimisiin?" virkkoi neiti Darnel.

"Pikemmin ihmettelen, että vielä tapaan teidät neiti Darnelina. Arvoton

sukupuolemme ei nähtävästi ole ymmärtänyt omaa parastansa", sanoi

eversti kohteliaasti.

"Sukupuolellanne ei ole syytä moittia itseään mistään", vastasi toinen

nauraen. "Minulla on ollut tilaisuutta vaihtaa Darnel -- jota pidän

kunniassa -- muihin nimiin, joista en rahtuakaan välitä. En kuulu

niiden typerien naisten ryhmään, jotka menevät naimisiin siksi, että

mieluummin tahtovat olla rouvia kuin neitejä. Ne haluavat, Jumala

paratkoon, saada oman talouden, ja se merkitsee omaa taakkaa

ja kalvavia huolia, jotka vain lyhentävät elämän puolilta

englantilaisiltamme. Minua suututtaa aina, kun tytöt kihlauduttuaan

miehille, joilla on tuloja joku vaivainen ropo, puhuvat oman kodin

tuottamasta ilosta. Ei, minä olen aivan tyytyväinen kohtalooni Dora

Darnelina enkä tahdo vaihtaa sitä nimeä mihinkään muuhun."

"Se ilahduttaa minua!" pääsi everstiltä, joka muutamia vuosia

aikaisemmin oli epäillyt neiti Darnelin tavoittelevan häntä. "Minua

ilahduttaa, että pidätte arvossa oivallista Allania ja viihdytte hänen

luonaan", lisäsi hän. "Se vakuuttaa minulle myös toisen asian -- sen

nimittäin, että te ja hänen vaimonsa hyvin sovitte keskenänne."

Doran ilme tiukkeni hetkiseksi, mutta tuli pian yhtä hymyileväksi

jälleen. Hymy oli kuitenkin niin tyyntä ja tasaista, ettei se tuntunut

oikein luonnolliselta.

"Lady Darnel ja minä sovimme mainiosti", sanoi hän. "Tapasihan hän

minut täällä emännöitsijänä nauttimassa veljeni täyttä luottamusta

taloudenhoidossa -- kaikki kävi kuin kellonkoneisto, ja hän oli kyllin

ystävällinen..."

"Ollakseen vaihtamatta kelloseppää. Siihen hän tietysti oli sekä liian

viisas että liian herttainen!" virkkoi eversti ojentaen teekuppinsa

uudelleen täytettäväksi.

"Se oli kyllä viisainta, mitä hän saattoi tehdä, sillä tuskin luulen

sen poloisen nähneen hyvin hoidettua kotia ennenkuin tuli Darnelin

taloon."

"Olette sentään kai hiukan liian kova häntä kohtaan", sanoi eversti.

"Ette tahtone väittää, että veljenne nai henkilön, joka... no niin, ei

ole todella sivistynyt nainen?"

"Sitä en väitä, eversti Stukeley, mutta veljeni nai hurmaavan naisen,

jonka menneisyys on täydellinen arvoitus sekä minulle että kaikille

muille tällä seudulla."

Eversti näytti vakavalta -- hiukan huolestuneeltakin. Hänen entinen

upseeritoverinsa oli ollut vaitelias äskeisin solmiamaansa avioliittoon

nähden ja ainoastaan maininnut, että oli voittanut naisten jaloimman ja

että oli hyvin onnellinen avioelämässään. Tämä saattoi merkitä kaikkea

tai ei mitään. Kaikki miehet luulevat valinneensa parhaan maailmassa --

varsinkin jos naista on paneteltu; ja kaikki miehet ovat ensimäisen

puolivuoden onnellisia. -- Näin ajatteli vanha soturi Weldon Stukeley.

