Meidän piti matkustaa Marquetteen, mutta Chicagon asemalla — niitä on
siellä montakin — sekaannuimme junasta pois.
Marquettelaiset jäivät sinä iltana ilman taidetta, eikä se ollut heille
suuri vahinko. Meillehän se teki rahallista vahinkoa. Sen saimme
jälkeenpäin tietää Työmes-lehdestä, jossa annettiin myös erinäisiä
välihuomautuksia.
Samapa se, sille ei voinut mitään. Amerikka on suuri maa. Kyllä siellä
äkkinäinen pian eksyy.
Seuraava paikkamme oli joku Herman-niminen kaupunki. Siellä meidän
piti ollakin vasta kolmantena iltana, mutta arvelimme olevan viisainta
jouduttautua sinne ajoissa. Mikäs siinä, helpostihan sinne pääsee,
tuumimme. Menemme vain lippuluukulle ja sanomme reilusti: two tickets
to Herman, saamme liput ja nousemme junaan. Sillä tavallahan se käy,
kun maassa on rautatiet ja meillä hintoja taskussa. Eihän siinä muuta.
Mutta äläpäs. Oli siinä muutakin ja mutkallista.
— Two tickets to Herman, paukautin minä lipunmyyjälle ja olin hyvin
jenkin näköinen.
— What? German?
— Ei Kermaani, vaan selvä Herman. Harman, Herkko, Hemppa, miten te nyt
sen lausutte täällä Chicagossa?
Lipunmyyjä katsoi kysyvästi ja mutisi jotain käsittämätöntä.
Näytin hänelle paperin, johon oli kirjoitettu: Herman, Michigan. Baraga
count.
Tikettimies pudisti päätään ja kielsi Hermannin kuin Pietari herransa.
Hän ei ollut tuntevinaan ketään Herman-nimistä. Meidät osoitettiin
neuvontatoimistoon, joka oli keskellä asemahallia. Siellä piti meille
etsittämän Hermanni ja sitten saisimme tiketit.
Neuvontatoimiston virkamies otti Hermannin vakavalta kannalta. Hän
tutki karttoja ja taulukoita ja selaili maantieteellisiä teoksia.
Hänkin pyörittel: päätään. Hermanni oli ja pysyi kadoksissa.
Me vaadimme jyrkästi, että Hermanni on löydettävä, ennenkuin Michiganin
juna lähtee.
Virkamies juoksi toisiin konttoreihin hakemaan apua. Kolmekin Sherlock
Holmesta saapui, ja he selasivat läpi kaiken kirjallisuuden, mitä
toimistossa oli. Hakivatpa vielä sanomalehtimyymälästä lisää. He
tutkivat kartat, taulukot, vieläpä seinäkalenterinkin. Mutta Hermanni
piileskeli kuin ruumenvasuun pudonnut neula.
Virkamiehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja tunnustivat lopulta, että
Hermannin löytäminen oli heille mahdottomuus. Jospa sitä ei ollut
olemassakaan koko Hermannia? Virkamiehet katsoivat meihin epäilevästi.
Ehkä olimme tulleet kujeilemaan heidän kanssaan?
Ei ei. Kyllä Hermanni oli olemassa ja toimi vilkkaasti
puolueriennoissa. Olimme nähneet lehdissä uutisiakin Hermannista.
Jätettävä se nyt kumminkin oli, Hermanni. Paras lähteä katselemaan
suurta Chicagoa. Sielläpähän löydämme suomalaisen, joka neuvoo meille
Hermannin piilopaikan.
Aina lystikäs Matti rallatteli veisua: »Amanda käveli kryytimaassa».
Pari säettä siitä sopi tilanteeseemme:
»Oi Hermanni, Hermannii,
miks jätit miinunt
kuin nskolliinen oolin siinullen».
* * * * *
Kävelimme uudenaikaisen rosvoromantiikan valtaisessa kaupungissa.
Aamuhetki oli varhainen, eikä näkynyt paljoa väkeä liikkeellä.
Eilen olimme ajaneet Ohiossa autolla — avonaisella vaunulla — ilman
päällystakkia, ja kesäinen tuuli oli lempeä. Chicagossa paukahteli
pakkanen ja kaduilla oli lunta polviin saakka. Ilmanvaihtelut tässä
maassa ovat merkillisiä.
