Hilpeäluontoinen lukija saa hypätä muunmuassa tämän luvun yli. Tässä
ainakaan ei tule mitään vitsikästä, jos kohta ei syvällistäkään.
Selostelenpahan vain yhdeltä osalta suomalaisten keskinäistä
kanssakäymistä.
— — —
Amerikkaan lähti Suomesta enimmäkseen tervettä maalaiskansaa.
Voimakkaita ja pulskia renkejä ja piikoja, torpantyttöjä ja -poikia.
Lähti »parempiakin», mutta vähemmän.
Kultamaassa nämä työntekoon tottuneet ja kunnon ihmiset vaurastuivat
ja oppivat uusia tapoja, uusia aatteita. Unehtui kotimaan asioiden
seuraaminen. Ei tullut otetuksi selvää, mentiinkö siellä eteen- vai
taaksepäin.
Muistiin jäi vain kotikylä, siellä kaukana Suomessa, sellaisena kuin se
oli lähtiessä. Moni näki kaupunginkin ensi kerran vasta Hankoniemessä,
mutta ei ollut aikaa sitä erikoisesti tarkastella. Laiva lähti.
Sivistyneistä heillä oli vieraskielisen virkamiehistön kasvattama kiero
käsitys.
Useimmille jäi mieliin Suomen koppava herra, joka kävellä ökötti niska
kekassa. Sillä oli kovat kaulassa ja verkapuku. Ruuaksi sille piti olla
monenlaiset söpötökset, paistetut rusinat ja herrasispinät. Töikseen se
äkseeraili talonpoikaisia ja veti suurta palkkaa tai pemitsuonia. Sen
edessä olisi pitänyt kumarrella ja hattu kourassa norkoilla.
— No oli se aika pöppö. Kun sille nöyrästi asiaansa selitti, niin se
saattoi pöksäyttää: mite sine pukise, jevla mouka?! Kyllä juutas
oli ollakseen. Ja tyhmä se oli kuin pässi. — Piessa, kun ei tullut
läväytettyä sitä korvalle, kun se siinä nokan alla tiristeli! Noh —
linnaanhan se olisi kärrännyt, kukaties Siperiaan. — Mutta tulkoonpas
_nyt_. Täällä näytetäänkin mite sine pukise. Tässä maassa ei herrojen
edessä notkistella. Vaikka presitentti vastaan tulis, niin ei tartte
hattuaan lierutella. Haloo! vain sanotaan ja sillä hyvä.
Tulihan niitä Suomesta kultamaahan herrojakin. Kassankavaltaneita tai
minkä rötöksen tehneitä lie mitkin olleet. Täälläkin koettivat jos
mitä näpsänkonstia. Yksinkertaista turpeenpuskijaa vetivät huulesta ja
kynivät taskuista hiellä hankitut taalarit. Mutta kun yhytettiin, niin
sakin hivutuspa annettiin. Moni sai tervaa ja höyheniäkin, se oli uuden
maailman »staili».
Herran ja sivistyneen nimeä kantavat menettivät lopullisesti arvonsa
rahvaanihmisen silmissä. Mitäs, kun ei herroissa nähnyt kuvan ihmistä.
Amerikassa ne oikein sisuskalunsa näyttivät. Keitä tuli, eivät
tarttuneet työhön. Keljuudella koettivat elää. Rehellisiä niissä ei
montakaan tavannut. Eihän sieltä Suomesta ollut pakko lähteä sen, joka
virkansa piti. Pehmosethan niillä siellä päivät. Niin ne vain olla
höllöttää kuin haaleassa vedessä. Ei muuta kuin syö ja makaa, ja minkä
hikoaa, niin saunassa ja kansalle äyskiessään. Sitten kun varastaa —
Amerikkaan.
Näissä yksipuolisissa mietteissä iski suomalainen rahvaanmies lapionsa
Amerikan maaperään niin, että kipinöitä sinkoili. Hän teki työtä. Sen
opin hän oli saanut esi-isiltään. Ne eivät tehneetkään viikinkiretkiä
eivätkä keinotelleet kaupalla. Ne väänsivät kiviä ja juurakoita
palomaillaan niin, että selkäruoto naksahteli ja pellavatukka hikeä
tihkui. Ne pitivät suoraa hartiatyötä ainoana oikeana elinkeinona.
Muu oli syntiä. Niin hänestäkin tuntui. Leipä, joka ei lähtenyt
ruumiillisesta työstä, oli _epärehellisesti_ hankittua.
Tämä vanhoillisimman ja rehellisimmän rahvaan käsityskanta oli
hedelmällinen maaperä uusien proletaariaatteiden kylvämiseen.
Aatteiden, jotka vaativat, että hallitseva valta on annettava
yksinomaan »suoraa» työtä tekeville. Muiden on jäätävä alammaisiksi.
Keljuttelijoiden.
Näitä rahvaanihmisiä ei alunperin saatu mukaan herättämällä heissä
omanvoiton pyyntiä, ei omaisuuksien tasanjakotoiveilla, eikä heitä —
ainakaan Amerikassa — pahoittanut nälkäkään.
Heille osoitettiin, että »herrat» ja sivistyneet ovat halveksittavia
keljuja. Kas, näin agitaattori pauhasi näille raatajille:
— Te teette työtä käsillänne ja hartiavoimalla. Ja se on oikein, eikö
totta?
Ka, oikeinpa tietenkin. Eihän tässä kuka sitä vääräksi — suoraa työtä
nääs.
— Herrat eivät tee työtä, ne keljuilevat.
Jaa, jottako tuota... mutta toisethan hoitavat virkoja...