"Ette tarkoittane, että on kieltäydytty ottamasta lady Darnelia mukaan

seuraelämään?" sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Hänet otetaan kyllä mukaan, mutta hänestä ei pidetä", vastasi neiti

Dora, tukien valkoisella kädellään kaunista poskeansa tasapuolisesti

miettivin ilmein. "Ihmisethän ovat kylmäkiskoisia -- te tunnette

maakartanoiden asukkaat, -- epäluuloisia kaikkia uusia tulokkaita

kohtaan, jotka eivät ole heille lapsuudentuttavia. Lady Darnelista ei

tiedetä kerrassaan mitään, ei tunneta hänen sukuansa, eikä hänen

edellisen miehensä sukua. Hän näkyy olevan aivan eristetty -- heimotta,

ystävittä. Hän on vain Claire, kapteeni Stuartin leski; ei tiedetä edes

miehen rykmenttiä tai missä se on ollut; ei ole pienintäkään

johtolankaa, miniää avulla voisi erottaa _tämän_ Stuartin kaikista

muista. Eihän siis ole ihmeellistä, etteivät paikkakuntalaiset hänestä

erityisesti välitä?"

"Siinä tekevät ne varsin tyhmästi, jos lady Darnel on niin ihastuttava

kuin otaksun!" sanoi eversti lämmöllä.

"Jos hän olisi vähemmän viehättävä, olisivat ihmiset ehkä vähemmän

uteliaita -- vähemmän halukkaita hänestä jotakin ajattelemaan.

Hänenlaisensa kauniin naisen täytyy voida paljastaa menneisyytensä --

muutoin..."

"Hän on veljenne vaimo, neiti Darnel. Teidän pitäisi edes kunnioittaa

häntä", sanoi eversti närkästyneenä.

"Älkää kiivastuko, paras eversti!" pyysi Dora viattomasti. "Tehän

kyselette minulta veljeni vanhana ystävänä, ja minä vastaankin

kysymyksiinne aivan rehellisesti. Toisella kertaa tiedän olla

varovaisempi."

"Huomaan helposti erään seikan: te yhdytte muiden vastenmielisyyteen

lady Darnelia kohtaan."

"Hyväinen aika, kuinka nopeasti te teette johtopäätöksiä! Olenko

koskaan sanonut, etten hänestä pidä?"

"Ette ihan; -- mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuinka voi pieni

Grace, kummityttäreni ja leikkitoverini?... Kai saan hänet tavata tänä

iltana?"

"Odotan häntä tulevaksi milloin hyvänsä tennistä pelaamasta pappilasta.

Kyllä hän teistä varmaan on melkoisesti kasvanut."

"Toivoakseni hän ei ole kasvanut pois entisestä itsestään. Rakas, pieni

hameisiin puettu laulurastaani -- riehakkain ja hilpein tyttönen sekä

oivallisin ratsastajatar Wiltshiressä! Ettehän vain ole tehnyt hänestä

tavallista sileäksi tasoiteltua nuorta neitiä?"

"Olemme tosiaan koettaneet parhaamme muovataksemme hänestä säädyllisen

nuoren naisen, eversti Stukeley, vaikkakin muutosta moittinette. Hän

juoksenteli täällä kuin pieni villi vuosikauden sen jälkeen, kun Allan

meni naimisiin. Lady Darnel oli äärettömän välinpitämätön -- ovelammin

ei äitipuoli voi menetellä. Hän antoi tytön tehdä aivan miten itse

tahtoi, ja Grace olisi puutteellisen käytöksensä tähden joutunut koko

seudun puheenaiheeksi, ellen minä olisi tullut väliin!"

"Ahaa, tekö sen siis teitte?"

"Olihan se velvollisuuteni tytön lähimpänä naispuolisena sukulaisena.

Minun ehdotuksestani veljeni lähetti hänet madame Sartoryn

täysihoitola-opistoon Passyyn. Madame Sartorylla on ainoastaan muutamia

valittuja oppilaita -- yksinomaan hienoimmista perheistä, ja niitä

kasvatetaan hänen henkilökohtaisen valvontansa alla. Olen itse käynyt

hänen koulussaan ja voin vakuuttaa, että hän on sekä tunnontarkka että

valpas."

"Grace-rukka, olen näkevinäni hänet madame Sartoryn Argus-silmän

vaanimana, kedonkukan luonnottomassa sekakukka-ruukussa! Miten hänet

saatiin alistetuksi sellaiseen menettelyyn?"

"Hän oli kaksi vuotta Pariisissa, mutta vietti loma-aikansa kotona.

Tulos oli sir Allanin mielestä erittäin tyydyttävä."

"Ovatko Grace ja hänen äitipuolensa yhtä hyviä ystäviä?"

"He pitävät hirveän paljon toisistaan -- ainakin sitä väittävät."

