— Seh, Sasu seh! kutsui porvari ja piti kohotetussa kädessään
luupalasta. — Seh, Sasu, no, maksi, maksi, kemmerrä!
»Noske-Temo» kieriskeli permannolla nöyryyttä uristen.
— Niin Sasu poika tekee. Noo, sano kova sana!
— Vouv, vouv!
— Weil, Noo, mitenkä sanotaan työläisille?
— Vouv vouv! Hrrrrmrrr, mrrrrrrmrrri!!
— Just niin. Viisas poika Sasu. Ota nyss sitten.
Muita muistakin aina haukkua niitä proletaarilurjuksia.
Porvari heitti luun ilmaan ja »Noske-Temo» sieppasi sen nokkelasti ja
rupesi sitä tyytyväisenä ykisten ja häntäänsä heilutellen kaluamaan.
»Noske-Temolla» oli häntäkin. Se oli tehty ketunnahkaisesta
kaulapuuhkasta. Jonkin rautalankaisen ruodon avulla sitä sai
heilutelluksi.
Sitten tuli ovesta saliin huonosti puettu vaimo. Lapsi (riepunukke)
rääsyihin käärittynä sylissään. Hän alkoi sydäntäsärkevällä äänellä
valittaa, että mies on kotona sairaana ja lapsilla nälkä. Pyysi
porvarilta lupaa saada kerätä edes lattialle pudonneita muruja.
»Noske-Temo» päästi kauhistavan rähäkän ja riuhtoi ketjujaan
päästäkseen vaimoparkaan hampaineen. Ketunnahkahäntä pieksi
innostuneesti lattiaa.
— Vai apua tässä! ärähti porvari mulkoillen kuin metsähärkä. — No,
kyllä minä annan apua.
Porvari nousi vaivoin — suuren vatsansa takia — pöydästään ja ryntäsi
vaimon kurkkuun, josta puristi kaikin voimin. Niin näytti.
— Tässä oh apua, hän mylvi.
Kulissien välissä seisoi teatterinjohtaja, joka seurasi huolestuneena
draaman taiteellista kehitystä.
— Hei hei, kuuleks! kuiskasi teatterinjohtaja porvarille, — Hiukan
julmempi ilme... raaempi miini... huuleks!
Porvari ähki ja hikoili ja väänsi naamansa niin petomaiseen
irvistykseen, että ilman muita todistuksia, sen ilmeen nojalla, hänet
olisi voitu pidättää murhaajana.
Mutta teatterinjohtaja oli nähtävästi hiuksiahalkovan tarkka
taiteellisissa vaatimuksissaan. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen,
vaan kuiskaili:
— Julmempaa... riettaampaa! Hei, sinähän olet kuin laupias
samarialainen! — Kuuleks, yleisökin nauraa sinulle!
Yleisöstä kuului tosiaankin tirskunaa.
Nyt porvari hermostui kokonaan ja menetti malttinsa. Hän hellitti äkkiä
otteensa vaimon kurkusta ja nyrkkiään heristäen teatterinjohtajaan päin
hönkäsi täydellä äänellä:
— Tuu itte tähän irvistelemään, p:leen pauterinokka!
Tämä ei tietysti kuulunut kuvaelmaan, mutta yleisö sen kuuli
railakkaasti.
Teatterinjohtaja hyppäsi salamana laskemaan väliverhoa.
Yleisö ei ymmärtänyt kuvaelman loppuneen keskeneräisesti. Se piti yllä
haltioitunutta suosionosoitusten jytyä.
Tämä esteettistä makua hivelevä kuvaelma oli ohjelman viimeinen numero.
Päiväjuhla loppui ja yleisö poistui haitarin soittaessa »Vapaa
Venäjä»-marssia.
Teatterinjohtaja tuli veljeilemään.
— Hauska tutustua, hän sanoi. — Mitä piditte kuvaelmastamme? Ottamatta
huomioon aivan lopussa sattunutta välikohtausta.
— Täytyy tunnustaa, ettemme ole ikinä nähneet sellaista Suomessa.
— Sitä minäkin, myönsi johtaja hyvillään, — Minä olen itse
komplimeerannut tään kappaleen. — Tokko ne siellä Suomessa osaavat
vielä mitään?
— Kyllähän ne vähän näpeksivät. Mutta ei siellä taide ole näin
korkealla poliittisella tasolla kuin täällä.
Näyttämön puolelle keräytyi aika liuta kaugewanilaisia. Hauska
tutustua. Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?
