Pois minä lähden reisuUe
kun täällä mä olen liika..
Tään kylän poikain joukosta kuuluu
akkamainen riita.
Kansanlaulusta.
Emme lähteneetkään sinne kauniiseen Kaliforniaan, kussa aurinko paistaa
yötä päivää ja puissa kasvaa vaikka yskänpastilleja.
Kaliforniaan voi kyllä suomenkielellä esiintyvä taiteilija tehdä
kannattavan huvimatkan. (Sanaan _taiteilija_ saa lukija kuvitella
ivalliset sitaattimerkit, mikäli tarkoitan sillä itseäni.)
Meille sanottiin, että jos parannamme ohjelmamme »valistuneen
työläisen» taidemakua tyydyttäväksi, niin rahaa tulee, että rutisee.
Pystymme sitten Suomessa vaikkapa avustamaan köyhiä taiteilijoita.
Kyllähän, meidät viisailla todisteluilla saisi puoltamaan vaikka
mormooniuskoa. Meikäläisten käsitykset ovat ikuisesti käymistilassa.
Emme koskaan saa kompassiviisariamme asettumaan. Onko oikein, että
pakoitamme sen väkivaltaisesti osoittamaan jotain suuntaa? Ei, me
emme halua tuijottaa yhteen kynttilään ja kuvitella, että se on ainoa
maailman valo. Sytyttävät ne kynttilöitä toisetkin. Jotkut väittävät
tuijuaan auringoksi. Pitäisikö meidän olla yhtä yksinkertaisia ja
ruveta mylvimään toisille »tulenkantajille» kuin perillistä kaipaava
härkä.
Me emme pystyneet parantamaan ohjelmaamme »aatteellisemmaksi». Mitä se
parantamisvaatimus tarkoitti. Katsokaapa tätä:
»Nosken häntä se haiskahtaa
se heiluu kun kirnun mäntä.
Porvarin nokan alla kumartaa
ja yhteiskunta-aatetta vänkää.
Noskelta häntä se katkaistaan
ja vetetään hirsipuuhun.
Järjestelmä nykyinen siivotaan
ja porvarille kuolaimet suuhun.»
Johan tämä on kuin Koposen akan valtio-opillisia lauluja. »Hienostuneen
älyn säkenöivää leikittelyä». Eikös olekin?
Nämä lyyrilliset värssyt olivat kymmenen sentin vihkosessa, joka
sisälsi »Kolme iloista laulua».
Kuulunee sopimattomalta, että rupean tässä arvostelemaan toisia
laulunsepittäjiä. Mutta kateekseni käy tietysti, että näidenkin
värssyjen runoilijaa kehuttiin Keski-Lännen suomalaisten vaitalehdessä,
_Työmiehessä_. Tämä poeta laureatus haltioitti yleisön esittäessään
näitä kuolemattomia säkeitään eräässä iltamassa.
Luulen, että ne värssyt vielä hakkautetaan marmoritauluun ja pannaan
haalin seinälle Leninin kuvan viereen.
Se ammattikateus, se sanottaa ihmisellä vaikka mitä toisen
mestariteoksista.
Kotimaan lukijapa ei ymmärrä, minkäarvoisia tuollaiset värssyt olisivat
rahassa mitaten. Sitä et aavistakaan.
Sitä yleisöä, joka ihastuu tällaisista värssyistä, on niin paljon, että
se maksaa huutonsa. Suosion saavuttaneen taiteilijan, jolla niitä on,
ei tarvitse pitää »kunniakonsertteja». Niitä surullisia, helsinkiläisiä
Yliopistokonsertteja, joissa laulaja saa itse maksaa kulungit siitä
ilosta, että on päässyt näyttämään taitoaan kouralliselle harrastajia.