— Miten hoitavat. Ottavat lahjuksia, kavaltavat kassoja, varastavat.
Onko se rehellistä työtä?
Ai penteles... jaa, sitä sietää miettiä... setviä justiinsa. Joopa
joo, lahjuksiahan ne ottavat, on se nähty... joo. Ja lehetkin täynnä
kavalluksia ja huijauksia... Sekin poosu, joka vei metsätöihin, kun
maahan tultiin, se kutale karkasi ja jätti palkat maksamatta... ai
suutari sentäs... Rosvojahan ne kaikki taitavat olla... joopa joo.
Agitaattori jatkoi:
— Nämä rosvot, varkaat, syntiset pahantekijät ovat keinotelleet itsensä
vallanpäälle tässä maassa. Onko se oikein?
Raatajat miettivät visusti:
Ka, eihän se mitä oikein, että rosvot... nää jumalattomat... ja oikein
esivaltana muka... Väärinhän se on.
— Te ja teidän työtoverinne, oletteko te varkaita ja keljunkonstilla
eläviä?
Ei herran nimessä... varjelkoon. Otsa hiessähän sitä kakkua purraan, ei
koeteta toista jymäyttää... ei eletä vilpillä... ei. Toinen toiseensa
tässä luotetaan, ei ole rosvoja sakissa.
Agitaattori iski loppupäätelmän:
— Siis te ja toverinne, jotka elätte suoralla työllä, te olette ainoat
rehelliset tässä maassa. Teidän velvollisuutenne on liittyä yhteen ja
kukistaa pahantekijät. Te olette Jumalan valitsemia aseita jumalattomia
öykkäreitä vastaan.
Nämä tarinat tepsivät. Siitä se asia lähti alkuun.
Lukija saattaa vängätä, että eiväthän ne agitaattorit sentään Jumalasta
höpeksineet. Nehän kieltävät Jumalan.
So, so, nämä jututhan ovat Amerikasta.
Otappas, lukija, ja hanki katseltavaksesi Amerikassa ilmestyvä lehti;
_Uusi Kotimaa_.
Tämän lehden perustivat uskovaiset suomalaisen Kotimaa-lehden
vastineeksi Lännenmaassa. Sitä tilasivat ja tilaavat nytkin etupäässä
jumaliset farmarit. Siinä selostettiin pappien saarnoja, hartaushetkiä
ja yleensä kaikkia hengellisiä asioita.
Oli siinä maallisialdn uutisia, mutta uskonnollinen hengenviljelys oli
pääasia.
Entäs sitten?
_Uusi Kotimaa_-lehden soluttivat kaikessa hiljaisuudessa sirpin
ja vasaran puoluelaiset. He ostivat osake-enemmistön. Hurskaan ja
hiljaisen näköisiä olivat miehet, jotka osakkeita ostelivat. Eihän ne
vääriin käsiin.
Vaihtui lehdessä toimituskin. Ei sitäkään yleisesti huomattu.
Meluttomasti sekin kävi.
Mutta eipä lehden kanta muuttunut äkkijyrkäksi. Ei toki. Silloinhan
tilaajat olisivat voineet tulla yllätetyiksi. Hiven hiveneltä,
vähän kerrassaan muuttuu lehden sisältö. Aste asteelta saa »aviisu»
uutta väriä. Miltei huomaamattomasti kuin päivänvalon vaihtuminen
illanruskotukseksi.
Se lehti ei ole vieläkään lopullisessa asteessaan.
Ainakin tuonnoittain, uusien isäntien jo hallitessa, oli lehdessä
vielä tosi hartautta uhkuvia saarnoja. On siinä välistä Lenininkin
sanoja. Ei mitään jumalaapilkkaavia kumminkaan. Selostetaan siinä
vakavamielisesti hartauskokouksia. Selostetaan myös toveri sen ja sen
agitatsionitilaisuutta. Lehti on sitä mieltä, että ruumiillinen työ on
rehellisintä. Jumalan työtä.
Mitäs körttiläisellä farmarilla sitä vastaan. Niinhän se onkin.
Jumalahan sanoi, että otsasi hiessä j.n.e. Hyvästi se osaa kirjoittaa,
tuo lehti. Oikein se kauniisti tuo esille tään yksinkertaisen ja
oppimattoman turpeenpuskijan ajatukset. Eikä ole räävi, niinkuin nuo
jumalankieltäjälehdet. Tasainen se on kuin tää peltomies itsekin.
On siinä uutisiakin. Omasta lehdestään saa peltomies, tää ristitty,
tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ei se valehtele, hengenmiehiä
tuntuvat kirjoittajat olevan. — — Ohhoi kuitenkin, kun tää maailman
meno on surkiaa... Suomessakin on porvareissa päässyt jumalattomuus
vallalle. Tietäähän sen, kun ne lukevat ja pänttäävät niitä raamoja
ja ramatikirjoja. Lehti taas täynnä uutisia niiden tihutöistä. Eivät
tee työtä, roivioita vain miettivät... Niinpä se täälläkin Amerikassa,
herra paratkoon. Kavalluksia vain ja huijauksia ja jos mitä...
Tuossapa näkyy olevan jostain sosialitemokraattien kokouksista...
Rosvojen kätyreitä, noskelaisia, kuuluvat olevan. Ei pidä mennä niiden
illatsuihin... Jumalaa kuuluvat pilkkaavan. Niin valittaa tässä joku
hoo... hee... hen-gen-mies, hengenmies on alla. Pastori Hokkinen pitää
hartaushetken jaa, jaa, pitääpä mennä. Mikäs tuossa... toveri Käkinen
puhuu työnraatajille... kehoitetaan kaikkia farmareita mukaan... joo,
sinne on mentävä kuuteen... työnraatajiahan tässä ollaan... joo.
