Fitchburg vaikuttaa Viipurin kokoiselta.
Muuten ei kylläkään Viipurin kaltaiselta, mutta sitäpä ei voi vaatia
monelta muultakaan kaupungilta. Viipurihan on »herraskylä», hauskin
suomalainen kaupunki mitä maantieteestä löydetään. Se on näytepalanen
eloisaa maailmankaupunkia meidän tylyssä maassamme. »Sellainen on
Viipuri, karjalaisten kaupunki».
Mutta ei Fitchburgkaan ollut ikävä.
Pääkadun, Main Streetin, varrella on siellä »Kuusamon tipo» (asema).
Tällä kulmalla eletään kuin Suomessa konsanaan. Eikä niillä tienoin
kuule paljon puhuttavankaan muuta kuin meikäläistä. Fitchburgissa ei
»ummikkosuomalaisella» ole mitään hätää. Kyllähän toiset auttavat, jos
»ulkomaalaisen» kanssa juttua tulee.
Kuusamon asemalla on kaksikin suomalaista apteekkia. Toisen niistä
omistaa Andersson, ja hänen luonaan asuimme monta kuukautta. Kodikasta
oli.
Andersson myy apteekissaan lääkeaineiden ohella kaikenlaista.
Autorenkaita, lapsenvaunuja, kirjallisuutta ja taidetta,
maanviljelyskaluja y.m. Siellä tarjotaan kahvia ja virvokkeita.
Andersson sekoittelee rohtoja, kehittää valokuvia, välittää
talonkauppoja ja avioeroja, ja tekee yleensä mitä vain. Se on Amerikan
»staili».
Apteekin ovensuussa on pöytä sanomalehtien myyntiä varten. Ostaja saa
panna rahan ottamastaan lehdestä peltipurkkiin, joka on siinä pöydällä.
Jos sattuu isompi raha, saa ottaa purkista takaisin. Kukaan ei pidä
silmällä, ottaako joku liikaa tai ei pane rahaa ollenkaan. Sekin on
Amerikan staili.
Kaduillakin näki tällaisia lehdenmyyntipöytiä. Myyjää ei useinkaan
ollut mailla halmeilla. Lehtien painona oli punnuksia tai kiviä, ettei
tuuli vie.
Pöydällä vain laatikko, johon ostaja pani rahan. Väärinkäytöksiä ei
kuulemma ole huomattu.
Ja kuitenkin sanotaan, että »rehellisyys maan perii, mutta ei ainakaan
Amerikan maata».
Fitchburgissa ilmestyy kaksikin suomalaista lehteä. »Noskelainen»
Raivaaja ynnä »porvarillinen» Amerikan Suomalainen.
Minun tehtäviini ei kuulu selostaa Amerikan suomalaisten
sivistysrientoja. Onhan siellä matkustanut monia asiallisuudessa
pysyviä kynämiehiä, jotka ovat niistä paljonkin kirjoittaneet. Minä
olenkin koettanut tällä matkalla keräillä kokoon vain pikkuseikkojen
murusia, joiden olen luullut toisilta unohtuneen.
Siispä sivuutan sivistysriennot. Ja monet muutkin asiat.
* * * * *
Fitchburgista teimme partioretkiä ympäristöön, kuten Duluthistakin.
Henry Puranen järjesti meidät taipaleelle. Hänen taidollisuutensa
managerina oli yhtä ihmeteltävä kuin järkkymätön sielunrauhansa ja
työtarmonsa. Hän oli savolainen, mutta leveän rehti ja miehekäs kuin
Vaasan Jaakon tyypit. Häneen sai luottaa kuin kallioperustaan.
Toisetpa meillä oli kokemukset »Uudessa Englannissa» kuin
Keski-Lännessä. Täällä liikuimme porvarien ja noskelaisten piirissä.
Täällä näytti olevan noske-porvarien ylivalta. Taaskin tarkoitan
suomalaisten keskinäistä kanssakäymistä. Suhde oli siis päinvastainen
kuin lännempänä.
Nyt olimme siis »kansan vapauden kahlehtijain» keskuudessa.
Merkillistä. Täällä tuntui saavan hengittää vapaasti. Ei vaadittu
uskontunnustuksia. Ei ketään kohtaan käytetty terrorisoivaa pakkovaltaa.
Ihmiset tuntuivat kerta kaikkiaan valistuneilta, hyväntahtoisilta —
enimmäkseen. Olisipa luullut, että kommunisteja olisi nyt vuorostaan
pidetty tiukalla. He olivat monessa paikassa mitättömänä vähemmistönä.