"Väittävät? -- Minä en voi kuvitella Gracessa mitään teeskentelyä,

ellei madame Sartory ole luonut häntä uudestaan."

"Madame Sartory on pienestä pyryharakasta luonut maailmannaisen."

"Mikä vahinko!" huokasi eversti. "Englannissa vilisee maailmannaisia,

mutta oikea pyryharakka viihtyy vain onnellisessa kodissa. Se on sievä

kukka, joka kuihtuu kouluneidin karkeasta henkäyksestä. Minulla on

kovin paha mieli siitä, että lähetitte pikku Graceni opistoon. Minä

inhoan noita tyttökouluja."

Nyt näkyi pieni vaalea olento kiitävän ruohokentän ylitse ulkona ja

juoksevan kuistilta lasiovesta sisään. Hänellä oli jostakin pehmeästä,

valkoisesta villakankaasta tehty, vaaleansinisellä paltattu puku --

erinomaisen sievä tennispuku. Tulija oli Grace Darnel, pitkä

tytönheilakka, jolla oli aurinkoiset, pähkinänruskeat silmät,

kiharahko, tummanruskea tukka, ihastuttava suu ja valkoiset hampaat.

Piirteet olivat sävyisät, ja ulkomuoto yleensä tyypillisen

englantilainen.

Eversti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä

sydämellisesti ja isällisesti hyvän aikaa.

"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno

nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"

"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina

olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin

iloinen, että olet tullut kotiin -- iloisempi kuin voin sanoakaan!"

Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen

tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka

menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä

silmään.

Neiti Darnel oli jättänyt heidät kahden kesken.

"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi

eversti levottomasti.

"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti.

"Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei

meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi -- vaikken minä käsitä, miksi

tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! -- Kuitenkin

iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne,

kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"

"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla

täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on

muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin -- olenhan aivan vieras

perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan

äitipuolestasi."

"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä

äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta.

Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani --- minulla on

vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä

pitäessäni uudesta äidistäni."

"Lady Darnel on siis ystävällinen! Se on minulle mieleen."

"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut

häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta

tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu -- hän on niin ylpeä, kun hänen

rouvaansa ihaillaan."

"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta

neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."

"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti

ainoastakaan ihmisestä?"

"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla

on sellainen isä ja sellainen äiti?"

Grace punastui ja loi häneen tarkoittavan katseen.

"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika,

jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"

"Käsittänen", sanoi eversti. "On tullut sulhanen mukaan leikkiin?"

Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi

tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.

"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on

salaisuus -- kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle

anteeksi... kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua

päivällisille."

Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen

eteisessä.

Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron

sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle

perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja

sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen -- ontui hiukan Kabulissa

saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet

opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat

myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin

vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää

toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä

lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin

tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle

sopii.

"Weldon -- vaimoni!" esitteli sir Allan, minkä jälkeen eversti kääntyi

lady Darneliin.

Hän oli kaunis nainen parhaassa iässään, yhtätoista vuotta sir Allania

nuorempi. Komea ja viehättävä vartalo, hienosti muovatut piirteet,

matala otsa ja tummanharmaat silmät sekä näiden lisäksi tyyni

ja arvokas ryhti, joka hyvin sopi Darnelin sukukartanon

hallitsijattarelle. "Sellaista naista ei toki luulisi hyljittävän

seurapiireissä", ajatteli Stukeley. "Hän ei näytä sellaiselta, että

voisi herättää epäluuloja edes ankarimmassa kirkkoherrassa tai

ennakkoluuloisimmassa maajunkkarissa. Hänen pitäisi voida vaatia

itselleen kunnioitusta ja herättää kiintymyksen tunteita --

ihanteellisena aviovaimona ja äitinä."

Lady Darnel oli yksinkertaisesti puettu -- yksinkertaisemmin kuin

muilla hänen säätyluokkansa naisilla julkisesti näyttäytyessään oli

tapana (sir Allan oli vaimoineen juuri käynyt erään kukkanäyttelyn

avajaisissa), mutta sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot

kohottivat mustan silkkipuvun ja pienen sievän pitsihatun tenhoa.

Paikkakuntalaiset olivat saaneet päähänsä, että kaikki, mitä lady

Darnel käytti, tuli suoraan Pariisista ja että tämä hänen

yksinkertainen pukunsa oli kalliimpi kuin muiden komeimmatkaan.