Meillä ei ollut päämäärää. Kuljeskelimme sama se minne. Eihän sillä
mitä väliä, ainahan tarvittaessa löytyy suomalainen, joka opastaa.
Meistä tuntui kuin olisimme olleet henkiolentoja. Kukaan maailmassa
ei tiennyt tällä kertaa olinpaikkaamme. Saatoimme kadota täällä
jäljettömiin tuhansien muiden lailla. Jos tahdoimme, voimme vetää
viivan entisyytemme yli ja alkaa uutta elämää muina miehinä ja uusilla
nimillä. Menneisyys oli irroittanut meistä otteensa, ja meidän oli
helppo eksyttää se kintereiltämme. Tästä pesästä meitä ei kukaan
koskaan löytäisi.
Tuntui oikein kammoittavan keveältä olla.
Harhaillessamme jouduimme jonnekin syrjäiselle kadulle.
Erään talon edessä seisoskeli joukko miehiä. Oikeastaan heitä ei voinut
sanoa miehiksi. Kenties he olivat olleet sellaisia joskus. Nyt he
näyttivät haalistuneilta miehen jäljennöksiltä.
Siinä oli riutuneita, kumaraisia vanhuksia. Laihoja ja nälkiintyneen
näköisiä. Oli rampojakin. Harvoilla oli päällystakki, jos oli,
sekin resuinen. Toisilla oli pikkutakin kaulus nostettu hakaneulan
kiinnipitämänä kurkun suojaksi. Oli pureva pakkanen. Miehet värisivät
vilusta ja yskivät, että teki pahaa kuulla. Joku sylki verta. Useat
hyppelivät ja löivät käsiään yhteen, mutta tuskin ilosta. Kenenkään
ilme ei puhunut tulevaisuudesta. Miesten nääntyneistä katseista tuikki
laimistunut kirous.
Me seisahduimme joukkoon. Me etsimme vaikutelmaa. Niin oikein, sinä
ivallinen lukija. Ihan sitä vanhaikaista vaikutelmaa, josta puhuminen
kuuluu banaalilta.
Halusimme myöskin löytää miehen, jonka kanssa voimme keskustella.
Oli siinä joukossa näytteitä useimmista kansallisuuksista. Oli
värillisiäkin, joiden tummuus vaihteli patamustasta kahvipannun
ruskeuteen.
Saimme käsiimme ryssän. Hänen kieltään osasimme vähän, sitähän
luettiin ennen koulussa. Ja venäläisen kanssa selviää paljon asioita
viittiloimallakin.
Saimme tietää, että talossa oli työnvälitystoimisto, ja nämä miehet
odottivat jotain »jopia».
— Onko nyt Chicagossa kova työttömyys? kysyimme.
— Njet, työtä on, ei työttömyys, vastasi ryssä.
— No, mitä varten tässä on paljon näitä joutilaita?
— Ah, ei kelpaa enää työhön. Raakkiväkeä ovat, liian vanhoja, heikkoja
kovin. Kun kiire on ja miehiä paljon tarvitaan, vot, silloin näitä
otetaan. Vot, gospodinj, minä vanha jo, selkä kumara, käsi heikko,
harvoin saa ropottia.
Ukkoparka olikin laiha ja ruttuinen. Käsivarret ja alaraajat olivat
luonnottoman ohuet. Hän muistutti hämähäkkiä. Hänellä oli yskä jä rinta
röhisi.
Vanhus risti rintansa, painoi katseensa alas ja itki.
En henno häntä enää nimittää tässä ryssäksi.
Venäläinen levitteli käsiään ja kertoi nyyhkyttäen:
— A keisaria palvelin kakskymmentäviis vuotta. Aliupseeri olin, vot,
hyvän liebushkan sain. A, boljsheviki tuli, keisari pois. Minä vanha
mies keisarin aikaa muistelin, vot, bolsheviki suuttui, linnaan pani.
Hirteen meinasi, mut karkuun pääsin. Tänne tulin, mut vanha jo olen, ei
saa työtä; Nälkä on, djengi njet.
Annoimme ukolle muutamia pennosia ja hän suuteli käsiämme.
Äijä oli palvellut keisaria, jota emme suinkaan rakastaneet. Hän oli
itsekin jo haudan partaalla. Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan
sovittaa.
Äkkiä syntyi ryysyläisten joukossa hälinää.
Toimiston ovelle ilmestyi karkean näköinen mies. Totisesti hän
muistutti orjavoutia filmissä »Setä Tuomon tupa».
