Joulua vietimme Duluthissa.
Pyhiksi satuimme suomalaisen farmarin, Hemppa Välimaan luo. Hänellä oli
kaupungissakin talo, jossa piti täyshoitolaisia, »boordimiehiä».
Meidän joulujuhlassamme oli oikeata neekerijazzia ja indiaanien
sotatanssia. Jazzia soitti pianolla oikea musta pakana, jonka naama oli
kuin paistinpannun pohja.
Sotatanssia esitti alkuperäinen Chippoway-indiaani Superiorjärven
takaa. Indiaani oli tullut kaupunkiin myymään metsäeläinten nahkoja ja
saanut nätit summat. Sujuneista pisneksistään riemastuneena hän oli
ostanut tulilientä ja tullut siitä tuulelle hyvälle. Isäntämme vanhana
tuttavana hän saapui katsomaan valkonaamojen juhlia.
Me kun olimme poikasina lukeneet yllin kyllin indiaaniromaaneja
ja eläneet niiden mukana monet veriset taistelut, olimme iloisia
saadessamme oikein läheltä haastatella väärentämätöntä punanahkaa.
Talon tyttärien tulkatessa selvitettiin asioita hänen kanssaan.
Poltimme rauhanpiippua — savukkeita. Nykyaika parodisoi kaiken vanhan
ja kauniin romantiikan.
Indiaanin nimi oli Sininen Sulka. Se oli meistä kummallista, sillä
mehän olimme luulleet, että indiaanitkin jo ovat Henryjä ja Haraldeja.
Sininen Sulka tämä ainakin sanoi olevansa, liekö sitten narrannut meitä.
Kysäisin, minkä nimen punanahka antaisi minulle, jos pantaisiin
ristimään noin hänen heimonsa tavan mukaan. Indiaani mietti vähän ja
arveli: eikös sopisi Naurava Kettu?
Matti sanoi, että se oli parahiksi minulle.
Sitten Matti esitti steptanssia ja indiaani kysyi, onko meidän
maassamme tapana hyppiä noin, kun on sodassa voitettu.
Sininen Sulka _nauroikin_. Se oli mielestäni sopimatonta. Kirjoissahan
sanotaan, etteivät indiaanit naura koskaan. He ovat maailman totisin
kansa. Mutta hänpä napsikin suuhunsa tulilientä ja se kai pani keuhkot
pyörimään.
Sininen Sulka oli kuulemma oikea metsäläinen. Ei ollut käynyt
kansakouluakaan. Nykyaikana täytyy indiaanilastenkin mennä kouluun.
Heistä tulee kulttuuri-ihmisiä, niinkuin mekin olemme. He oppivat
nauramaan, puhumaan puita heiniä, jopa väärentämään vekseleitäkin.
Aivan niinkuin mekin olemme oppineet. Metsäläisasteella olevia
indiaanejahan pidettiin rehellisyyden perikuvina, kuten vanhanaikaista
suomalaistakin.
Sininen Sulka sanoi kantavansa pientä kaunaa kalpeanaamoille. Mutta
suomalaisista hän kuulemma piti kovasti. Suomalaisethan eivät
olleetkaan oikeita valkonaamoja. Näkihän sen kaikesta. Yhtä totisia,
luotettavia, vähäpuheisia, sanassaanpysyviä kuin kunnon indiaanit
konsanaan. Eivätkös suomalaiset olekin samaa alkujuurta kuin punainen
kansa? Sininen Sulka kysyi sitä tosissaan.
Hänen mielikseen myönsimme, ettemme olleet oikein varmoja siitä.
Kysyimme, mitä indiaani tiesi kansansa menneisyydestä ja
tulevaisuudentoiveista.
Paljonkin hän tiesi.
Ammoin aikoja rikkoivat indiaanit Suurta Henkeä vastaan. Suuri Henki
rankaisi heitä. Hän lähetti punaisen kansan luo valkoisia miehiä,
jotka ryöstivät heiltä omaisuuden ja tappoivat heitä joukoittain.