Me kerroimme kaugewanilaisille ihan ihmeitä. Ennenkuulumattomia.
Sanoimme, että Suomessa porvari ja sosialisti saavat tervehtiä
toisiaan, jos ovat tuttavia. Puoluekuri ei sitä kiellä. Saattavatpa
pysähtyä keskusteluunkin, vieläpä sävyisästi ja julkisella
paikalla. Tästä rikoksesta ei eroiteta puolueesta, eikä juuri tehdä
ilmiantojakaan. Ei ainakaan valistuneissa piireissä. Härkä se on härkä
Suomessakin, myönsimme huokaisten.
— Hyi saatana! Kyll mää vaan en vaihra kuvan sanaa porvarin enkä nosken
kanssa, jos Suomeen menisin.
Näin sanoi ensimmäinen mietiskelijä.
— Täitä niiren päässä vaan on, eikä aatteita... Suomessa, lisäsi toinen.
Kolmas katsoi meihin tiukasti kyräillen ja tokasi:
— Kuulkaas, tingeltangelit! Tekö olette pitäneet konsertin porvareille
ja noskeille siellä New Yorkissa? Teitä on kuulemma kehuttukin
porvarilehrissä. Onko se totta vai kateellisten juarua? Sanoivat
nähneensä lehristä.
No voi sun turkin tupekset! Jokohan koko meidän matkamme nyt meni
rötöksi. Suomalainen lukija ei nyt tätä ymmärrä. Neuvosto-Venäjällä
käynyt ymmärtää. Ignatius Loyola ja kirous!
Kiireesti höpisemään jotain, että asia sekoittuisi:
— Niin nähkääs... tuota noin... se on nääs... tuota sillä tavalla,
että siellä Suomessa on tapana esiintyvien taiteilijoiden hoitaa
ammattiaan niinkuin muutkin ihmiset. Luokkatietoinen nikkari, muurari
tai muu työläinen menee työskentelemään porvarille. Miksi laulaja ei
saisi laulaa porvarille ja noskelle? Ammatistaan hänkin elää, kuten
työläinen. Helsingin työväenjärjestöjen kuorot ja soittokunnat käyvät
antamassa esityksiä m.m. Suomen Yleisradiossa, joka on puolueeton
laitos. Te nimitätte sellaista porvarilliseksi. Ja Kansallisteatterin
näyttelijöitä ynnä Suomalaisen oopperan taiteilijoita menee usein
työväenjärjestöjen kutsusta esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa.
Joku pruiskautti aatteellisen tupakkasyljen.
— Thyi hemmetti sitä kurjuutta!
— Raukkamaista, en muuta sano, surkutteli toinen.
— No tietäähän sen... sivistymättömässä korpimaassa... Eihän niillä
hajuakaan ihmismäisyydestä... Syljettää mua ainakin.
Matti ja minä selostimme yhteen ääneen sekä vuoroon:
— Työväenteattereista muuttaa usein näyttelijöitä porvarilliseen, ja
porvarillisesta työväenteatteriin. Ja aikansa oltuaan saattavat taas
palata entiseen ja heidät otetaan vastaan pilaantumattomina tovereina.
Heitä kohdellaan taiteilija-ansioiden, eikä minkään puoluekarvan mukaan.
— Kyll toi on selvä vales.
— Jesseri, jättiläissatujahan nää iikat päästelee.
— Aika sutkia, totta vieköön!
— Yes, oikein lehtensä lukeneita. Päihin tarttis antaa.
Laskettelimme yhtä kyytiä:
— Kun joku työväenteatteri lähtee kiertueelle, näyttelee se usein
porvarillisissakin seurataloissa. Porvarillinen seurue samoin
työväentalossa. Yleisö menee, enimmäkseen, katsomaan kappaletta sen
kiintoisuuden mukaan. Näyttelijöiden puoluekarvaa ei juuri kysellä.
Me emme ole kuulleet siitä pidettävän hirveän tarkkaa lukua. Joku
typerys korpipaikoissa voi siitä huolehtia, mutta me emme ole sellaisia
tavanneetkaan.
Nyt olimme lopullisesti saada selkäämme.
— Lopettakaa, jukuliste, tuo lohkominen, tai putoaa turpiin justiinsa.
Ja saletisti!
Leikki siitä oli poissa. Pessimistinen teatterinjohtaja junassa, Ohioon
tullessamme, oli puhunut totta. Taisi hyvinkin olla viisas mies.
Suomessa asuva lukija, joka on seurannut tällaisia taideasioita, voi
todistaa, ettemme kaugewanilaisille liioitelleet.
* * * * *
Sali oli keräytynyt täyteen yleisöä.
Vaatisiko vaatimattomuus, ettei minun tulisi kertoa saaneemme väkeä.
Mitä varten ei sanoa totuutta. Se oli tupaten täynnä kuin nuijalla
lyötynä. Näin oli monessa muussakin paikassa. Meidän edellämme kulki
ihmeellinen huhu, joka houkutteli kansan tulemaan ja — pettymään.
Niin — ja rahat Suomeen. Nolotti meitä.
Näyttämölle keräytyneet filosoofit menivät katsomon puolelle. Matti ja
minä vetelimme valmistavia ramppihenkäyksiä.
Joku myöhästymäisillään ollut mies pisti päänsä pukuhuoneen ovesta ja
kysyi hengästyneenä:
— Onko liikkeitä?
— Jaa, mitä lajia?
— Niin että lauletaanko tässä konsertissa liikkeiden kanssa?
— Juu juu, varmasti.
— Saisko nähdä pari malliksi?
— Mitä varten niin?
— Että näkis, ränttääkö ostaa tikettiä.
Kehuimme miehelle, että liikkeitä on ja oikein hienoja. Maailman
parhaita ja patentin saaneita. Mutta nyt ei ollut aikaa antaa
pruuvinäytöstä, koska yleisö jo jytisteli salissa lattiaa ja
vihellyksiä kuului.
— Well, minäpä menen ostamaan tiketin, myöntyi mies ja meni.
Vahtimestari kävi sanomassa: saatte hyvän kassan, mut laulakaa hyvin
kans, jukoliste!
Yhdistys oli omasta puolestaan järjestänyt tilaisuuteen
haitariorkesterin. Sekä taidenautinnon kohottamiseksi että
vetonumeroksi — varmuuden vuoksi. Yhdistys peri prosenttivuokran
meiltä. — Työmiehessä oli yksi ja toinen kansan ääni tehnyt ilmiantoja
poliittisesta epämääräisyydestämme. Ja Työmiehen arvostelu oli pitkin
aikaa tuominnut ohjelmamme poliittistaiteellisesti ala-arvoiseksi.
Yleisö kuitenkin aina kaikkialla tahtoi omin silmin ja korvin todeta
ala-arvoisuutemme, ja siksi he tulivat joukolla.
Haitariorkesteri rämäytti alkusoitoksi »Vapaan Venäjän» — tietysti.
Tämä hemaseva kappale tenhosi yleisön kuin korkeimman potenssin autuus.
Kaikki kuuntelivat marssia liikuttavalla hartaudella. Jotkut älysivät
nousta seisomaankin. Muuan äiti tukisti pikkupoikaansa, joka jalkojensa
heiluttamisella häiritsi juhlamieltä. Heleitä naisääniä yhtyi soiton
mukana loppukertoon:
»Oi kallis, kallis Venäjä!»
Miesten graniittikasvoista uhosi joulua.
Kappale hunnien kansaa kuuli siinä marssissa uuden Attilan sotatorvien
soiton. Tosin oli nykyaika parodisoinut sen sentimentaaliseksi
makeavelliksi, mutta se tehosi kumminkin. Tähän joukkoon.
Tämän isänmaallisen numeron jälkeen puhkesi salissa kättentaputusten
pauhu, jollaista harvoin kuulee missään. Yleisö paukutteli kämmenensä
kipeiksi ja itsensä kuitiksi. Soittajat eivät kuitenkaan uudistaneet
menestysnumeroaan. Sitä ei kannattanut arkipäiväistyttää.
Olikohan Väinämöisen soitolla aikoinaan yhtä valtava vaikutus?
Minä tulin lavalle itserakkaana kuten tavallisesti.
Matti kilautti pianosta tutun alkusoiton, ja tavanomainen musiikkia
profanoiva renkuttelumme alkoi.
Piankin tunsin, että koko homma maistui hapanneelle. Minä toin
juhlamieliin arkista ankeutta. Joulusta tuli pyykkipäivä.
Yleisö istui kiusaantuneen näköisenä kuin olisi karkoitellut hyttysiä.
Patenttisukkeluuteni eivät ketään huvittaneet. Väki näytti meinaavaan:
mitäs tuo nyt vätystelee? Jonninjoutavaa himphamppua. Ei letkauksia
porvarista eikä noskesta. Kovin on matalaa.