Päällysmies se olikin. Hän katseli miehiä arvostelevasti ja viittasi
yhden sieltä toisen täältä luokseen ja tunnusteli heitä jäsenistä kuin
hevosen ostaja. Liian kehnoiksi havaitut sysättiin töykeästi pois ja
hyväksytyt ohjattiin sivulle onnellisten valittujen laumaan.
Päällysmiehen katse osui Mattiin ja minuun. Hän mittaili meitä
silmillään hyväksyvästi kuin talonpoika vankkaa työruunaa. Niinkään
ihailevasti minua ei kukaan ollut ennen katsonut. Vaikutimme kai tässä
rujojen rinnalla oikeilta Simsoneilta.
Mies tuli eteemme ja teki ymmärrettäväksi, halusimmeko työhön.
Jotain säkkien kantoa oli. Ehei, ei, me emme halunneet. Meillä oli
omat hommamme. Eikö hän huomannut sitä päältämme. Eikö olemuksemme
vaikuttanut paremminvoivalta kuin noiden? Mitä varten sitten
seisoimme tässä? Sitä hän luultavasti tiedusteli englanninkielellään.
Ravistelimme päätämme, ei ymmärrä.
Filantrooppi kääntyi meistä harmistuneena. Hän valitsi hylkyjoukosta
nipullisen vähimmän kunnottomia ja huitoi loput kiroillen ympäriltään.
Aivan kuin juutalainen, joka ostaa vanhoja vaatteita ja valittuaan
parhaat sysää loput tiskiltään huutaen: viekke pois, mine ei huoli ne
rättit ilmankka!
Hyljeksityt jäivät surullisina odottamaan uutta ihmisystävää,
joka toisi heillekin työtä ja leipää. Heidän silmänsä itkivät
kyyneleettömästi.
Meidän piti lähteä tästä paikasta pois. Meille tuli siinä paha olla.
Hyvä ei ollut niidenkään, jotka jäivät siihen värjöttämään. Mutta
olisiko heitä helpottanut, jos mekin olisimme jääneet ja ruvenneet
kärsimään yhteistä kurjuutta. Kuka on niin jalomielinen, että
kieltäytyy taivaasta ja ehdoin tahdoin työntäytyy kadotukseen. Siitä
syystä vain, ettei halua riemuita taivaassa, tietäessään toisten olevan
itkussa ja hammasten kiristyksessä.
Jaa jaa. Ehkä niin tekevät hurskaat. Ne, jotka ovat kelvollisia
taivaaseen pääsemään. Ennenkaikkia Mestarin palvelijat maanpäällä.
Viimeisen tuomion jälkeen he istuvat valkoisissaan taivaan kuoreissa
ja kajahuttelevat ylistysvirsiä. Mutta riemunsa hyminässä he ovat
kuulevinaan kadotettujen valitusta. Heidän hurskaat sydämensä valtaa
sanomaton sääli, joka on jumalasta. He menevät Pyhän Pietarin luo ja
sanovat:
— Oi Pyhä Pietari, meillä on paha olla.
Pietari tuijottaa heihin pöllämystyneenä ja tokasee:
— Häh, eikös talon portsuunat kelpaa, vai? Mitä herrasväelle pitäisi
täällä olla, häh?
— Ymmärrä meitä, oi Pyhä Pietari. Me emme voi iloita täällä samalla
aikaa, kun lähimmäisemme kärsivät toivottomassa iankaikkisuudessa.
Tämä on Pietarin homehtuneelle käsityskyvylle liikaa. Hän helistelee
avainnippuaan hermostuneena ja raapii älyttömänä päätään. — Mitähän
niillä on oikein mielessä, juuttailla?
— Ahaa, tämähän on kapinaa, selviää hänelle äkkiä. — No voi sun
suutari! Juu-u. Kapinallisia puheitahan nuo ovat. Jytäkän ne vielä
nostavat, mokomat. Holl reit, sano hollantilainen, kyllä minä ymmärrän.
Mestarille menen sanomaan, tehköön Hän sitten niinkuin tahtoo.
Mestari saapuu ja hänen katseensa lempeys antaa hurskaille uskoa
asiansa oikeuteen.
— Oi mestari, sanovat hurskaat. — Päästä meidät kärsimään kadotettujen
kanssa. Anna osa heidän rangaistuksestaan meidän päällemme, että he
hivenenkään lievitystä saisivat. Syntisiähän mekin olimme.