Valkoiset miehet tulivat suuriin metsiin kuin sikalauma peltoon,
kaatoivat puut ja karkoittivat riistan. Ja rupesivat väkivallalla
isännöimään indiaanien maassa. Mutta kun punaisen kansan rangaistusaika
on täytetty, niin Suuri Henki armahtaa heitä ja antaa heille uudelleen
vallan ja voiman. Sen pitäisi tapahtua näinä päivinä. Silloin kaadetaan
pilvenpiirtäjät ja hukutetaan suuret laivat. Valkonaamaiset rosvot
saavat ansaitun palkkansa ja heiltä otetaan tukka pois. Suomalaiset
yksin säästetään ja heidät kutsutaan ystävinä ja heimolaisina suuriin
pääkallo juhliin, joita vietetään kautta Amerikan metsästysmaiden.
Me kiitimme Sinistä Sulkaa heimolaistemme puolesta.
Talossa oli parikymmentä henkeä täyshoitolaisia eri kansallisuuksista.
Talon tyttäret olivat kutsuneet tyttötuttaviaan ja joukko pani
tanssiksi. Neekeri kalkutteli jazziaan niin repäisevästi, että olisi
luullut pianon menevän hajalle.
Täyshoitolaisista oli yksi suomalainenkin, räätäliOskari, Hän kyllästyi
neekerin rytmiä rikkovaan rumputukseen ja pyysi Matin soittamaan
»Tonavan aaltoja». Se oli hänen mielikappaleensa lapsuusajoilta.
Kenenkäpäs se ei ole.
Kun musta mies saatiin houkutelluksi soittokoneen äärestä, istui Matti
pukille.
Räätäli-Oskari nautti Tonavan aalloista niin, että pyysi soittamaan sen
kolmeen kertaan.
Tyttöväki taas mytisteli suutaan halveksivasti. Sanoivat, ettei tuo
ole oikein hienoa, tuommoinen valssi. Pitivät sitä vanhamaalaisten
renkutuksena. Amerikkalaisten korva on oppinut jo paremmalle.
Kun räätäli-Oskari sai tarpeekseen Tonavan aalloista, lähti hän
tyytyväisenä levolle.
Talossa oli amerikkalaiseen tapaan myöskin gramofooni. Tyttäret panivat
kurillaan sen soittamaan Tonavan aaltoja.
Soitto kuului Oskarin huoneeseen ja hän kuunteli sitä luultavasti
mielihyvällä pariin kertaan. Mutta kun levyä kierrätettiin uudelleen
ja uudelleen, hän kyllästyi lopulta ja tuli ärtyneen näköisenä ovelle
sanomaan; antakaa tuon jo olla.
Tästäpä toiset yltyivät kujeellisiksi. Kun Oskari meni jälleen maata,
pani aina joku levyn uudelleen pyörimään. Yhtä samaa kappaletta
runkutettiin kerta toisensa perästä.
Oskari tuli ja sieppasi levyn mukaansa sekä piiloitti sen. Mutta kun
hän oli juuri pääsemäisillään kuorsaamisen alkuun, löysi joku levyn. Ja
kohta kaikui taas tuo iki-ihana; Tonavan aallot ne rantoja lyö.
Oskari syöksyi huoneestaan kuin kimalaisten hätyyttämä villi-ihminen.
Hän sieppasi levyn teloiltaan ja mursi sen polviensa päällä
kappaleiksi. Nyt lakkaavat Tonavan aallot pauhaamasta ainakin täksi
iltaa, hän sanoi ja lähti uudelleen maata.
Mutta neekeri aloitti jälleen pianon ääressä sulosoinnutuksensa. Ei
siinä kenenkään nukkumisesta tullut mitään ennenkuin aamupuoleen.
Aamulla herätti minut Matti ja oli luovinaan muka joululahjoja. Eivät
ne suurellisia olleet. Lasillinen kaljaa ja kymmenen senttiä rahaa.
Sitten hän lauloi vuoteeni vieressä kurjan huonolla englanninkielellä,
mutta sitä mahtavammin elein:
»God save the king» ja steppasi päälle. Tytöt olivat päntänneet hänen
päähänsä muutamia säkeitä tästä kauniista hymnistä.
Sellaista joulunviettoa se oli, Duluthin kaupungissa, Superiorjärven
»höyryävien vetten» rannalla.