Ei ei. Kannatuksen saanut laulaja, — erittäinkin kuplettilaulaja —
jolla on mojovia letkauksia noskesta ja porvarista, saattaa palata
konserttikiertueeltaan hyvinkin kahden-, kolmensadantuhannen Suomen
markan omistajana. Jos vain vähänkin nuukana on. Ja edellyttäen, että
matka järjestetään asiantuntemuksella.
Sanokaas vielä, ettei taide elätä. Kyllä siitä leivän saa, kun osaa
hoitaa pisnestä.
Näiden piirien suosituimmalla haitarinsoittajalla on pankissa
parikymmentä tuhatta dollaria (huom! dollaria). Näin itse hänen
luonaan pankkikirjoja. Kaikki taiteella hankittua, eikä millään
puliveivaamisella.
Se haitarinsoittaja ei välittäisi pyrkiä Suomalaisen Oopperan
orkesteriin.
En ole oikeutettu väittämään, että me itsekään siellä näppiä nuollen
liikuimme. Olenhan kertonut, mistä syystä meille tuli väkeä. Peräämme
sitten syydettiin haukkumisia kuin hattuvarkaalle. Rähvättiin
niin, ettei muutamaan päivään ilennyt peiliin katsoa. Ei niinkään
usein »taiteellisista» syistä, sillä silloin olisimme tuimustaneet
haukkumisen oikeutetuksi. Mutta se oli muka »poliittista» nälvimistä.
Olen velvollinen tässä paikassa huomauttamaan, että
noske-porvari-puolueettomat ja I.W.W.-läiset lehdet suhtautuivat meihin
hienotunteisesti ja ystävällisesti. Jos moittivatkin, niin pysyivät
asiassa. Ne ottivat meidät kokonaan toiselta kuin puoluekannalta. Ne
muuten yleensäkin koettavat puhaltaa sovinnollisuuden hiilokseen, johon
toiset heittelevät likavettä.
Kyllähän asiallinen moite on aina paikallaan. Mutta katsokaapa tätäkin
kirjeenvaihtajan lykkäystä _Työmiehessä_:
»Oh kuinka sileää.
Ei ole luokkarajoja työväestön ja porvariston taideharrastuksilla
Suomessa. — Näin lavertelevat ja valehtelevat Suomesta tulleet ja
täällä esiintyvät huumorimestarit. Porvari muka ostaa taidetta
työläisiltä ja työläiset porvarilta. Että muka valkoisen hallituksen
Kansallisteatterin näyttelijöitä menee esiintymään Helsingin
Työväentalon juhlissa. Ja työläiset muka kutsuvat!!! Ja että Helsingin
työväen soittokunta on käynyt antamassa esityksiä porvarillisessa
radiossa!!! Olisipa hauska käydä katsomassa sitä anarkiaa. Oi armas
synnyinmaa, miten oletkaan 'sivistyksessä' edellä muita!!! Hyh hyh,
täytyy sanoa, että haisu tuntuu tänne asti. — — —
Huomautan vain näillekin 'taiteilijoille', että jos olisin kupletti
tai vaikkapa vain soinnuton humoreski, niin koettaisin olla edes
hiukan inhimillinen, etten _raastaisi kaiken maailman byrokraatillisen
imperialismin rautakoron alla kärsivän köyhälistön palmikoista_
[kursivointi tekijän] ja vielä niin ruokottoman siivottomalla tavalla,
vaan repisin, purisin ja raastaisin ainoastaan niitä noske-porvarillisia,
jotka niissä jo ennestään roikkuvat» — —
— Mitä hemmetin järjettömyyttä tämä on?! Eihän meidän ohjelmamme raasta
tukasta sen enempää köyhälistöä kuin porvareitakaan. Ei siivolla eikä
siivottomalla tavalla!
Näin minun täytyi ällistellä, kun Matti oli lukenut tämän »arvostelun».
Mattikin heilutteli päätään. Sitten hän naurahti:
— Hahhahhaa! Sinullahan on päivän-uutis-veisussasi vaarallinen värssy,
jota tämä on tarkoittavinaan. Kuules:
Kiinasta kuuluu kauhiaa
yhtämittaista pyssyjen pauhinaa,
taivaan pojat siellä tappelee
muu maailma suu auki katselee.