Mestarin kasvot säteilevät kuin kultainen päivä ja hän sanoo:
— Te hyvät ja uskolliset palvelijani. _Tätä_ Minä teiltä odotinkin.
Te olette seuranneet _Minun_ jälkiäni teoissa, ettekä vain sanoissa.
Teidän palkkanne on oleva suuri, vaikka uskonne ei ollut luja.
— Mutta Mestari Suuri, mehän olemme uskoneet Sinuun.
— Heikosti, ystäväni. Enkö Minä sanonut teille: Minä olen ottanut pois
_kaikki_ maailman synnit? Enkö Minä maksanut kaikkien edestä? Enkö
Minä ole hyvä? Enkö Minä ole laupias? Ihmisjärki ei voi mitata Minun
laupeuteni syvyyttä. Tietäkää siis: Kaikille on anteeksi annettu.
_Kadotuksessa ei ole ketään_.
— Mutta ne, jotka eivät ollenkaan uskoneet Sinuun? oi Mestari.
— Minä en antanut heille uskoa. _Minustahan_ se riippui. Se oli heidän
koettelemuksensa. Eikö syntinen ihminenkin ole monesti antanut anteeksi
lähimmäiselleen, joka epäili hänen sanojaan.
Olenko Minä huonompi? Minähän olen _Herra ja Hyvyys_.
Mestarin ääni soi lempeänä kuin siunaus, ja hänen katseensa hohde on
kirkkaampi kuin kaikkien päivien yhteenkopttu valkeus hamasta aikojen
alusta.
Ja taivaan salit vaikenevat myriaadien kynttilöiden syttyessä entisten
lisäksi, enkelien kuoro virittää mahtavan riemulaulun, ja autuas
ihmiskunta käy karkeloiden viettämään ikuista päivää. — — —
* * * * *
Saarisen pilvenpiirtäjä oli muhkea.
Chicagon rahamiehet olivat kyllä parannelleet Saarisen piirustuksia.
Talon yläosaan oli laitettu joitakin pyöreitä muotoja. Vähän sipulia.
Arvelivat kai, että se näyttää siten hienommalta.
Meistä ne sipulit pilasivat talon yläosan.
Chicagon suomalaisten kanssa jouduimme vilkkaaseen veljeilyyn.
Tohtori Jarvin (Järvinen), toimittaja Ahde, luutnantti Artturi R.
ja Snellin Jussi, jota sanoivat rikkaaksi mieheksi, ottivat meidät
suojelukseensa ja kiikuttivat katsomassa Chicagon kiinnostavaisuuksia.
He eivät välittäneet tiedustaa puoluekarvaamme, vaan pitivät meitä
ihmisinä. He olivatkin yli keskitason lukeneita ja myös valistuneita
miehiä. Puoluevihan usvakerros ei koskaan nouse puolivillaishengen
ilmapiiriä ylemmäksi — ei ainakaan tukahduttavana. Maassa se mataa.
Henkisiä rantajätkiä on kaikissa kansankerroksissa.
Amerikasta kertoessa joutuu aina puhumaan puoluevihasta. Suomalaisten.
Monenmoista meille näytettiin tässä merkillisessä kaupungissa.
Näimmepä oikean rosvopäällikönkin. Jouduimmepa samaan pöytäänkin
nykyaikaisen Rinaldo Rinaldinin kanssa. Mitäs sanotte, seikkailukirjoja
lukeneet pikkupojat?
Istuimme ravintolassa, jossa tarjottiin vaikka mitä. Se oli
miellyttävän hämärä ja sillä esiintyi pitkin päivää sukkela
irlantilainen, joka lauloi:
I have no bananas,
I have no bananas to day.
Tämän laulun taiteellista arvoa en pysty mittailemaan. Mutta
sen sepittäjien, kahden pikkumuusikkerin, kerrottiin tulleen
sillä upporikkaiksi. Tehtyään laulun he olivat tarjonneet sitä
musiikkikustantajille. Kukaan ei huolinut.
Viisuntekijät olivat aito amerikkalaisia. He vuokrasivat kuorma-auton,
johon sijoittivat pianon. He ajoivat suuressa New Yorkissa
kadunkulmasta toiseen ja lauloivat katuyleisölle:
I have no bananas.
I have no bananas to day.
He rallattivat veisunsa vängällä ihmisten korviin.