Vähän kerrassaan muutetaan farmaria uuteen uskoon. Hitaasti se käy,
mutta jälki tulee lujaa.
Lehden oikea kanta on kyllä julkisesti tietona, ja siitä on muissa
lehdissä kirjoitettukin. Mutta farmari, joka on Uuden Kotimaan
tilaaja, ei ota käteensäkään muita lehtiä. Niistähän on varoitettu —
ne valehtelevat. Eikä suomalainen farmari luovu äkkipäätä lehdestään,
jota on vuosia tottunut lukemaan ja uskomaan. Eihän se säikyttele häntä
äkkikäännöksillään. Huomaamattaan muuttuu farmari itse.
Lukija saattaa kysäistä, eikö rahvaanihmiselläkin ole silmät ja korvat?
Eikö hän huomaa agitaattorien valehtelevan »herrojen» keljuudesta
paasatessaan? Kyllä kai hänen pitäisi huomata, että n.s. herrat ja
sivistyneet ovat kunnon väkeä, joka elää rehellisellä tavalla?
Niin, kuinkas se on?
Rahvaanihminen ei Amerikassa pysty sanomaan agitaattorien valehtelevan.
Suomessa kai pystyy.
Eihän suomalainen turpeenpuskija tai muu työläinen Amerikassa ole
joutunut kosketuksiin oikean sivistyneen väen kanssa. Ei mihinkään
tekemisiin henkisen maailman kanssa.
Amerikan maaseuduilla elää oikeata vanhanajan suomalaista rahvasta. Se
pitää _sivistyneen_ maailman edustajina niitä, jotka eivät sellaisia
ole. Niitä puolivillaisia, jotka rahvaan silmissä ovat »parempaa
säätyä». Kuka vain keikaroi »herrasnöpsyissä».
»Herrasmiehinä» esiintyvät keinottelijat petkuttivat usein hidasälyistä
raatajaa. Työnjohtajissa oli usein moraalittomia rahanonkijoita, jotka
pimittivät taskuihinsa heidän tienestejään. Kaikenkarvaiset liikemiehet
narrasivat heitä maan- ja talonkaupoissa. Tämähän on vanhaa ja totta.
No — tällaisia pitää korvesta tullut rahvaanihminen »sivistyneinä».
Nehän eivät käy lapionvarteen — siis ne ovat herroja. Näiden mukaan hän
arvostelee henkistä työtä tekevää maailmaa. Että tuommoisia ne herrat
ja sivistyneet sitten ovat. Heihin ei voinut luottaa pienimmässäkään.
Vain työtovereissa tapasi rehtejä. Siispä hänestä on vallan oikein,
että keljuttelijoilta otetaan ohjakset pois.
* * * * *
Duluthiin me asetuimme oikein taloksi.
Sieltä oli hyvä tehdä retkiä ympäristöön, joka tuntui suomalaisemmalta
kuin Uudenmaan lääni. Jos muunkielisen kanssa tuli keskustelua, niin
läheltä löytyi suomenkielentaitoinenkin tulkkaamaan.
Suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat reilua ja avuliasta, sekä
harvinaisen vieraanvaraista väkeä. Eivät ne senttejä venyttele, kun on
vieras kestittävänä.
Ja rehellisyys _aineellisissa_ asioissa seisoo _vieläkin_
vanhanaikaisen lujalla perustallaan. Meillä Suomessahan se on jo
madonsyömä. Nämä, jotka eivät ole joutuneet _viime vuosina_ tulleiden
suomalaisten kanssa paljon tekemisiin, luottavat toisiinsa kuin
kallioon. Suuria summia voidaan lainata toiselle ilman todistajia
ja pumaakoja. Mieleen ei juolahdakaan, että joku jättäisi velkansa
maksamatta.
Näin Amerikassa, huijarien maassa. Miten meillä?
Tältäpä pohjalta lähtien ymmärtää, miksi Amerikan suomalaisilta usein
Helsingissäkin huiputetaan taalarit. He eivät ole tottuneet varomaan ja
epäilemään toisia suomalaisia. Eivätpäs niitä muut saa jymäytetyksi.
Kyllä ne tietävät, mistä pussin nauhat solmuun vedetään.
Suomalaisia yleensä pidetään vieläkin — puolueisiin katsomatta
(suututtaa, että iänikuisesti täytyy vatkuttaa tuota puoluejuttua) —
luotettavina. Mies, jonka leipätyönä oli lattioiden puhdistaminen ja
uunien lämmittäminen erään kaupungin kommunistihaalilla, kirjoitti
nimensä tuhannen dollarin shekkiin. Asuimme hänen omistamassaan
talossa. Odotimme Victor Companyltä saataviamme ja ne viivästyivät.
Köyhälistöläinen sanoi, että saatanhan minä antaa förskottia,
jos tarvitsette. Shekki kelpasi ensimmäisessä rahalaitoksessa.
Toiskielisessä. Olisi kuulemma kelvannut missä vain.
Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa jossain suhteessa
merkilliseltä meillä Suomessa. Totta se vain on ja kuvaavaa.
Suomalaisten varallisuus — yhäkin puolueisiin katsomatta — on
meikäläiseltä kannalta arvostellen mainio. Kaikkihan tekevät työtä, ja
setä Samuli maksaa käytännöllisestä työstä paremmin kuin henkisellä.