"Ajatelkaahan senlaatuista naista ilman aviomiehen rahoja!" sanoivat ne

toisilleen, vaikkei kukaan aivan varmaan tiennyt, mitä tällä

epämääräisellä lauseella oikeastaan tarkoitettiin; mutta pidettiin

päivänselvänä, että sir Allan oli nainut hämäräperäisen henkilön ja

saisi katua.

"Tietysti siinä jotakin on", kuiskailtiin seudulla. "Kai se pian

nähdään", lisättiin. "Pian sattuu ikäviä kohtauksia herraskartanossa",

vakuuttelivat seuraystävät. "Poloinen sir Allan on hyväluontoinen

houkkio, ja _sellainen_ vaimo tietysti käyttää miehen heikkoutta

väärin."

"Tervetuloa Darnelin kartanoon!" virkkoi sir Allanin vaimo ja ojensi

everstille kätensä. "Toivoakseni viivytte meillä kauvan?"

"Toivon hänen viipyvän luonamme, kunnes saa hankituksi pienen, hauskan

talon asettuakseen paikkakunnalle kuolinpäiväänsä asti", lisäsi sir

Allan.

"Niin, Allan, minä aion kotiutua tänne, jos se käy päinsä, ja pitää

silmällä kummitytärtäni. Enpä tästä lähin enää juuri muuhun

kelpaakaan."

"Ellet noudata minun esimerkkiäni", sanoi ystävä iloisesti.

Lady Darnel oli jo jättänyt herrat, ja sir Allan seurasi vanhaa

toveriaan tälle varattuun kolmisuojaiseen asuntoon. Huoneet olivat

hauskimmat koko isossa rakennuksessa.

"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä

myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen

kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä

talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen

hänen asemessaan -- Allanin kaltaisen miehen puolisona -- pitäisi olla

onnellinen; ja jos hän _ei_ sitä ole, on hänellä omat syynsä. --

Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"

Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut

muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja

miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?

"Tässä täytyy olla jotakin hullusti", ajatteli eversti.

Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa --

ketään muuta ei oltu kutsuttu.

"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir

Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa,

ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian

kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"

Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä

vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä

puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen

poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken

rakennetusta koulutalosta.

"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut

Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa

Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"

Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja

ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.

"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen,

leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa

anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun -- minun

iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame

Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä

paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä

halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu -- liian

hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.

Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti,

teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi

tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa

pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että

tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän

antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla

haassa -- terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!

"Minun aikanani osasi madame Sartory kasvattaa tyttöjä oivallisesti",

sanoi Dora Darnel.

"Siitä on jo kulunut monta vuotta", virkkoi Grace. "Sartoryn mummo on

sittemmin ehtinyt elää ikänsä loppuun."

"Minun kouluajallani ei kukaan tohtinut nimittää häntä Sartoryn

mummoksi."

"Tytöthän olivat niin kainostelevia ja yksinkertaisia kaksikymmentä

vuotta sitten", sanoi Grace. "Vasta viime vuosikymmenellä on nuoriso

oppinut elämään. Amerikalaiset tytöt ovat opettaneet meille oikeutemme,

ja nyt me käytämme niitä hyväksemme."

"Grace!" huudahti isä nuhtelevin katsein. "Tuolla tavoin ei pikku

tyttäreni koskaan ennen haastanut!"

"Anteeksi, isä", sanoi tyttö kiivaasti, "mutta minä joudun aina

kuohuksiin, kun puhutaan tuosta hirveästä huvilasta Passyn luona, joka

on niin näennäisen arvokas, vaikka petosta ja patustusta piilee pinnan

alla."

"Sitten se oli minun syyni, joka otin asian puheeksi", pahoitteli

eversti. "Varon sitä vastedes tekemästä!"

"Te ette ollut valmistautunut amerikalaisen kasvatusmetoodin

vaikutuksiin", sanoi Dora vienolla, tyttömäisellä äänellään, jota

suuttumus ei koskaan korostanut ja joka kuitenkin saattoi tässä kodissa

lausua mitä katkerimpia sanoja.

Lady Darnel tuli avuksi muuttamalla puheenaihetta.