Ja tarttuihan se yleisöön kuin terva, se laulu. Kun newyorkilaiset
menivät nukkumaan, kehräsi alitajunta banaanisäkeitä. No bananas,
kuinka se nyt taas olikaan? Sepä metka laulu. Ei ole banaaneja tänään,
eikä tuskin huomennakaan. Hahhahhaa! Kun oppisi tuon hienon kupletin.
Pitääpä kysyä huomenna musiikkikaupasta.
Newyorkilaiset näkivät unta banaaneista, joita ei ollut tänään
eikä huomennakaan. Autotorvien törähtely, väkijoukkojen sorina,
kaikki tuntui ratkuttavan no-bananasta. Toisia hermostutti kulkea
hedelmäkauppojen ohitse. Silmä näki niissä banaaneja, mutta korva
vaikutti, ettei niitä ole. Musiikkikaupoista käytiin ehtimiseen
kysymässä no-bananasta. Kauppiaat harmittelivat, ei ollut.
Vaikea no-bananas epidemia kiusasi asukkaita maailman pääkaupungissa.
Ilmestyivätpä no-bananaksen tekijät uudelleen kustantajan luo.
Nyt heillä oli valtit. He tekivät edullisen sopimuksen, jota
allekirjoittaessaan kustantaja itki. Osaksi ilosta, kun tiesi saavansa
laulusta suuria voittoja, osaksi harmista, kun tekijöille piti maksaa
satumaisia.
No niin. Istuessamme ja kuunnellessamme tätä kallisarvoista
no-bananasta aukeni ravintolan ovi ja sisään astui kuin humahdus
tumma mies. Hän katseli ympärilleen ja sanoi tohtori Jarvinille:
haloo, sekä istuutui pöytäämme. Hänellä oli luihakka katse ja sypäkät
liikkeet. Silmät näyttivät yhtaikaa vilkuvan joka suunnalle. Hän kutsui
tarjoilijaa, joka tuli nuljakkana kuin kastemato. Naama yhtenä nöyränä
hymynä, imelänä kuin sokeri-ydelmä.
Tumma mies tilasi pöydän koreaksi. Palvelushenki liehkasi edestakaisin
sujakkuudella, joka lähenteli akrobatiaa. Hän tiesi nähtävästi
palvelevansa oikeata herraa.
Vieraamme perässä oli tullut ravintolaan kaksi rotevaa miestä. He
istuivat aivan oven pieliin ja näyttivät pitävän silmällä valppaasti
kaikkea.
Tumma miehemme istui vain minuutin, maksoi laskun ja jätti meidät
käyttämään tilattua hyväksemme. Sanoen: ai äm in horri, painui hän
jälleen ulos kuin tuulenpuuska. Rotevat miehet lähtivät seuraamaan
häntä kohtuullisen matkan päässä.
Ei siinä sen kummempaa sattunut. Mutta mikä mies tuo tummainen oli?
— Se on yksi rosvojoukkojen kuninkaista, selitti tohtori Jarvin.
— Ja nuo toiset tietysti etsiviä, vaanimassa häntä?
— Ei ei. Ne olivat henkivartijoita. Yksikään poliisi ei uskalla
kohottaa kättään päällikköä vastaan. Henkivartijat tulisivat heti
väliin ja se on tiukka paikka. Niillä on usein omien palkkaamiensa
tiedemiesten sommittelemia tuhoaseita, joita muu maailma ei saata
tunteakaan.
— Kuinka sinä olet joutunut tuollaisiin tuttavuuksiin?
— Hänellä oli tikarinhaava ja hän kävi luonani hoidattamassa sitä.
Heidän kanssaan ei kukaan uskalla olla huonoissa väleissä. Rikollisten
vaikutus tämän kaupungin asioihin on suurempi kuin muualla uskotaankaan.
Ihmeellinen kaupunki, Chicago.
Meitä käytettiin katsomassa myös vaudevillenäytäntöjä.
Muuan esittäjä oli lystikäs. Toverimme suomentelivat meille, ja me
saimme nauraa hänen jutuilleen.
Esittäjä tuli lavalle sotilaspuvussa. Hän oli pitävinään esitelmää
sotilaille. Ehdotti, että kautta maailman olisi sotilaitten
muodostettava ammattijärjestöjä. Ensi vaatimuksena olisi
kahdeksantunnin työpäivä. Sota-aikana sattuvista ylitöistä olisi
suoritettava korotettu tuntipalkka. Taistelujen pituuden määrää
ammattijärjestön kokous. Ammattitarkastajan on käytävä tutkimassa, onko
taistelukenttä terveydelle vaaraton, ennenkuin sotatoimet aloitetaan.
Ammattijärjestöihin kuulumattomien vihollisten kanssa ei taistella. Kun
kaksi toisilleen vihamielistä sotilasta joutuu taistelussa vastatusten,
on molempain näytettävä jäsenkorttinsa, ennenkuin ovat oikeutetut
tappamaan toisensa. Sotilaitten varustuksista on pidettävä parempaa
huolta kuin tähän asti. Esitelmöitsijä valitti, että hänen viimekin
sodassa täytyi tappaa seitsemäntoista saksalaista, ennenkuin löysi
sopivat saappaat.
* * * * *
Matti ja minä ajoimme myöhään illalla taxiautolla »kotiin».
Kuljettaja huomasi meidät kai pitkätukkaisiksi, koska yritti ajattaa
meillä lystiä. Taksamittarin nakutellessa ahkerasti kymppisenttisiä.
Niinhän ne ajattavat Helsingissäkin, jos huomaavat, ettei kyydittävä
tunne kaupunkia.
Meille oli sanottu, että asunnollemme piti olla viiden- kuudenkymmenen
sentin matka.
Kun mittari oli napauttanut dollarin ja kolmekymmentäviisi senttiä,
löimme safööriä olalle ja komensimme: stop ja heti!
Autoilija pysäytti vastenmielisesti. Kukaties minne hän olisi tahtonut
viedä meidät. Huomasimme olevamme hyvin pimeällä kadulla, eikä näkynyt
muita kulkijoita.
Kaivellessamme maksua solkatti ajaja, että se olisi sitten 13 dollaria
50 senttiä. Mittarin taulussa oli numero 1:35, ja hän piti meitä yhtä
moukkina kuin muukin maailma. Mutta me sanoimme suomeksi, että: häpiä
vähän, puolitoista saat korkeintaan.
Safööri puri kinnastaan ja vänkäsi: more, more. Hän oli äreä kuin
hammassärkyinen suutari. Ehkä hänen hampaitaan kolottikin, ilmahan oli
viimainen.
Me olimme riisuvinamme päällystakkeja yltämme ja pyysimme saada
aloittaa tappelun noin vain lämpimiksi. Sanoimme sen suomeksi, mutta
mies ymmärsi paremmin liikkeet. Hän kopeloi takataskuaan ja metelöi
kuin hengen saanut huutomerkki.
Rähäkkä houkutteli siihen poliisin. Poliisit piileskelevät usein
porttikäytävissä, joista on hyvä pitää katua silmällä. Ja rettelöiden
sattuessa pääsee niistä arvaamattoman sievästi syntipukkien niskaan.
Poliisin tultua parani safööri hammassärystään ja rauhoittui kuin olisi
saanut valerianatippoja. Hän käytteli livakasti chicagolaista kieltään
ja tuntui puolustavan 13 dollarin vakaumustaan.
Hän oli viekkaasti kääntänyt taksataulusta numerot pois ja luultavasti
selitti ajattaneensa meitä tuntimaksulla.
— What You say? kysyi poliisi meiltä.
— This män valehtelee kuin kettu, ljuger niin että korvat heiluu, vii
häv draivn lyhyt matka korta vägen, this män vaatii veri matsh liikaa,
för mycky, vii kän nat pei niin paljon. This män on selvä rosvo, teik
him putkaan, jes söör, poliskonstaapel.
Tällaista melskaamista se meidän englanninkielemme oli.
— Talar ni svenska? kysyi poliisi äkillisesti.
Ei lukijan tarvitse epäillä, että olen »juonen vuoksi» etsinyt tähän
juttuun ruotsinkielisen poliisin, Chicagossa asuu ruotsalaisia paljon
enemmän kuin Helsingissä. Kyllä heitä siellä tapaa yhtämittaa.
Meiltäkin silloin tällöin kysyttiin, olemmeko ruotsalaisia. Lieneekö
se kunniaksi ruotsalaisille, en tiedä, mutta me emme siitä oikein
tykänneet.
Nyt me kumminkin pystyimme puhumaan puolestamme. Ja poliisi uskoi
meitä — siellä uskotaan vasta maahan tullutta aina enemmän — ja käski
vilpillisen autoilijan painua sen tuuttiin. Ilman maksuakin. Annoimme
hänelle kuitenkin yhden dollarin.
Poistuessaan päästeli safööri mielenosoituksellista pärinää ja
kaasuhöyryjä masiinan peräpuolesta.
Poliisi neuvoi meitä ulkona liikkuessamme pitämään enimmät rahat
sukanvarressa. Rosvot tutkivat kiireessä hätäisesti uhriaan, eivätkä
huomaa keplotella heitä sääristä. Eivät ainakaan mieshenkilöitä, koska
heillä on niin paljon taskuja. Siten usein säilyttää rahansa, vaikka
hengen veisivätkin.
Sitten saimme tietää, että olimme joutuneet pimeälle puolen kaupunkia.
Hotelliimme oli pitkä matka ja autoilijalla tuodessaan meitä tänne
saattoi hyvinkin olla mielessä joku idea.
— Ne junkkarit ovat täällä aika idealisteja, sanoi poliisi leikillä,
ja me nauroimme. Lukijakin voi sillä nauraa, ei se vitsi ole minun
keksimäni.
Poliisi lupasi itse lähteä opastamaan meitä oikealle tielle. Hänen
vahtivuoronsa päättyi juuri Meidän oli vaarallista lähteä toikkaroimaan
omin nokkimme.
Kävellessämme »striitkaara»-pysäkille kysäsin poliisilta, saisiko
hänelle tarjota jotain ystävällisyydestään. Jotain lämmikettä kenties?
Behövs ingenting, epäsi saattajamme, mutta lisäsi samalla, että tässä
lähellä on paikka, josta saa.
No, jos vain passaa, niin — — —? Matti lipasi huuliaan.
Poikkesimme pimeään pihaan ja nousimme kapeita portaita. Poliisi
koputti sähköttävästi jollekin ovelle. Kiltin näköinen vanha rouva
avasi ja me astuimme sisään.
— Tämä on minun paikkojani, sanoi poliisi hymyillen. — Saan tästä 75
dollaria kuussa.
— Mitä niin?
— Suojelusveroa tietenkin.
Poliisi näytti ihmettelevän, että kas, ettekö tuota tiedä. Julkisia
salaisuuksiahan nämä tällaiset ovat, Chicagossa. Ja muuallakin lännen
maassa. Korkeammat viranomaiset saavat huikeita tuloja kielletyistä
paikoista. Eihän näissä mitä salaamista.
Tulimme leppoisan kodikkaaseen saliin. Matti ja minä ällistyimme.
Lattialla oli upottavan pehmeä, lämminvärinen matto. Huonekalut
nahkapäällyksisiä. Seinillä riippui raamatunlausetaulukoita.
Englanninkielisiä tietenkin. Yhdellä seinämyksellä oli urkuharmooni,
ja sen päällä virsi- ja koraalikirjoja. Katselin niitä varmuudeksi
pikimmittäin. Niitä ne olivat.
Kirjahyllyltä huomasimme suuren, nahkakantisen Biblian ja muita
kirjoja. Ehkä nekin olivat yhdenmukaisuuden vuoksi postilloja. Hyllyn
päällystä koristi marmorinen vapahtajan kuva.
Tunnelma tässä huoneessa oli harras ja rauhallinen kuin sunnuntaiaamu.
Keskellä huonetta istui keinutuolissa harmaahapsinen mies tohvelit
jaloissa. Kasvonsa olivat lempeät. Hän olisi voinut olla kiltti
pyhäkoulun opettaja. Toivottaessaan meille: Good evening! soinnahti
hänen äänensä pehmeältä kuin kotikissan hyrinä. Vierellään pienellä
pöydällä oli kirja, jonka kannessa näkyi kullanvärinen risti.
Huoneen perällä melkein verhojen peittämänä oli ovi.
Seinällä ovenpielessä riippui nätti taulukko, joka julisti
raamatunlausetta: If You seek, You must find. Etsikää, niin te löydätte.
Olikohan se tahallinen hirtehishuumorinilmaus?
Poliisi avasi yrkäilemättä oven ja me astuimme huoneeseen, jonka
interiööri oli päinvastainen kuin edellinen.
Keskellä huonetta seisoi iso pöytä. Ympärillä joukko äänekkäitä miehiä
pelasi korttia ryyppylasit edessä. Meihin eivät kiinnittäneet huomiota.