Hikoilin siinä näyttämöllä, kunnes olin märkä kuin hukkunut hylje.
Vähällä piti, etten heittänyt koko puuhaa pelkurimaisesti kesken. Tätä
indiaanikasvoista väkeä ei saanut millään innostumaan. Helpommin olisin
sytyttänyt märkiä puita lämpimillä sanoilla.
Tämä väki piti lujasti kiinni suomalaisesta sisustaan.
Puoluetaistelussa tarvittiin joka nokare saatua sisua. Suomalainen
nauraa yleensäkin vain heikoilla hetkillään. Silloin häneltä karkaa
paha sisu. Eihän naurava ihminen voi olla häijy. Hyvä sydän ja
naurava mieli on pahin este ihmisen maalliselle nousulle. Se on hänen
edistymisensä jarru. Pyri eteenpäin pahalla sisulla — menestys varma.
Swett Marden unohti tärkeimmän osan lauseestaan. Hyvä sydän saattaa
omistajansa sorretuksi, halveksituksi, vieläpä aivan häväistyksikin.
Hyväsydämiset ihmiset ovat sitävarten, että häijyt ja itsekkäät
saisivat heistä porrasaskelia kiivetessään asemiin. Ne, jotka
maailmalle näyttelevät muka hyvää sydäntään, mutta eivät tottele sitä
koskaan, ne ihmiset ovat kaikkein arvossapidetyimpiä.
Tietääkö lukija, että Amerikassa, kun Paavo Nurmi tuli kilparadalle,
häntä usein koetettiin naurattaa kaikilla ilveillä. Sitävarten, että
häneltä saataisiin paha sisu pois. Amerikkalaiset tiesivät voiman
salaisuuden.
Niin no. Siinä lavalla rimpuillessani suli itserakkauteni kuin lumiukko
kevätauringossa. Ja minä olin turvaton. Mitä me ihmisparat olemme ilman
itserakkautta? Kykenemättömiä mihinkään.
Onneksi johtui mieleeni sen Roxy-teatterin kaskumestarin huono onni
New Yorkissa. Ei hänkään saanut menestystä, vaikka oli etevä. Hänen
epäonnensa kevensi neljänneksellä omaani ja minä imin siitä moraalista
tukea.
Sitten muistin erästä simpanssia, joka esiintyi Helsingin sirkuksessa.
Tämä apina oli — kuten tavallista — yleisön suosikki.
Se osasi pukeutua ja riisuutua, polttaa paperossia, nostaa hattua ja
käyttäytyä yleensä kuin hieno mies. Oppiihan apina semmoiset temput.
Olin itsekin sitä katsomassa — täytyyhän nähdä ammattitovereita.
Simpanssi suoritti elämäntehtäväänsä, pukeutui, söi, joi, riisuutui ja
ennen maatapanoaan istui yöastialle. Ei sitä paljo ihmisestä eroittanut.
Helsinkiläinen yleisö katsoi huvitettuna hymähdellen että on se aika
veitikka. Nauraa tirskuivatkin hillityllä helsinkiläisellä tavallaan.
Yht'äkkiä simpanssi hyppäsi yöastialtaan ja huusi jotain omalla
kielellään. Se hakkasi käsiään vastatusten ja jytisti jaloillaan
permantoon. Sitten se hyppäsi nelinjaloin lavaltaan ja luikki
karkuun. Ja rääkyi sen vietävästi. Saatiin kiinni ja hoitaja vei sen
rauhoittumaan.
Arvaako lukija, mistä syystä simpanssi hermostui?
Jaa, sille ei osoitettu — ainakaan tällä kertaa — yhtä repäisevästi
suosiota, johon se oli tottunut.
Sitä oli kuljetettu ympäri maailmaa. Muualla yleisö on vilkkaampaa ja
lapsellisempaa kuin Suomessa. Sirkuskansa kaikkialla yöastiakohtauksen
aikana huusi: bravoo! bravoo! ja käsillään sekä jaloillaan piti yllä
myrskyistä aplodeerausta. Suomalainen yleisö oli hillitympää, ja apina
luuli, että hänen yöastiataidettaan halveksittiin. Sitä se oli.
Minä olin nyt lavalla simpanssina. Eikä ollut menestystä. Halusin
lähteä karkuun, mutta kiinnihän ne olisivat saaneet. Ja ei muuta kuin
tee työsi pakolla.