Ellei henkinen työ vivahda humpuukiin, jolloin sillä voi ansaita eri
rutkasti. Tiettyähän se on.
Joku sanoi, että Amerikan suomalaisilla on hampaissaan enemmän kultaa
kuin Suomen Pankissa.
Kylläpä. Muutamain vuosien työllä ja säästämisellä voi jenkistynyt
proletaari ostaa Suomesta maatilan sinisen järven rannalta. Häntä
ujostuttaa ajaessaan fordillaan. — Yes, parempihan tässä pitäsi ostaa
kaara, mutta kun sattui justiinsa paljon muita menoja. Lapsille piti
ostaa piano, kun ne jo koulussa sitä tarvitsevat, ja eukko tuossa
mankuu sähköpesukonetta. Talossakin on teetettävä remonttia, täytyy
ihan ottaa pankista.
Tällaisia havaintoja teimme yleisesti.
* * * * *
Ne puoluepukarit tarvitsevat tukistamista ja roimasti.
Erittäinkin sirpin ja vasaran vimmaiset uskovaiset. Ne sortavat
vähäväkisempiä.
Hyvinvoinnistaan ja varallisuudestaan huolimatta ne ovat äkäisiä kuin
katovuoden hyttyset.
He pitävät näillä mailla ylivaltaista jöötä, japorvari-noskeilta
on mukinat pois. Joka ei tunnusta sirppiä ja vasaraa jumalaksi
kultaisen vasikan rinnalla, ei ole ihminen. Likeltä se viiltelee,
ettei hänestä makseta tapporahaa, Noskesta ja epäilyttävästä, hiljan
Suomesta tulleesta se on melkein luvassa kapina-ajan koroituksineen.
Amerikkalaistunut suomalainen porvari saa jotenkuten olla ja
liikuskella, mutta ylenkatseen ja räkytyksen alaisena. Noin niinkuin
tshekanalaisessa vapaudessa.
Minä kerron sikäläisten suomalaisten _keskinäisestä_ elämästä.
Toiskieliset eivät näistä asioista tiedäkään.
(Kääntele vain lehtiä, ikävystynyt lukija. Luuletko, että tämä on
minustakaan hauskaa.)
Räkytystä hoitavat palkatut miehet. Ja ne nauskuttelevat todellisella
työilolla. Omaten monetkin suuria synnynnäisiä lahjoja sekä
monivuotisen treenauksen he ovat kehittyneet alallaan suurmestareiksi.
Kun heidän räyskimisensä kuuluu ylinnä, luulisi sivullinen, ettei
puolueeseen kuulukaan muita kuin rakkeja.
Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että puolueen »lammaslauman»
— kannattajajoukon — muodostavat rehdit farmarit ja työläiset. He
ovat yleensä — mikäli huomasimme — vanhanaikaisen yksinkertaisia
ihmisiä, joille on saatu ajetuksi päähän uusi uskonto. He täyttävät
aate-uskonnollisia menoja aivan körttiläisellä, liikuttavalla
hartaudella. Lapsellisen naivilla luottamuksella he kuuntelevat
saarnaajaa, joka syytää suustaan tulenkielekkeitä. Vetoamalla heidän
primitiiviseen rehellisyyteensä ärsytetään heitä kuin säkkipäistä
härkää. Heitä pidetään yhtämittaisessa raivotilassa. Ja ketä vastaan?
Amerikan kapitalismi istuu hopeakalliolla. Ei se tärähtele hyttysten
surinasta. Haaleissa saa hihkua ja pauhata sen minkä suupielet
kestävät, ei niillä puheilla pilvenpiirtäjät kaadu. Eikä dollarivalta
kiinnitä niihin huomiotakaan. Suomalaisiahan on siellä häipyvän vähän
ja »kieliset» antavat proletaariaatteille pitkän vihellyksen. Moskovan
lipun palvojat ovat löydettävissä miltei yksinomaan suomalaisten
joukosta. Amerikka on rikas maa ja siellä saa maailmanvallänkumousaate
kannatusta kaikkein viimeisimmäksi. Jokainenhan sinne menee vain
kerätäkseen aikansa mammonaa ja palatakseen joskus takaisin. Eivät
ne tosissaan ajattelekaan perustavansa sinne ihanneyhteiskuntaa.
Eivät suomalaisetkaan lenistit. Sitäpaitsi he kouluttavat lapsistaan
virkamiehiä porvarilliseen yhteiskuntaan.
Niinpä niin. Sikäläisten leniniläisten puoluekiihko ei ole
tarkoitettukaan todella luokkataisteluksi. Ei sillä ole yleisempää
merkitystä.
Se on, kuten sanottu, vain uskonto. Sitävarten, että sananselittäjät ja
jesuiitat saisivat palkan. Ja toiseksi: yksinkertainen farmari ja muu
raskaan työn raataja tarvitsee jotain hengenviljelystä.
Monihan kadotti Amerikassa lapsuutensa uskonnon. Vähän kerrassaan
kului körttiharmaa vaate. Agitaattorit antoivat paikoiksi punaisia
tilkkuja. Ne näyttivät useimmista koreilta. Moni vaihtoi lopulta
aatevaatetuksensa kokonaan.
Köyhälistön luokkataistelua se on olevinaan. Mutta se on alkuperäisestä
suunnastaan muuttunut helppotajuisemmaksi. Läheisemmäksi.
Veljesvihaksi, joka yleensäkin on suomalaiselle ominaista. Ei se ole
taistelua kapitalismia vastaan.
Viha kohdistuu nimittäin samaan työtätekevään luokkaan kuuluviin.