Mutta ei, heidän annettiin olla uskontunnustuksineen omissa oloissaan.
Kukaan ei räkyttänyt heille.
Eivätkä nämä noske-porvarit tiukanneet meiltäkään mitään puoluekarvaa
esille. Eivätkä edes pyytäneet sepittämään haukkumalauluja
kommunisteista. Eikä kukaan kieltänyt toistaan lukemasta mitä lehtiä
halusi. Tai kirjallisuutta. Eivät he olleet ensinkään rikkaampia kuin
kommunistit. Työtä hekin tekivät, eivätkä pyrkineetkään sortamaan
»työläisiä».
Onhan nyt järkeen menevä asia, että meillä oli hauskempi liikkua tämän
porvarien ja noskelaisten hirmuvallan alaisina, kuin »vapaudenaatteen»
sankarien joukossa.
Minä en saa nyt mitään irvikkäitä juttuja matkoiltani näiden ihmisten
keskuudessa. Jos he olisivat olleet yhtä pikkumaisia ja jesuiittamaisia
puolueihmisiä kuin oikeauskoiset, niin juttuja heistä tulisi kyllä.
Mutta mistäs niitä nyt ottaa. Kuka maksaa palkan, jos rupean
valehtelemaan?
Hohhoi! Kyllä se vie »humöörin pois» se »politiikan» jauhaminen.
Viisunikkarikin suuttua tupsahtaa, kun joutuu siitä myötäänsä puhumaan.
Ja tulee lopullisesti niin pessimistiseksi kaikkiin asioihin nähden,
että pilaa koko tarinansa. Minunhan piti muka sepittää kolmen markan
vitsikirja. Omiksi kaulavilloikseen näitäkin kirjoittelee, kyllä sen
tietää.
Samapa se, eipähän sitä ihminen jaksa aina olla kuin kutiteltu hilpeys.
— — —
Jauhakaa te vain sitä vihaanne joka puolella. Lyökää toisianne
pykälillä päähän. Siinäpähän näkee, kenen pykälät kestävät. Mitäs
fatalistinen mahomettiläinen välittää hihhulien, metodistien ja muiden
lahkojen kiistoista. Ei niin riunaakaan. Nauraa vain.
Tehkää makkara mieleiseksenne. Kuluttakaa lyhyt päivänne tappelun
huiskeessa. Ehtoo tulee, aurinko laskee ja pimeässä me kumminkin olemme
yhtäläisiä, niin hyvät kuin huonot. Haamuja vain ja varjoja. Eikä
aurinko nouse enää meille...
* * * * *
Sattuihan meille pikku hupaisiakin seikkailuja.
Mutta minä arvaan ikävystyttäneeni lukijan, ja aion ruveta häntä
raahaamaan vähitellen paluumatkalle Eurooppaan.
Massassa on »Uuden Englannin Kuopiokin». Se on Gardner. Siellä asuu
niin paljon savolaisia, että kaupunki on saanut tuon liikanimen.
Ne savolaiset eivät kovinkaan ihastuneet allekirjoittaneen
»savolaisista» viisuista. »Renki-Jussin» kohtaloissa ja ajatuskannassa
ei ollut monellakaan mitään uutta. Jotkut lienevät ottaneet pilkaksikin.
No mitäpä siitä. Yks tykkää tyttärestä j.n.e. Eräskin naisihminen
sanoi, että »Bajadeeri» on paljon hienompi ja arvokkaampi kappale kuin
»Seitsemän veljestä». Kas, »Bajadeerissa» hän sai tutustua uuteen
maailmaan, mutta »Seitsemän veljeksen» elämässä hän oli ollut jo
lapsesta mukana. Uutuus viehättää.
Tämän tarkoituksena ei kylläkään ole tupata »Renki-Jussia» »Seitsemän
veljeksen» joukkoon.
Otto Hanninen siellä Cardnerissa pitää autokaraasia ja hän oli oikein
mukava mies. Hänen kaksi soreaa tytärtään ja miellyttävän misiksensä
esitän tässä ohimennen lukijalle. Senvuoksi vain, että lukijakin
pääsisi reiluihin tuttavuuksiin.
Sitten minä esitän Worcesterin Vihtorin.
Vihtori oli sileä, pehmoinen, Chaplinin näköinen hippiäinen. Hän
kävellä tassutteli kuulumattomasti kuin kissanpoikanen, hieman
surumielisen näköisenä aina. Hän ei häirinnyt ketään äkillisillä
sanoilla eikä liikehtimisillä.