Pian rupatettiin jälleen hilpeästi ja tunnelma oli mitä parhain, kunnes

naiset nousivat pöydästä ja vanhat toverukset jäivät istumaan yksikseen

lampunvalossa.

"Ota tuolta piippu, Weldon -- vai haluatko koettaa savukkeitani?" kysyi

isäntä. "Ja sano nyt rehellisesti, vanha ystävä, mitä hänestä

ajattelet."

"Voin Jumalan kiitos olla täysin rehellinen. Tarvitsee vain nähdä lady

Darnel pitääkseen hänestä ja ihaillakseen häntä. Hän on sekä kaunis

että viehättävä -- aivan sellainen kuin toivon vanhan ystäväni

aviosiipan olevankin, mutta..."

"Mutta? Sinulla on jo yksi _mutta_, Weldon."

"Ei se lady Darnelin ansioita koske. Mutta näyttää siltä kuin hänen

terveytensä ja mielialansa eivät olisi aivan niin hyvät kuin sinä ja

hänen ystävänsä voisivat toivoa."

"Olet oikeassa, Claire-poloisen terveys ei ole varsin hyvä. Häntä

vaivaa jonkinlainen alakuloisuus -- hermokiihtymys. Viihtyneekö hän

todella Darnelin kartanossa? Olemme eläneet täällä kovin yksinämme

häittemme jälkeen, ja olen vakavasti tuuminut viettää talven Italiassa

hänen kanssaan. Ei, hänen luonteensa on liian vaihtelevainen

tietääkseen hyvää terveyttä. Siihen on omat syynsä -- katkerat muistot

entisyydestä. En ole vielä kertonut sinulle, kuinka jouduimme

naimisiin, Weldon."

"Sinä sanoit ainoastaan, että avioliitto perustui rakkauteen ja että

olitte tavattoman onnelliset. Se riitti minulle."

"Olisin sanonut sinulle enemmän, ellei se olisi ollut pitkä ja

surullinen kertomus kirjoitettavaksi. Odotin mieluummin, kunnes

saisimme kaikessa rauhassa istua yhdessä ja tupakoida, juuri tähän

tapaan."

"Älä huolikaan jutella mistään surullisesta", sanoi eversti vakavasti.

"Minulle riittää tieto, että lady Darnel on hyvä ja kaunis nainen. En

tahdo tietää enempää."

"Kas, rakas ystävä, minulle tuottaa todellista huojennusta, kun saan

asiasta puhua. Tiedän, että olet arvosteleva Clairea oikein ja

ymmärtävä hänet. Mutta sen voit vasta kuultuasi hänen surullisen

tarinansa."

Eversti kohotti päätänsä ja täytti lasinsa.

"Kuulitko yksitoista, kaksitoista vuotta sitten puhuttavan eräästä

Mackenzie-nimisestä upseerista, joka palveli 19:ssä afganilaisessa

rykmentissä?"

"Hänestä, joka ampui patrullin? Kyllä -- se oli kauhea tapaus!"

"Upseeri, joka ampui patrullin, oli vaimoni ensimäinen mies."

"Taivaan Jumala!"

"Niin, hän oli Clairen täysorpana, Stuart Mackenzie, soturi, joka

alotti uransa oivallisesti, oli tavallaan kuuluisuuskin ja parina,

kolmena seurustelukautena luettiin Lontoon komeimpiin miehiin. Se ehkä

tuottikin hänelle turmion. Hänen isänsä kuoli ennenkuin hän tuli

täysi-ikäiseksi, ja hän peri sievoisen omaisuuden, jota hän heti alkoi

tuhlata. Clairen äiti oli leski -- maailmannainen ja entinen kaunotar,

joka vain nautti seuraelämästä ja varsin vähän huolehti tyttärestään.

Tämän olen vähitellen saanut kuulla Clairelta, joka kuitenkaan ei

sanallakaan moiti äitivainajaansa."

"Tunnen sen lajin naisia. Tyyppi ei ole harvinainen."