Erään »numeron» aikana osoitti yleisö riemastumisen oireita. Yksi ja
toinen vähin tirskahteli, ja äkkiä koko sali räjähti raikkaaseen iloon.
Tulin tästä hiukan voimiini. Tajuttomaksi kolhittu itserakkauteni aukoi
silmiään. Joko ne nyt viimeinkin? Eivätpä pettäneet entiset kujeet.
Naurunpärske yltyi ja se räiskähteli mielestäni sopimattomissakin
paikoissa, sopimattomalla hetkellä. Mitäs ne nyt noin, eihän tässä
värssyssä pitänyt olla mitään vitsiä?
Yleisön silmäterät tuntuivat omituisesti ohitseni katsovilta.
Tai lävitseni. Minä olin lasia ja takanani oli muuta kiinnostuttavaa.
Epävarmuuden tunne sai minut vilkaisemaan taakseni.
Jesseri! Näyttämölle oli päässyt kaksi »haalikissan» poikasta.
Ne leikittelivät selkäni takana vanhalla sukalla. Vetivät siitä
»kissanhäntää».
Sillehän se väki nauroi silmät vesissä.
— Oikeanpuolimainen voittaa! kuului katsomosta pikkupojan kirkas ääni.
— Ei kun vasen, katto vaan! kiisti toinen.
Vanhemmatkin seurasivat jännittyneenä silmänä oikeiston ja vasemmiston
kamppailua kissamaailmassa.
Yleisö jakautui kahteen puolueeseen, oikeistoon ja vasemmistoon.
Luulen, että lyötiin vetojakin. Toiset pistelivät toisia
taipuvaisuudesta noskeporvarillisuuteen. Toiset sanoivat, että
kissoistahan tässä on kysymys, eikä politiikasta, — järki-ihmisiähän
tässä ollaan.
— Minä hiivin näyttämöltä nolona kuin unohdettu varjo.
Ei sitä huomattukaan, vaikka »numeroni» jäi kesken.
Kissanpoikasten puoluekiista ratkesi yleisön mielihyväksi
vasemmanpuoleisen mirrin voitolla. Salissa nousi aplodeerausmyrsky,
joka taukosi vasta minun astuessani suorittamaan keskeytynyttä ohjelmaa
loppuun.
Ohjelman saimme päätepisteeseen, vaikka nahkeaa se oli kuin luteen
käveleminen karvalankamatolla.
En tietenkään vaivautunut ylimääräiseen, ja yleisö oli siitä minulle
hiukan kiitollinenkin. Joku yritti lyödä käsiään, mutta toiset
hyssyttivät; shsttssh!
Orkesteri viritti koneitaan päättääkseen voitokkaan taidetilaisuutemme
»Vapaalla Venäjällä».
Marssi langetti ikävystyneen yleisön uudelleen loveen, hurmiolliseen
haltiotilaan. Jälkeen puhkesi taas suosionosoitusten rajumyrsky.
— Mitätön ohjelma, julisti vahtimestari, joka saapui kukkuraisen
kassalaatikon kanssa. Häntä seurasi joukko syvämietteisen näköistä
väkeä.
— Tulipa hyvät rahat ja tyhjästä, huomautti yksi.
— No sieltä Suomesta ei vain ilmesty tänne ketään taiteilijoita.
Tajusimme kyllä, että meitä pistettiin, mutta ei se tuntunut enää.
Turta mikä turta.
— Noo, onhan täällä käynyt ainakin musiikin alalta, sanoimme.
— Phyh, oopperettirunkuttajia ja pianonkalkuttajia. Eipä ole tullut
kunnon hanurinsoittajaa. Ei ne siellä taira musiikista ymmärtää mitään.
Sanoimme, että so so sentään, ja kehasimme Suomesta olevan kotoisin
itse Sibeliuksenkin.
Tähän huomautti joku:
— Olispa fonia saara se Sipeljus tänne, että näkis ja kuulis, pystyykö
se panemaan kampoihin Viola Turpeiselle.
Viola Turpeinen on »tyttöhanuristi». »Amerikan Hanuri-Prinsessa» ja
haka alallaan. Hänen soitostaan ei vasemmistolehtienkään taiteellisissa
vaatimuksissaan tinkimätön musiikkiarvostelu ole löytänyt heikkoa
kohtaa.
Eipä siinä jaksanut niiden kanssa kiistellä. Taiteellisista
ponnistuksistani olin läpiväsynyt ja loppuunajettu kuin »rasvattu
salama» huumorikirjailijain kynänkärjessä.