Moni äijä Kiinassa lettinsä hukkaa
Sieltäpä halvalla sais tekotukkaa.
— No miten tämä sitten koskee köyhälistön niskavilloihin? Häh?
— Kukas sen voi selittää. Mutta siinä kumminkin puhutaan tukasta,
palmikoista. Muutakaan »poliittista» kohtaa ei koko ohjelmassa ole.
— Mutta tarkoittaako se nyt nimenomaan työläisten tukkaa?
— Eihän sen väliä, mitä se tarkoittaa. Kunhan siinä vain puhutaan
tukasta. Kirjoittaja on käsittänyt tämän värssyn hirveäksi
työväenaatteen häpäisyksi ja repimiseksi. Yes sir. Ja tällä
sepityksellään hän julistaa meidät kiihkoisiksi porvareiksi. Ja se ei
ole pisneksillemme eduksi täällä. Jep... Taitaa tulla pian lähtö. Vek
vek, sanoi saksmanni.
Varmaankin tuon kirjoittajan päätä vannehti mietiskelyn korkeajännitys.
Hän oli uusi Anatole France.
Lukija kai ymmärtää, että näin valistuneen seurakunnan keskellä oli
toiminta meidän voimillemme mahdotonta.
Mitäs meillä muuten olisi tekemistä kenenkään puoluekarvojen kanssa.
Meidän asiamme ei ole niitä parturoida. Mutta kun meitä piiskataan,
niin me naukaisemme surullisesti kuin tunteellinen kissa.
* * * * *
Halusimme jälleen ihmisten ilmoille. Keskiajasta nykyaikaan. Junallahan
sen ihmeen toimittaa.
Piti vaihtaa leiriä. Ei jaksa, ei jaksa olla aina vihan keskellä.
Olisihan Keski-Lännessä ollut muutakin väkeä. Mutta vähän. Kun olisi
alunperin arvannut tulla niiden vieraiksi. Mutta mistä me maanoloja
tuntemattomat etukäteen kaikki tiedämme. Vieras managerihan meille
matkan järjesti. Menkää sinne vain, tuossa on lista.
Itävaltioissa sanottiin suomalaisten enemmistön olevan likempänä
Eurooppaa kuin Moskovaa. Oi Iivana, minkä vastuksen sinusta lykkäsi.
Kun siitä Suomessa pääsi, niin se rikeeraa Amerikan suomalaisten
kiusana.
Ajaa hyryyttelimme junalla vuorokausimääriä. Matkamme piti Atlantin
itärannikolle.
Nousimme välillä — siinä iki-ihanassa Buffalossa — »maihin» ja
poikkesimme Niagaralle. Huvimatkan vain teimme.
Ken näkee Niagaran, tulee loppuiäkseen onnelliseksi. Niin sanotaan.
Me olemme nähneet Niagaran ja onnetar seuraa meitä kuin kesytetty
kyyhkynen. Sen siipien suhinaa kuulemme usein korvissamme. Ja silloin
emme tunne olevamme köyhiä emmekä kipeitä.
Niagaran asemalla oli autoja, joiden kyljissä tiedoitettiin, että
tämmöisellä pelillä pääsee putouksille 25 sentin maksusta. No, — me
istuimme rattaille ja sanoimme: anna huhkia!
Autonajaja oli livakka mies. Hän sanoi, että se kvarttidollaria
merkitsee kuljetusta lähimmälle merkkipaikalle. Mutta Niagara on
hirveän laaja, emmekä me osaisi yksin kaikkialle. Jos maksaisimme kolme
dollaria, niin hän kiikuttaisi meitä ympäri ja näyttäisi koko höskän.