»KONSERTTI» KAUGEWANISSA
Ei sen kaupungin nimi ollut juuri Kaugewan, vaan jokin muu.
Täytyy välistä eksyttää lukijaa. Suomalaiset tuntevat näissä
kaupungeissa toinen toisensa ja naapurikaupunginkin väen. Kun jostakin
henkilöstä sattuu kertomaan, tietävät kaikki, kenestä on kysymys.
Tämä nimenväännös on siis vain hienotunteisuuden vuoksi.
Olimme pitäneet hauskoja iltoja ja tavanneet reiluja ihmisiä. Heidän
vieraanvaraisuutensa oli lavea, se kannattaa sanoa vaikka joka sivulla.
Mutta jos keskustelua tuli politiikasta, niin silloin meni kaikki
hörönlörön. Ne oikeauskoiset olivat sietämättömän pikkumaisia. Ei
juuri muut. Ei ole liikaa, jos tämäkin iulee sanotuksi useammasti.
Kyllästyimme siihen mekin.
Se politikoiminen oli monellakin samanlaista akkiloimista kuin
entisellä Koposen muijalla Kuopiossa. Kun ensi kertaa piti mennä
äänestämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan, huusi Koposen
muija toisille Kuopion torilla:
— Tiijättäkö työ, akat, mitä metkuja ne herrat on nyt keksinnä tään
köyhän ja oppimattoman kansan rasitukseks. Nyt kun pittää kuulemma
männä siihen viivan vettoon, ja jos ei mää, niin viijään, ja ensin
siinon jos mitkä juoksut ja verotukset ja ulosotot ja ryöstöherrat ja
sitten pitkä plakkaatti, jossa on ruutuja kun korttipakassa, ja siitä
pitäs osata löytee jokkaesen se oekee, ja se pännä on punanen ja siihen
pitäs karvallee osata vettee se viiva, ja ne herrat vahtii vieressä,
jos ei ossoo ihan justiisa rikulleen, niin sakotettaan, kukaties
viijään linnaan tae Siperijaan, sanon minä, että tekemätä se jiäp
koulunkäymättömältä se viiva, kyllä ne herrat keksii, että saesivat
tätä köyhee sakotella ja rangasta joka paekassa, ja sitten ne huutaa
sitä tasavaltoo ja minä sanon, jotta tulukoon tasavalta, semmonen se
pittää ollakkii tasavalta, että joka varastaa, niin ei muuta kun kaula
poikki...
Me tulimme Kaugewanin haalille sunnuntaisena iltapäivänä.
Haalissa oli jokin päiväjuhla. Paljon oli väkeä, lapsia ja aikuisia.
Ohjelmassa alkoi juuri kuvaelma. Kuulimme sen nimen; »Porvarillista
hyväntekeväisyyttä». Menimme salin läpi näyttämölle, seurataksemme
esitystä kulissien välistä.
Näyttämölle oli laitettu rikkaan porvarin ruokasali.
Keskellä lattiaa seisoi ylellisesti katettu ruokapöytä.
Pöydän ääressä aterioi tatarin näköinen porvari. Vatsa oli iso kuin
pussirotalla.
Porvari otti ahkerasti napsuja erilaisista pulloista ja aina ryypyn
päälle sanoi: ähäh! Syödessään röyhtäytteli vähänväliä ja maiskutteli
äänekkäästi kuin sika. Rasva aivan tihkui suupielistä. Se oli
tarkoitettu kuvaamaan ylitsevuotavaa kylläisyyttä.
Porvari tuntui valittelevan, miksi ihmiselle ei ole annettu kahta
vatsaa. Sapuskaa olisi vaikka kuinka, mutta miten siitä nautit, kun
vatsaan sopii niin vähän. Köyhiltä pitäisi ottaa vatsa pois ja antaa
niille, jotka osaavat hoitaa sitä kunnollisesti.
Lattialla, porvarin jalkain juuressa, ryömiskeli nelinkontin laihempi,
luihun näköinen mies. Hänellä oli kaulassaan messinkiheloilla
koristeltu nahkapanta, josta kulkivat ketjut pöydän jalkaan kiinni.
Miehen selässä oli pahvitaulu, jossa oli kirjoitus: