Unelta tuntuu Ishpemingissäkin käynti nyt jäljestäpäin.
Tulimme sinne illan hämyssä, lumihiutaleitten hiljalleen putoillessa.
Asemalta ei saanut autoa, täytyi lähteä kävelemään kantaa retkuttaen
taakkoja.
Vastaamme tuli pikkuinen poika, jolta kysyimme tietä. Kysyimme
kurillamme suomeksi, mitä tuo siitä ymmärtäisi.
Ymmärsi kyllä. Poika nosti reippaasti lakkia ja neuvoi:
— Yes, sse hhaalli on ttuolla yks bloki enssin eteemppäin jas sit
kollme bloki vassemalle.
Tämmöisistä pojista tulee Mortoneja.
Kummalliselta tuntui. Olemme äärettömän kaukana kotimaasta,
keskivaiheilla Pohjois-Amerikan mannerta. Entisillä indiaanein
metsästysmailla. Tulemme outoon kaupunkiin, josta emme tiedä kerrassa
mitään. Emme ole siitä eläissämme kuulleetkaan. Listassamme meillä on
vain nimi: Ishpeming, Mich. Finnish Hall. Siinä kaikki. Ja ensimmäinen
ihminen, jota puhuttelemme, osaa vastata suomeksi.
Ishpemingin kaupungin on pannut alulle suomalainen. Oliko se Pehkonen
tai muu, en muista. Hänestä on joku katukin saanut nimensä. Niin
kerrottiin.
Ishpemingissäkin oli sievä haali. Hyvät talot niillä on kaikkialla,
suomalaisilla. Kaikissa pianot ja hyvät näyttämölaitteet. Suomalaiset
harrastavat Amerikassakin näyttelemistä enemmän kuin muut.
Kaikki laitteet suomalaisten haaleilla ovat kuin saman kaavan mukaan
valetut. Meillä suomalaisilla on yleensäkin taipumusta kaavamaiseen
yhdenmukaisuuteen. Eihän sitä sovi tehdä muuta kuin mitä on ennen
tehty. Ja samanlaista kuin on niillä ja niillä.
Kuinka monessa kodissa Suomessakin koristaa salin seinää »metso»
taulun jäljennös. Jaa, se pitää saada meille, koska on muillakin.
Turhaan taiteilijat maalaavat uusia aiheita. Harva niitä uskaltaa
panna seinilleen, ennenkuin on nähnyt samanlaisen kuvan »hienommilla»
tuttavillaan. Sitten vasta.
Mutta se punainen mökki, tyyni järvi ja rantakoivu. Siinä aihe, joka ei
säikytä ketään. Mutta jos järvi lainehtii, pelkää sitä moni ostaja.
Ishpemingin haalilla oli väliverhoon maalattu kuva yleisintä tyyppiä.
Taideteos esitti hurjistunutta merta. Hyökyaallot koettivat
vimmaisesti murtaa synkkiä rantakallioita. Kalliolla seisoi
läpinäkyvään shifonkileninkiin pukeutunut neito. Hentoinen ja siro
kuin puuterihuisku. Jaloissa silkkisukat ja kullanväriset puolikengät.
Sankarillisesti hän uhmaili vinkuvaa rajumyrskyä. Käsissä hänellä oli
mandoliini, jota manikureeratun hienot sormet näyttivät näppäilevän.
Luultavasti laulua: »Kun ärjyvät raa-annan hyrskyt». Neidon polkkatukka
oli muodikkaasti onduleerattu, josta voi päättää hänen saapuneen
rannalle suoraan kampaajalta. Tiesi kai joutuvansa taiteilijan
malliksi. Neitoparka koetti olla iloisen ja urhean näköinen, vaikka
kolea viima riuhtoi hänen vähäisiä verhojaan. Taiteilijan olisi pitänyt
säälistä heittää hänen hartioilleen edes villainen saali.
Mutta ehkä taiteilijalla ei itselläänkään ollut riittäviä vaatetuksia.
Hänestä olisi tuntunut katkeralta pyntätä luomuksiaan ylellisen
lämpimästi. Hän tarvitsi kohtalotoveria. Tai jospa hän oli naisvihaaja.
Näyttämölle keräytyi tavanmukaisesti haastattelijoita.
Hauska tutustua! Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?
Nämä olivat kysymysklisheitä, joihin meille oli hioutunut ylimalkaiset
vastausklisheet. Vastaaminen kävi automaattisen vaivattomasti.
Kotimaan takapajulla oloa yleensä surkuteltiin.
— Onko siellä Suomessa edes sähkövaloja?
— Onpa toki, ja ollut jo aikoja.
— No autoja ei siellä kumminkaan vielä ole?
— On niitäkin ja paljon.
— Kappas vain, jopas sielläkin aletaan päästä vähän eteenpäin. Mutta
radiota ei siellä kumminkaan vielä ole kuultu?
— On radiotkin ja gramofoonit ja jos vaikka mitkä.
Haastattelijat näyttivät epäileviltä.
Meikäläisistä tuntuu tämä tietämättömyys käsittämättömältä. Eivätkö ne
nyt ole lukeneet lehdistä? Käyhän niistä selville, mitä Suomeen kuuluu.
Kyllä ne lukevat — Työmiehestä. Se kertoo Suomesta kuin jostakin
Egyptin korvesta, joka on sivistymättömin maa tällä pallolla.
Suomesta ei kuulu muuta kuin, että huomenna siellä alkaa rytäkkä.
Kuohuntatilassa koko maa, aivan kuin täällä päin Meksikko. Mitään muuta
ei kuulu.
No — mutta ilmestyyhän siellä suomenkielisiä lehtiä, jotka kertovat
muutakin. Näkeväthän ne niistä.
Juu, mutta nehän ovat noske-porvari-puolueettomia — siis vääräuskoisia
lehtiä, jotka yrittävät syöttää työläisille pajuköyttä. Mutta
valistunut työläinenpä ei lue niitä. Ei ota käteensäkään. Ja Amerikan
suomenkielisestä väestä on suurempi puolisko näitä »valistuneita».
Näihin olimme tutustumassa alkumatkallamme. Näistä nyt kerronkin.
Amerikan sisämaista lähtee pistäytymään Suomeen — piruuttaan —
tällaisia valistettuja proletaareja. Moni heistä ottaa mukaansa esim.
gramofoonin hämmästyttääkseen entisen kotikylän väkeä ihmekoneella,
joka puhuu ja laulaa kuin ihminen. Kah, eihän niitä Suomessa ole.
Muistaahan sen niin hyvin, kun lähdettiin kolme-, neljäkinkymmentä
vuotta takaperin. Niinkuin Konginkankaaltakin. Eipä ollut gramofooneja,
ei telefooneja, pärettä poltettiin lähtiäis-iltaakin valvottaessa.
Ei ollut Suomessa kaupunkejakaan, minkä Jyväskylä ja Hankoniemi,
viheliäisiä kyläräpisköjä. Ei niihinkään ehtinyt tutustua. Menossa
oltiin parempiin... Toista täällä Amerikassa. Talotkin kivestä, on
autot ja pelit, puhelimilla kilkutellaan, sähköllä valaistaan, nappia
vain väännetään, niin huone on kirkas kuin taivaan sali. Kraanasta
vesikin lasketaan, koneilla kynnetään, kylvetään, niitetään. Ihmemaa
tää on... Pitäis käydä siellä Suomessa ja kertoa, lyödä hämmästyksellä
kaikki väki... Ajais omalla kaaralla siellä kirkonkylällä — kunhan
eivät lentäis selälleen, kun kärrit menee, eikä ole hevosta...
Säikäyttäisi ne älyttömiksi, kun panis levyn laulamaan. Sitten kysyis,
onko täällä telefoonia, tarttis vähä koolata paanarille, ja ne kysyis
mikä masiina se semmoinen on. Sitten kidit (lapset) tookais enkelskaa
keskenään ja kaikki sanois, että ka, kun oikein ruotiks haastavat, on
ne herrastuneet ja sivistyneet siellä suuressa maailmassa, tietääpä
sen... Näkis ne Konginkankaankin pontsarit, että paremmissa on oltu ja
enemmän on tietoja maailman asioista kuin vallesmannilla ja tohtorilla
yhteensä... Sanois niille pontsareillekin, että pientähän täällä kaikki
on, eikä tänne viitti jäädä, tää on niin hattumainen maa.
Lukija kai haluaa tietää, kaipaako moni isänmaata.
Kyllä, kuulimme useankin kaipaavan. — Kun pääsis täältä irti
vieraasta maasta... Mut ei pääse, lapset käy koulua, ei halua eukko
(tai ukko). Olisi kyllä jo vähin varojakin... Ostais sinisen järven
rannalta viljelyksen, ja unhottais olleensa koskaan poissa. Istuis
iltasin kuistilla ja kuuntelis karjankellojen kalkatusta ja hyttysten
survontaa. Ja tuntis kotoisen nurmen tuoksun. Sen saman, jota lapsena
tunsi, kun heinärukojen päällä leikkiä lyötiin... Ei tuoksu nämä nurmet
niinkuin siellä. Eikä ole valoisia kesäöitä. Ei ne unehu mielestä
millään ne valoyöt. Aina niitä kesällä ikävöi. Ei ensi alussa tahtonut
uni silmään tulla. Valoa kaipasi... eikö kumma. — Kunpa pääsis vielä.
Mutta pääkin jo harmaata kasvaa, tokko päässee enää milloinkaan. Tänne
vain vieraaseen multaan pää on kallistettava... Hohhoijaa, sentään.
Mitäs hulluja minä nyt toosaankaan, ei täällä sovi tunteita näytellä.
Näin puhuvat toiset. Pieni piiri vain uskaltaa julkilausua tällaista.
He ovat orpoja suuressa joukossa. Ainakin lännen puolella maata, jossa
»valistuneilla» on ylivoimainen enemmistö.
Enemmistöläisten keskuudessa saattaa joku ajatella näin, mutta
kukaan ei puhu. Eihän sellaista pilaa sovi lasketella. Se on
uskonnonvastaista. Sirpin ja vasaran häväisemistä. Uskonveljet vievät
Ignatius Loyolan eteen vastaamaan harhaoppisuudesta. — Mistä sait
noita ajatuksia? Että kaipaat Suomeen! Häh!? Leninin sanoistako, joita
Työmiehessä julaistaan sunnuntailukemiseksi? Niistäkö? Häpeä toki!
Puhuiko Pyhä Mies tuommoisia? Ettäkö ei kieltänytkään? Niin niin,
mutta käskikös Hän? Siinäpä se, ei _käskenyt_! Noo, ja sinä kumminkin
ajattelit ja puhuit mitä ei _käsketty_! Vai kadut! — — Noh — tällä
kertaa pääset ankaralla varoituksella. Mutta haalin vahtimestarin viran
saat jättää. Painu takaisin kaivokseen. Ja pidä hyvänäsi, jos paanarisi
eivät pieksä sinua.
Chicagossa on Ignatius Loyolan istuin. Se on n.s. Puron toimisto.
Sieltä — Yhdysvaltain keskeisestä kaupungista—johdetaan kaikkien
suomeapuhuvien uskovien toimintaa. Onneton, joka joutuu Ignatius
Loyolan kiroihin. Hänestä tulee henkipatto. Pakoileva Kain.
Olemme puhutelleet nykyajan Ignatius Loyolaa. Hän oli pitkä ja
jäntevä. Hyvin vaitelias. Hän suhtautui meihin kuin Dalai Lama tiukuja
kilistelevään pajatsoon. Kuvaannollisesti sanoen, sillä Dalai Lamalla
kai ei sellaisia pajatsoja olekaan.
Ignatius Loyola julisti uskoville _Työmiehessä_, että meihin sai kukin
yhdistys suhtautua oman harkintansa mukaan. Vuokrata taloa tai ei.
Meistä ei arkistossa ollut tietoja — vielä. Ignatius Loyola ei voinut
puoltaa eikä kieltää.
Isänmaan ystävä lajiaan oli sekin mies, joka piti kerran meille
jyrisevän puheen. Älä säiky, lukija, jos jäljennän sen ulkomuistista
tähän.
Mies oli nuorenpuoleinen ja tumman kaunis kuin hornan enkeli. Silmänsä
valoivat fosforia. Niihin katsoi kuin palavaan miiluun. Hänellä oli
intomielisen verestävät huulet. Puhuessaan hän narskutteli raivokkaasti
valkoisia hampaitaan. Näin se kuului:
— Minä en ikinä tule jalallanikaan astumaan siihen maahan, jota
kutsutaan Suomeksi. Tulisin, jos pääsisin repivänä, raastavana,
hävittävänä vihollisena. Minä vihaan sitä maata ja valtakuntaa. Minä
häpeän, että olen siinä maassa syntynyt. Häpeän, että osaan sen maan
inhoittavaa kieltä. Minun lapseni eivät tule oppimaan sitä kieltä. Minä
olen kironnut ja kiroan tuhatkertaisesti sen verellä saastutetun maan.
Minä vihaan teitäkin, jotka tulette vielä kehumaan sitä maata.
Mies oli ilmetty Kullervon kirous. Silmät loimusivat hornaa ja ääni
kohosi välillä tuomio torven huudoksi. Jotkut sanat lähtivät raskaasti
kuin myllynkivien välistä kiskoen.
Vaikenimme hetkeksi. Sitten me hiljaisesti:
— Siellä Suomessa on koetettu molemmin puolin unohtaa suurinta vihaa.
Mies kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja vannoi.
— Unohtakoot ne siellä Suomessa. Me täällä emme ikinä unohda. Koskaan
eivät meidän joukossamme tule syylliset ihmisinä kulkemaan. Kenen vain
saamme ilmi. Me vainoamme ja kiroamme heitä heidän joka askeleellaan.
Tämä pöyristyttävän ytimekäs puhe ei ollut ainoa, jonka kuulimme sitä
lajia. Kaikki vain eivät osanneet käyttää tällaista kieltä. Tämä mies
olikin agitaattori. Hän katsoi meihin epäillen ja halveksivasti. Hyvä,
ettei lyönyt.
— — —
Ohjelmamme suoritimme kuin ennen tehneet ainakin.
Yleisökin koetti olla vilpittömän hilpeä, mikäli ymmärsi _sanoja_.
Nuoriväki tajuaa vaikeasti suomenkielistä tekstiä. Vanhemmatkin ovat
usein paljon unhottaneet isäinsä kielestä. Näin kaukana sisämaassa on
suomenkieli sanaköyhää. Se on kuin puutarhasta kiskottu syreeni, joka
viedään kuivalle kankaalle. Suomenkieli on kuivettumassa kokonaan.
Uutta väkeä ei vanhasta maasta pääse paljonkaan sitä virkistämään.
Suomesta tuotua kirjallisuutta ei lueta. Tämän väen keskuudessa.
Onhan siellä muunlaisiakin, mutta mitä vitsiä on kertoa heistä.
Ohjelman loputtua työntäytyi pukuhuoneeseen iloinen lallus. Hän oli
päissään kuin kimalainen, miten lie päässytkään haalille. Suomalaisten
seurataloilla ei ryypänneitä suvaita. Mies sanoi nimensä olevan Pister
tai sinne päin. Mikä niitä kaikkia muistaa.
Pister rallatteli: abdulillallaa, ja nakkasi taskussaan piileskelevästä
pullosta vähä väliä tuikkusia suihinsa.
— Abdullillallaa, poijat, hei! lallatteli hän. — Tämmöinen se on
Pisterin akan poika... hik... ja pysyy... uskotteko? — Häh?!
— Kyllähän tuon uskoo.
— Yes sir! Minä tässä kylässä olen henkellinen keskus... hik... moukkia
nää kaikki on, joka sorkka... Ei ne ymmärrä mistään mitään... hei
jee... korvesta ne on tänne tullu... eivätkä ne ole oppineet yhtään
mitään. Abdullillallaa, — hik — ranttamutimuria rallaalei... Hei, otas
kopsu, tää on hyvää viinaa... Vetä liiviis vaan... en minäkään ole
rottia syöny... hik... noh, hei sun mu... hik... omilles... pohjanmaan
kautta, tää loppukin jo... mää lähten soittaan lisää... mää soitan
telefuunilla... tietäthän telefuunin... yes, se on torvi, jolla kuulee,
kun koolataan... simmottii vehkeitä tässä maassa on... onks jo vanhassa
kontrissa — — Mää tässä kylässä taitetta pitän yllä, mää näyttelen
Ekmunt Kiiniä ja Taniel Hörttiä... — Työmiehessä sanovat, että mull
on... hik... imperatsuunia... eppäs tietäkkää mitä se on, eppäs! — Yes,
se on... no, sanoppas jos tietät...
— No kyllähän me vähän...
— Yes, vähän, juu juu, eihän sitä paljo tietä, kun on vasta... hik...
Suomesta tullu... yes, se on intoa, joo, intoa se on, jota pitää olla
lavalla, kun... hik... taiteilee... Mutta imperatsuunia se on täällä
Ameriikassa... abdulillallaa... Tääll on kaikki etevämpää kuin siellä
vanhas... has... hassu mies, ku et tommosta tietä... abdullillallaa...
»Abdullillaata» olisi kai riittänyt koko illaksi, mutta Pister sattui
rötkähtämään penkille, josta vierähti lattialle kuin riepunukke. Siihen
tupertui sitten nukuksiin, kunnes järjestysmies tuli ja herätti hänet
lähtemään tiehensä.
* * * * *
Hanckockista olemme lukeneet niin paljon kuvauksia, ettei minulla
ole syytä käyttää siellä lukijaa. Mehän viivyimme siellä vain yhden
yönseudun, jona aikana ei ihmeitä nähty eikä kuultu.
Hanckockista meidän piti lähteä Minnesotaan. Tunnettuun Duluthin
kaupunkiin.
Matti kokeili asemalla englanninkielentaidollaan, joka minun mielestäni
oli nollassa. Häntä neuvottiin sanomaan: two tickets to Duluth (tuu
tikkets tu Duluth).
Matti meni luukulle ja sanoi reippaasti:
— Tuttuluut!
Lipunmyyjä katsahti veitikkana hymyilevään Mattiin ja paiskaten
luukkunsa kiinni vastasi iloisen rallattavasti:
— Tittiliit!
Tikettimies luuli Matin vain siinä kujeillaan rallattelevan.
Harmittaa, etten tullut panneeksi muistiin enemmän tällaisia hauskoja
kaskuja. Niillähän minun piti täyttääkin nämä lehdet. Silloinpa tästä
kirjasesta ei olisi tullutkaan merkityksetön liirumi, vaan »teos, joka
huumoriköyhään kirjallisuuteemme tuo tervetulleen lisän».