Läheisiin tuttaviin ja yhtä varakkaisiin omiin kansalaisiin. Niihin,
jotka jossakin uskonpykälässä ovat hiukankaan erimieltä. Ja erittäinkin
puolueettomiin.
Lenininuskoiset lehdet sisältävät etupäässä yksityisen
»noske-porvarin», »tuplajuulaisen» tai sovinnollisen ihmisen persoonan
ja kotiolojen napostelua. Tuollaista vähäväkisen työtoverin tai
naapurin nälvimistä. Letkauksia hänen fordirämästään, kaljusta päästään
tai vääristä sääristään. Miten se ja se on naurettavan laiha tai
pienikasvuinen j.n.e. Noin niinkuin katupojat toisilleen huutelevat.
Ikäänkuin sillä tavoin saavutettaisiin »köyhälistön» voitto. Ja se on
olevinaan jalon aatteen ajamista.
Mutta tämän puolueen seurakuntahan onkin luonnonomaista suomalaista
väkeä. Aivan sitä vanhanaikaisinta sorttia. Sukuviha-, heimovihaväkeä.
Untamoita, Kalervoita. Niitä, joiden syytä aikoinaan oli, ettei
Suomesta tullut itsenäistä valtakuntaa, vaan että se jäi vieraan
alaiseksi.
Palkkakomissaarit tietävät, miten tämä joukko pysyy mukana tappelun
hytinässä. Niille pitää tuoda luokkataistelu kotiin, s.o. vihollinen
on osoitettava niin läheltä, että siihen yltää. Eihän yksinkertainen
ihminen jaksa kantaa kaunaa etäisille Rockefellereille ja Morganeille.
Ei, jos vain niistä puhutaan, niin hän väsyy koko taisteluun. Häntä ei
pakoita siihen Amerikassa nälkäkään. Mutta hänet pitää usuttaa naapurin
kimppuun. Kas, tuo työtoverisi tuossa, katsos, hän on porvarillinen,
noskelainen, tuplajuulainen. Sen syytä on kaikki maailman paha.
Katalampaa ei ole kuin hän.
Jos nämä jesuiittamaiset puoluepukarit olisivat suomalaisiin
noske-porvarillisiin verrattuina köyhiä ja vähäväkisiä, todellista
kurjalistoa, niin enpä minäkään nauraisi heidän järjettömälle
vihalleen. Sen ymmärtäisi. Sillä eihän ole ihme, jos hätääntynyt hiiri
puree kissaa tai sitäkin kättä, joka tahtoo sen vain pelastaa. Ei siitä
kannattaisi suuttua. Eikä siinä ole mitään naurettavaakaan. Enhän
minäkään nauranut kurjille Chicagon lumisohjoisella kadulla.
Mutta nämä kommunistit voivat hyvin; heidän varallisuutensa ei jää
noskelaisten, eikä porvarillistenkaan jälkeen. Kyllä he Suomessa pian
tasoittuisivat porvareiksi. Ja heistä tulisi vielä semmoisia, jotka
eivät tunne köyhiä eivätkä köyhien ystäviäkään.
Kynänkäyttäjinä ja palkkakomissaareina ovat useimmiten
luihut »kirjuri-Martti» tyypit. Todellisesti aatteettomat
dollarinpyydystelijät. Nämä »kriivarit» keikkuvat johtoasemissa.
Sellaisethan ne osaavat. Lukiessaan heidän aikaansaannoksiaan ei
uskoisi niitä kynällä kirjoitetuiksi. Talikonvarren jäljiltä ne
tuoksahtavat. Rehti työläinen ei osaa, eikä kai haluaisikaan käyttää
sellaista kieltä. Mutta hän uskoo sokeasti.
Kaikilla uskonnoilla on jonkinlainen taivas. Kun me siellä
oikeauskoisten seurassa liikkuessamme satuimme mainitsemaan sanan:
Venäjä, hätkähtivät kaikki. Mitä Suomesta tulleet tiesivät Pyhästä
Maasta? Jos tiesimme, ettei Venäjällä työmiehen elämä ole loikoilemista
Eedenin yrttitarhassa, käskettiin meidän pitää suumme napissa ja
nätisti. Koraanin vastaista ei saanut puhua.
Ostimme toisinaan Päivälehden toimistosta Uuden Suomen, Helsingin
Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatin. Halusimme lukea kotimaan uutisia.
Mutta meidän piti kätkeä kielletty kirjallisuus visusti povelle.
Menimme huoneeseemme ja panimme oven lukkoon. Avaimenreiän tukimme,
ettei kukaan voisi vakoilla meitä. Luettuamme hätäisesti lehdet,
hävitimme ne repimällä silpuksi. Ettei kukaan saisi meitä yllätetyksi.
Jos meidän taskuistammekaan olisi vilahtanut vääräoppisia lehtiä,
olisi meidän pitänyt paeta mailta mantereilta. Meidän selkämme ei
ole mursunnahkasta. Managerimme oli järjestänyt meille lauluillat
»oikeauskoisten» haaleille, joissa suomenkielistä väkeä käy enimmän.
Eikä muilla monin paikoin taloja olekaan.
Vaikka samantekevää meille on, haluaako Mussolini tai Stalin kuulla
ohjelmaamme maksua vastaan. Eihän meidän ohjelmamme ollut propagandaa
minnekään päin. Kieltäytyykös Suomessa kommunistinen suutari myymästä
lapikkaita suojeluskuntapäällikölle? Kieltäytyykö suojeluskuntaan
kuuluva kauppias myymästä saapasnahkaa kommunistiselle suutarille?
No — pitäisikö yhden viisunikkarin olla härkäpäisempi kaupatessaan
viisujaan. Häh! Eikö teille muille raha kelpaa. Otetaanhan
kolehtihaaviinkin jumalankieltäjän ropo.
Oikeauskoinen ei saa ottaa käteensäkään kiellettyä kirjallisuutta.
Ei puolueetontakaan. Ei mitään muuta kuin Leninin sanoja ja niihin
verrattavaa. Ei saa harrastaa tieteitä, ei taiteita — elleivät ne
palvele puolueasiaa.
Sensijaan ei dollareiden kerääminen ole kiellettyä. Kapitalismin
»vihaajatkin» tarttuvat hopeakoukkuun kiihkoisasti kuin nälkälammen
kalat.
Me vaivuimme siellä pergamentinväriseen muinaistunnelmaan.
Keskiajassahan me elimme. Jesuiittojen ja uskonvainojen aikaa.
Puhelimme aina keskenämme kuiskaten. Vilkuilimme aina kadulla
kulkiessamme taaksemme. Kuunteliko joku meitä.
Eipä silti, että meillä olisi ollut kenestäkään pahaa puhuttavana.
Ei, mutta jos meidän olisi kuultu puhuvan ystävällisessä äänilajissa
jostakin noske-porvarituttavastamme. Tai jos olisimme sattuneet
käyttämään ivallista sävyä ryssästä. Taikka moittineet jonkin
ravintolan kaalisoppaa. Joku jesuiitta olisi kuullut ja ilmiantanut
meidät. Meistä olisi ruvettu käyttämään nimitystä, joka annetaan
lehmäntappajalle. Ja syrjäseuduilla liikkuessamme — noh, minäpä
kerronkin selventävän jutun.
— — —
Virginian kaupunkiin ilmestyi uusi, tuntematon suomalainen.
Hänen puoluekantaansa ei tiennyt kukaan.
Virginialaiset utelivat kiihkeästi toisiltaan, että onkohan se
porvarillinen, kommunisti, noskelainen, tuplajuulainen vai mikä. Ei
kukaan osannut sitä sanoa. Hiljan vanhasta maasta tulleelta se näytti.
Toiset kirjoittivat Chicagoon New Yorkiin ja mikä minnekin. He
luettelivat miehen tuntomerkit ja pyysivät ilmoittamaan, mitä
tiedettiin miehen puoluekannasta. Selvää ei tullut. Joku kirjoitti
Suomeenkin, mutta vastaus viipyi.
Miehen kulkiessa kadulla seurasi häntä aina joku. Toivottiin hänen
jollakin liikkeellä tai kasvonilmeellä paljastavan puoluekarvansa.
Virginiassa asuu kourallinen »ehdonalaisia» porvareita. Heidän ei
kuultu haukkuvan miestä. Se herätti oikeauskoisissa pahaa verta. Tosin
eivät kiittäneetkään, eivätkä puhuneet mitään, mutta yhtäkaikki. Eivät
haukkuneet.
Ne porvarit eivät yleensä hauku muitakaan, mutta kuitenkin... Jos
olisi kuultu porvarien edes moittivan miestä, niin olisi ollut
hiukan selvyyttä. Se olisi ollut hänelle ansioksi. Ikäänkuin
luotettavuustodistuksena.
Kukaan ei siis haukkunut miestä. Hän itse ei haukkunut ketään. Se
herätti yhä suurempaa epäilystä. Häntä pidettiin tarkasti silmällä.
Yksi ja toinen pysäytti miehen kadulla ja koetti yllättää häntä
äkillisillä kysymyksillä. Mies pudisti päätään eikä vastannut mitään.
Miehen salaisuus ei suonut oikeauskoisille yönrauhaa. Hänestä
kiisteltiin. Lyötiin vetojakin. Mikä oli hänen puoluekantansa? Kuka
ratkaisi arvoituksen.
Vihdoin eräs muija nosti salaisuuden verhoa.
Muija oli ollut käymässä naapurikaupungissa, Duluthissa. Oli mennyt
Päivälehden konttorista ostamaan kahvipannua, (Päivälehden konttorissa
myydään m.m. karvalakkeja, villasukkia y.m.) Siellä oli muija nähnyt
sen Virginian arvoituksellisen miehen. Se oli rönöttänyt tiskiä vasten
ja lukenut lehteä, jonka nimi oli: Suomen Sosialidemokraatti.
Selväpä se. Ne, jotka olivat miestä jotenkin puoltaneet, häpesivät ja
pyysivät toisilta anteeksi. Mies oli siis »noskelahtari». Oikein hiljan
Suomesta tullut. Nyt hänestä saattoi uskoa vaikka mitä.
Miehestä levisi kaupungissa hurjia huhuja.
Niinpä eräänä päivänä kadulla kulkeva poliisi huomasi torilla päin
outoa liikettä ja kähinää. Hän meni ottamaan selvää siitä.
Torilla hälisi satakunta henkeä käsittävä joukko suomalaisia. Joukon
keskellä rimpuili hätääntyneen näköinen mies. Miehellä oli kaulassa
naru, jonka toista päätä juuri vietiin lyhtytolppaan.
— Hoi, hoi! Mitäs sille miehelle tehdään? kysyi poliisi.
— Ka, hirtetäänpä tietenkin, kuului väkijoukosta rauhallinen vastaus.
Näkeehän tään nyt, ei tämä niin ihmettä hommaa ole... Amerikan lännessä.
— Ja keskellä kaupunkia ja kirkkaalla päivällä, huusi poliisi. — Seis,
mitä hemmetin kujeilua tämä on?
— Ei tässä kujeilua ole, vastattiin väkijoukosta.
— Tämä mies on murhantekijä Suomesta, mutta on sieltä päässyt
kuolemantuomiota karkuun. Me panemme vain laillisen tuomion täytäntöön.
Poliisi sai nopeasti hankituksi apujoukkoja, jotka saivat syytetyn
riistetyksi lynkkaajien käsistä.
Poliisilaitoksella tutkittiin miestä eikä mitään todistuksia ollut
häntä vastaan. Mies päästettiin irti ja hävisi teille tietymättömille.
»Hirttokängistä» joutui muutamia syytteeseen ja pari kolme sai sata
dollaria sakkoa »järjestyksen häiritsemisestä julkisella paikalla».
Mutta läheisessä Embarrasin farmikylässä levisi huhu, että rikollinen
piileskeli siellä päin. Puhelimet soivat ympäri kauntin — pitäjän — ja
auto farmista, kaksi parhaasta, lähti hyrräämään maanteille. Autoissa
oli rivakoita miehiä, joilla oli talitetut nuoravyyhdet kainalossa.
Yökauden tavoiteltuaan pahantekijää saivat jotkut nuorukaiset
kiinni tuntemattoman miehen, joka ei voinut tyydyttävästi selittää
olemassaoloaan, eikä puoluekantaansa. Hänet ripustettiin tienviereen
muitta mutkitta. Hirttäjiä ei koskaan saatu selville.
Suomalainen lukija luulee minun kertovan jättiläissatuja. Me kuulimme
tästä tapahtumasta usealta virginialaiselta. Ja eräs varakas
farmariukko, joka kyyditsi meitä Hudson-kaarallaan Embarrasista
Virginiaan, jutteli sen myöskin, vakuuttaen lopuksi:
— Yes, kyllä mes selvä otetaan täällä, kuka meirän kontriin eksyy.
Avantoon täällä ykskin pantiin, eikä kukaan perään kysynyt.
Niin, Amerikasta ei voi kertoa muita kuin amerikkalaisia juttuja.
* * * * *
Amerikan suomalaiset porvarit, ainakin ne, joiden kanssa jouduimme
tekemisiin, olivat valistuneita, tasaisia ja hyväntahtoisia. Kas,
häijynilkisemmät ja karkeammat ainekset heistä olivat siirtyneet
oikeauskoisten leiriin johtomiehiksi. Siellä sai purkaa häijyä sisuaan
ja nauttia hyviä tuloja. Kyllä kannattaakin hihkua.
Nämä porvarit eivät yleensä ole suurempia työnantajia, eikä heillä niin
ollen ole mahdollisuuksiakaan »sortaa» proletaareja. Hehän tekevät itse
työtä joko vieraalle tai omissa pikkupisneksissään.
Mutta työmies, jonka tiedetään kotimaassa käyneen jotain koulua,
joutuu täällä usein toisten piikkailtavaksi: miltäs kouluherrasta
työ maistaa? Ja jos hän sivistystä saaneena ei käytä toismielisistä
puhuessaan rääviä haukkumakieltä, hän joutuu ennen pitkää nosken tai
porvarin kirjoihin. Ja jos hän harrastaa muutakin kuin yksinomaan
puoluekirjallisuutta. Esimerkiksi Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä —
mainitakseni vain pari nimeä — ei sovi lukea. Niissä kirjoissahan ei
ole puoluevihaa. Niiden lukija katsotaan porvarilliseksi, työväenluokan
syöjäksi. Oikeauskoisten keskuudessa ei häntä suvaita, hänen on
mentävä niiden joukkoon, jotka jo ennestään kantavat noske-porvarin
kaininmerkkiä.
Niin pitkälle siellä on kansaa valistettu, suuressa maailmassa.
Porvarin kirjoihin ei kuitenkaan joudu siksi, että omistaa varoja tai
harjoittaa jotain liikettä. Ei, proletaaritoverien joukossa on usein
paljon varakkaampia. Liikemiehiä yhtähyvin kuin porvarienkin joukossa.
»Köyhälistön luokkataistelu» on —ainakin Amerikassa — vain pisneshomman
kyltti. Se pitää yksinkertaisia laumoja omien liikemiesten ja puolueen
liikelaitosten ympärillä. »Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen
vilahtaa». Anekauppauskontoa.
Dollarihan se vain kaikessa komteeraa.
Porvarit suhtautuvat tähän »luokkataisteluun» neutraalisesti.
Suomalaiset porvarit. He näkyivät antavan kunkin pitää aatteensa ja
aivoituksensa rauhassa. Kunhan vain toinen ei suuhun tule.
Mutta siitä huolimatta näille porvareille syydetään solvauksia, niin
että korvat ovat kuumana.
Meidän Amerikassa ollessamme oli Coloradossa katkera kaivoslakko.
Suomalaisiakin oli lakkolaisina. Lakko venyi kovin pitkäksi. Vuosi
vertakin.
Tuli lehtiin, että lakkolaiset kärsivät huutavaa puutetta.
No, proletaarijärjestot keräsivät avustuksia. Sehän oli aatteellinen
velvollisuus.
Amerikan suomalaiset porvarit rupesivat myös keräämään avustuksia.
Heidän aatteensa ei siihen velvoittanut. Sydän ja aate eivät tunteneet
toisiaan.
Näitä porvareita oli iankaiken haukuttu ja sätitty työläisten syöjiksi.
Eläinkunta oli läpikotaisin käytetty heidän haukkumanimikseen.
Suomalaiset _porvarit_ järjestelivät avustusiltamia puutetta kärsiville
lakkolaisille. Useissa paikoin niitä pantiin toimeen _kirkoissa_ ja
_rukoushuoneissa_.
(Välihuomautus lukijalle: katso Amerikan suomalaisia lehtiä v:lta 1928.
Minkä puolueen vain.)
Pappien kuultiin saarnaavan laupeuden evankeliumia. Kirkoissa kaikui
Jumalan käsky: Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää
niille, jotka teitä vihaavat. — Me olemme kuin Israelin kansa vieraalla
maalla. Veljemme ovat luopuneet isiensä uskosta, ynnä meidän päällemme
ynseiksi käyneet. Nyt ei ole aika muistaa vihaa vihalla, sillä eksyneet
veljemme ovat hädässä ja ahdistuksessa. Kaivosten rikkaat omistajat
ovat myöskin jumalattomia. Meillä ei ole siis syytä puolustaa heitä.
Heillä on puolellaan voimakkain ja syntisin maallinen mahti: dollari.
Ja he ovat meille vieraita. Lakkolaisissa on lihaa meidän lihastamme,
luuta meidän luustamme. Heidän vertaankin on vuotanut. Kaivosten
omistajilla ei ole nälkä. Meidän veljillämme on. Auttakaamme heitä.
Pappi niiskutteli saarnatessaan. Seurakunta kuunteli hartaasti ja
liikutettuna. Toiset pyyhkäisivät salaa jotain kosteata poskeltaan.
Toiset nielivät kurkussaan kuin jonkin palan. Urut pauhasivat
sydämeenkäypää säveltä. Seurakunta lauloi kuin valittu kansa muinoin
Baabelin virtain vierillä.
Kyllä kertyi varoja. Niitä ruvettiin lähettämään lakkolaisille.
Mitäs kommunistilehdet sanoivat tästä porvarillisesta toimenpiteestä?
Arvatkaas? — Ehei, arvatkaa uudelleen!
Mitä sinä olisit sanonut, oi Suomen proletaari?
Ajatteles, että sinä olisit lakossa. Lapsesi huutaisivat leipää eikä
sinulla olisi mitä antaa. Ja sitten tulisi matalaan majaasi pappi ja
nimismies kantaen suurta eväskoria. He jakaisivat lapsillesi ruokaa.
Pappi siunaisi sinua ja nimismies luovuttaisi sinulle listalla
keräämänsä avustuksen.
Haukkuisitko sinä papin ja nimismiehen ovesta ulos?
Amerikassa kävi niin.
Leniniuskoisten äänenkannattajat eivät kirjoittaneet, että kas, onpas
porvarinkin sydämessä puhjennut ihmisyyden itu.
Ei ollenkaan. Luimme Työmiehestä, että porvarit ja nosket ovat
inhoittavalla tavalla ruvenneet käyttämään hyväkseen lakossa olevien
kurjuutta. Ollaan muka olevinaan avuliaita ja kerätään varoja.
— Mihinkähän ne varat oikeastaan joutuvat, me kysymme vain? —
Kehoitamme työläisiä suhtautumaan varovaisesti tähän porvarilliseen
»hyväntekeväisyyteen». Kaikki lakkolaisille kerätyt varat on tuotava
puolueen (kommunistisen) päämajaan.
Jyrkkä vaatimus kuului;
_Porvarit ja noskelaiset eivät saa perustaa lakkoseudulle
avustustenjakoa varten toimistoja, He eivät saa omissa piireissään
keräämiään varoja itse jakaa lakkolaisille._
Mitä varten näin _merkillinen_ vaatimus »työväenlehdissä»?
Eikö puutteenalaisten avustaminen ollut aatteen mukaan pääasia, vaikka
avustukset tulisivat kenen kädestä tahansa?
Jaa, jaa, siinäpä se niksi olikin.
_Työläiset olisivat tulleet huomaamaan, että Amerikan suomalaiset
porvarit ja nosket eivät olleetkaan heidän sortajiaan._
Oikeauskoisten johtomiehille oli edullista, että työläiset luottivat
vain heihin. _Vain_ kommunisti auttaa työläistä. Porvari ja noske
sortavat häntä sydämettömästi.
Tätä _Työmies_-lehti tarkoitti.
»Kirjuri-Marttien» nostama riita viivytti puutteellisilta paljon
avustuksia. Tämä ei köyhälistön johtajia liikuttanut. Tärkeintä oli
säilyttää _puolueviha_. Laumat pysyvät uskollisina, kun vihollisessa ei
nähdä pienintäkään hyvää. Ja nälkä se vasta vihan kehittää.
Se on kai sitä kurjistuttamisteoriaa. Koekaniinit, työläiset, saavat
kärsiä, mutta kokeilijat, johtomiehet, pitävät kyllä vatsastaan huolen.
Maat on herrain, taivas talonpoikain. Se ei muutu.
Lännessä toimii I.W.W-läisten puolue. Minulla ei ole oikeutta sanoa
heistä ihmisinä mitään pahaa. Heidän tarkoitusperänsä eivät ole minulle
täysin selvillä. Sitäpaitsi minähän en arvostelekaan aatteita, vaan
ihmisiä.
I.W.W-läisissä oli jotain liikuttavaa. He eivät saa kuulemani mukaan
omistaa mitään varallisuutta. He eivät reuhanneet. He eivät politikoi,
eivätkä usko pyhään Venäjään. Minä en huomannut heissä toisten
sortamishalua. Kilttejä ihmisiä olivat ne, joiden kanssa yhdyimme.
Näitä haukutaan tuplajuutalaisiksi.
Minä en hauku.