Me suostuimme. Kuka helsinkiläinen ei maksaisi kolmea dollaria
alkuperäisen Niagaran näkemisestä? Jos vielä luvattaisiin viedä
paikalle ja tuoda takaisin. Kaikki muutamassa hetkessä.
Älä pelkää, lukija, että rupean latelemaan tähän kuluneita
valokuvakliseitä mahtavasta Niagarasta. Älyä minullakin on, vaikkei
kovin tiivistä.
— Siitä menee vain useampi teelusikallinen vettä tunnissa, tunnusti
Matti.
Hänen piti kirjoittaa lausuntonsa savukelaatikon kanteen ja näyttää
minulle. Pauhussa ei ääni kuulunut.
Kyllä siitä menikin. Vesijoukkojen lankeemus oli suuri.
Säälittää meidän Imatramme, joka työhevosen tavoin valjastettiin
riehkasemaan ihmisen palveluksessa. Mutta onpahan sillä ollut pitkälti
varsavuosiakin.
* * * * *
Junassa tapasimme yhtämittaa suomalaisia. Erikoisemmin jäi mieleen
entinen Jussi Hyvärinen, nykyinen Jean Huvers. Hän oli juuri tullut
Yhdysvaltoihin Kanadasta.
Tämä mies oli saanut ranskalaisen kasvatuksen.
Hän ei osannut lukea. Hän tiesi kyllä, että Suomi on pieni. Ranska iso
ja Yhdysvallat mahtava, mutta muu tieto oli hämärää.
Suomea puhui Jean Huvers vaivalloisesti. Sanat lähtivät häneltä
synnyntäväärinä. Englantia ei osannut ollenkaan, mutta ranskaa aivan
lipevästi. Hän ihmetteli, miksi Yhdysvalloissa ei puhuttu »maan
kieltä». Nimittäin ranskaa, joka hänen mielestään oli Amerikan
laillinen kieli.
Jean Huvers oli kauan aikaa sitten tullut isänsä kanssa Suomesta
Kanadaan. Isäukko oli sitten kuollut ja hän jäi pienenä poikana
ranskalaisten hoitoon. Hänestä tuli maatyömies ranskalaisille farmeille.
Kanadassahan asuu paljon ranskalaisia. Muutamin paikoin ne ovat
vajonneet melkein indiaanien luonnonkansa-asteelle. Näiden joukossa oli
Jean Huvers saanut gallialaisen sivistyksensä.
Jean Huvers, alias Jussi Hyvärinen, kertoi joutuneensa silloin tällöin
suomalaisten metsänkaatajien kanssa tekemisiin. Näin oli hänellä
säilynyt jonkinlainen suomenkielen taito.
Jean Huvers kertoi juttujakin.
Eräässä kyläpaikassa oli suomalaisia tukkimiehiä käynyt iltaansa
viettämässä vanhan italialaisen pariskunnan luona. Siellä sai viiniä
ja birraa. Vanhuksille lähetti joku sukulainen Roomasta italialaisia
sanomalehtiä. He eivät kuitenkaan osanneet lukea. Kerran joku
suomalaisista tukkimiehistä rupesi tavailemaan lehteä ääneen. Vanhukset
häm-, mästyivät kovasti. He ymmärsivät melkoisesti, mitä suomalainen
luki. Mutta lukija itse ei ymmärtänyt sanaakaan. »Gini-ukko»
(italialaisia kutsutaan nimellä: gini) oikoili tukkipojan lausumista,
eikä siinä paljon petraamista ollutkaan. Eihän nyky-latinankaan
ortografia poikkea kovin suuresti meikäläisestä. Siitä lähtien kävivät
suonalaiset vuoroon lukemassa vanhaksille roomankielisiä lehtiä ja
saivat palkakseen viiniä ja birraa.
Eräältä suomalaiselta oli joku etelämaalainen kysynyt, miksi monella
suomalaisella oli valkoinen tukka. Suomalainen oli vastannut:
— Me ollaan niin siisteyttä harrastavia.