Vieraillessamme Worcesterissa opasteli Vihtori meitä. Hän vei meidät
paikkoihin, joihin meillä oli halu ja huulet, niinkuin katukielellä
sanotaan. Vihtorilla ei itsellään juuri ollut rahaa, mutta me
»riittasimme» hänelle suuhun.
Yhtenä päivänä kävelimme kadulla, Vihtori, Matti ja minä.
Edellämme käveli mies. Hän sattui nenäliinaa taskustaan vetäessään
pudottamaan maahan pienen paperin. Ei huomannut, vaan jatkoi matkaansa.
Kun me tulimme kohdalle, nosti Matti miehen pudottaman paperin
käytävältä. Se avattiin ja siinä oli yksi sadan ja kaksi yhden dollarin
seteliä. Matti laski ne nopeasti päässään yhteen ja sanoi: tässähän on
satakaksi dollaria selvissä seteleissä.
Mies oli siis pudottanut rahaa; sitä päätelläkseen ei tarvinnut olla
suuri salapoliisi.
Jos kohta Matti ja minä emme ole selviä rosvoja, niin kylläpä Vihtori
oli kuin suoraan luonnosta valokuvattu rehellisyys.
— Mies raukka, hän surkutteli. — Ne saattavat olla sen ainoat rahat.
Kyllä kai me, pojat, annetaan sille äiskälle killinkinsä takaisin?
No tietysti. Meillä oli rahoja omiksi tarpeiksi, joten saatoimme
ilman sisäisiä kolkutuksia olla rehellisiä. Varoja sekin vaatii, olla
rehellinen tällaisessa tapauksessa. Miten kannattaa.
Vihtori huusi miehelle: Hoi äijä, sulta putosi rahaa!
Mies kääntyi ympäri ja kopasi huolettomasti päällisin puolin laskujaan.
— Ei minulta ole mitään pudonnut, hän väitti ja aikoi edelleen.
— Kyllä varmasti putosi, virkkoi Vihtori pidätellen.
Mies tutki taskunsa perusteellisemmin. Muuttui sitten huolestuneen
näköiseksi ja tunnusti:
— On peijakas pudonnutkin. Toistasataa taalaa.
Noh, meiltähän sen sai takaisin. Matti antoi miehelle paperit.
Mies tahtoi kaikin mokomin palkita rehellisiä löytäjiä. Hän kaiveli
kiitollisen näköisenä taskujaan.
— Hitto vie, hän sanoi. — Minä antaisin teille viisikymmentä dollaria,
mutta kun ei satu sopivaa rahaa. Käys vaihtamassa tuo!
Mies antoi Vihtorille satataalasen, ja Vihtori livahtti läheiseen
puotiin sitä vaihtamaan. Tuli takaisin, ei saanut rikotuksi.
Lähellä ei ollut muitakaan liikehuoneita.
Me sanoimme: antaa olla, ei sen väliä ole. Eihän meillä mitä vaivaa
siinä ollut.
Keskustelu, jota meidän puoleltamme hoiti Vihtori, kävi tietysti
englanniksi.
Mutta mies väitti jäävänsä iäkseen pahoille mielin, ellei saa antaa
meille viittäkymmentä dollaria. Rahathan olisivat yhtähyvin voineet
mennä sen tien, elleivät ne sattuneet meidän harvinaisen rehellisiin
käsiimme.
— Ei se köyhään koske, sanoi mies auliin näköisenä.
— Ottakaa pois vaan, kun rahaa tarjotaan, neuvoi Vihtorikin. — Kun se
nyt niin tuppaa.
No, mitäs sitä tyhjiä vänkää. Dollareita vastaan vielä. Eihän ne
muutkaan...
Meillä olikin itsellämme vaihtaa se satanen, vaikka emme ensin
viitsineet näyttää olevamme ahneita. Annoimme miehelle viisikymmentä
dollaria satasesta takaisin. Meille jäi siis puolisataa voittoa. Kun se
mies kerran tyrkytti niin...
Mies jatkoi matkaansa sanoen: bai bai, boys!
Helpolla saadusta rahasta annoimme Vihtorille »maasua». Meillä oli
taskuissamme pieniä, ettei tämän vuoksi tarvittu rikkoa satasta. Niitä
isoja seteleitä kun vaihtaa pieniksi, niin rahat kuluvat huvemmin.
Emme vaihtaneetkaan sitä satasta ennenkuin New Yorkissa.
Vaikka vaihtamatta se sielläkin jäi. Vähällä piti, ettei meitä viety
poliisilaitokselle. Saimme jotenkuten asian selvitetyksi, mutta
satataalanen otettiin meiltä pois. Se oli väärä.
Tämä oli kylläkin ainoa tapaus, jolloin meiltä nenää venytettiin.