"Claire oli vain seitsentoistavuotias eikä häntä ollut vielä viety

seuraelämään. Äidin käydessä kutsuissa opetti tytärtä oivallinen

kotiopettajatar. Kun sitten Stuart Mackenzie kosi serkkuansa, otti

tämän äiti, rouva Molyneaux, hänet avosylin vastaan. Hän kiirehti

näitäkin iloissaan siitä, että pääsi enemmistä kuluista tyttärensä

vuoksi, hänen tulonsa kun olivat hyvin rajoitetut. Claire epäröi ensin,

mutta äidin kehoitusten vaikutuksesta hän luuli pitävänsä serkusta.

Lapsina he olivat leikkineet yhdessä, ja silloin oli poika häntä

suuresti miellyttänyt. Sitäpaitsi tuntui hänestä imartelevalta

ajatella, että eräs kaupungin kauneimmista kavaljeereista oli korviaan

myöten häneen rakastunut. Toivo päästä matkustamaan Intiaan oli vielä

lisäkiihokkeena, ja niinpä tyttö suostui. Puoli vuotta ennen

kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä hän purjehti puolisonsa kanssa

Intiaan."

"Lapsi-parka!"

"Aluksi kävi kaikki hyvin, mutta vähitellen selvisi Claire-rukalle,

että oli mennyt naimisiin kevytmielisen, tuhlaavaisen miehen -- pelurin

-- kanssa. Vielä ajattelee hän kauhulla sitä aikaa. Vihdoin joutui mies

epäsuosioon rykmentissään ja hänet siirrettiin etelä-Irlantiin. Tämä

mursi hänet kokonaan, hän muuttui tylsäksi ja haluttomaksi, ynseäksi

vaimoansa kohtaan ja kaikin tavoin mahdottomaksi. Heillä oli

seitsenvuotias poika. Melkein kaikki omaisuus oli lopussa, eikä

miehellä ollut ylennyksen toiveita. Silloin hän joi niin että tuli

juoppohulluksi -- ja vihdoin hän teki tuon murhan."

"Minä muistan, hän tappoi miehen Mallowissa."

"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan

järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä

ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei

vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä

kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään

täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni

teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä

parhaansa mukaan hoitelemana."

"Olipa siinä ristiä naiselle!"

"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet.

Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo

aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia -- se näkyi tulevan

isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään

maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui

Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän

antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän

pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana

vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana

ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän

paheen -- juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle

maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan

kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin

mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi

-- ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."

"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä,

jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."

"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin

sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni

seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut

Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä

surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään

myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin

häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut

hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta

minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa,

sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen

miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti

minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi

jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin

hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen

rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha

kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen

vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en

milloinkaan unhota!"

"Ja onko taivaallanne koskaan senjälkeen näkynyt pilveä?"

"Ei... ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti

tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni

kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään

lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."

"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti

rehellisesti. "Tuollaiset _ménages à trois_ eivät ajan pitkään koskaan

menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi

itselleen oman kodin -- penikulman päässä teistä!"

"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi

elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."

"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi

pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit _ajatellakaan_!"

"No, no, minähän tahdoin käyttäytyä veljellisesti häntä kohtaan; ja

Dora on hoitanut kotiani ihmeteltävän hyvin. Sitäpaitsi ratkaisi Claire

itse kysymyksen eräänä aamuna antamalla minun läsnäollessani

avainpussinsa Doralle. 'Minä ymmärrän niin vähän talousasioita', sanoi

hän, 'enkä pidä hallitsemisesta, mutta sinähän olet mainio johtaja ja

varmaan mielelläsi komennat. Miksi siis tunkeutuisimme toistemme tielle

voidessamme elää tyytyväisinä kumpikin makumme mukaan? Tästä päivästä

alkaen luovun kaikista hallitusoikeuksista Darnelin kartanossa.'"

"No, mitä neiti Darnel ehdotuksesta piti?"

"Hän ei näyttänyt kovinkaan kiitolliselta, hymyili vain halveksivasti

ja sanoi: 'Sinusta, joka ylimielisyydessäsi pidät itseäsi muita

parempana, on kaiketi arvollesi sopimatonta pitää silmällä palvelijoita

ja antaa määräyksiä päivällisestä; mutta minä olen aina ajatellut, että

veljeni hyvinvointi on riippuvainen tuollaisista vähäpätöisistä

pikkuseikoista.' Oikein minä häneen suutuinkin!"

"Minä olisin tarttunut häntä niskasta ja taluttanut hänet ulos!" sanoi

Stukeley.