— Mitä ilveilyä tämä kaikki on? kysyin poliisilta kuiskaten. — Mitä
varten tuo etuhuone ja isäntä ovat hartautta täynnä ja tämä nyt näin?
Poliisi naurahti. Kylläpä me olimme muukalaisia Chicagossa, sen huomasi.
— Katsokaas, selitti hän puoliääneen, — järjestyspoliisin ulkopuolella
toimivat siveystarkastajat panevat usein toimeen razzioita. Niiden
vuoksi ollaan näissä paikoissa varoillaan. Tämä isäntä on entinen
rosvo, mutta jo kyllästynyt rikollisiin hommiin. Hän on vanha, eikä
jaksa olla mukana. Hänellä on kyllä varoja. Mutta ei silti tahdo olla
aivan laiskana, vaan on ottanut tällaisen bisneksen.
— Mutta tuo kauhea jumalanpilkkaaminen?
— On hyödyksi. Siveystarkastajat tulevat, huomaavat jo etuhuoneessa
joutuneensa kunnialliseen paikkaan. He pyytävät anteeksi ja poistuvat.
Näpsä mies keksimään, tää isäntä. Aika veitikka.
Poliisi ei katsonut tätä »veitikkamaisuutta» kovinkaan moraalittomaksi.
Hänestä se oli kuin olla pitikin. Poliisi oli meitä kohtaan suora ja
reilu.
On paljon ihmisiä, jotka eivät vastaa täydellisesti vanhanaikaisen
näytelmän paatunutta konnaa, eivätkä myöskään hyveellistä sankaria.
Jotka ovat siltä väliltä. Vuoroin sitä, vuoroin tätä. Ehkä sellaisia
olemme kaikki. Paatuneimmat ovat vain taitavimpia pitämään
ulkokultauksensa näkyvästi kunnossa. Niinkuin tämäkin isäntä.
Etuhuoneessa olisimme hänet uskoneet kirkkoneuvoston jäseneksi, jos
poliisi olisi niin sanonut.
Kiltinnäköinen vanha rouva tuli kysymään, mitä saisi olla.
Poliisi otti whiskyä, koska oli »vilustunut».
Mekin istuimme pöydän ääreen ja otimme jotain.
Huoneen peräseinässä oli kolme pientä ovea. Niiden yläpuolella
värikkäät taulukot, joissa toivotettiin: Wellcome! Tervetuloa!
Ovista ilmestyi huoneeseen vaillinaisesti puettuja neitosia. Posket
ja suu makeanpunaisessa maalissa. Suloisesti hymyillen lähenteli pari
neitseellistä olentoa Mattia ja minua. He keikistelivät hedelmällisen
näköisiä vartaloitaan niin, että viikunanlehdet huiskahtelivat
paikoiltaan. Heistä lähti väkevän viinan löyhkä ja heillä oli
veneerinen katse.
Sulottaret yrittivät istahtaa polvillemme ja suikata suuta. Koetimme
hienotunteisesti kääntyä selin, mutta he kiersivät taas eteen
kuiskaillen: My sweetheart boy.
Matti ja minä sanoimme suoraan, ettemme olleet mitään semmoisia
»poikia». Halusimme pysyä munkkikammiossamme.
Poliisi huomasi meidät kiusaantuneiksi ja viittasi tytöille, että
heidän oli mentävä pesiinsä. Tytöt tottelivat ja heittelivät vielä
ovenraoista lentosuukkoja, jotka torjuimme.
— Tästä paikastapa ei puhtoisen Amorin pitäisi olla kaukana, näpsäytti
Matti.
— Ei, olenpa kuulevinani hänen siipiensä suhinaa aivan lähistöllä.
— Leikittä sanoen, eikö meidän velvollisuutemme olisi ilmoittaa tämä
paikka poliisille.
Matti oli ottavinaan koulumestarin äänen ja ilmeen.
— Ilmoita vain, siinähän se on vierelläsi, poliisi.
Niin kylläkin. Lain ja siveyden ankara vartija istui pöydässä ja
härnäsi kieltolakia kuin hoidettavakseen uskottua koiraa.
Myöhemmällä opasti poliisi meidät reilusti ja tunnollisesti hotelliimme.
* * * * *
Joka kirjoittaa Chicagossa käynnistään, hän ei unohda kertoa
teurastamoista. En minäkään.
Eikä niitä kerran nähtyään saa helposti mielestään. Ne kummittelevat
yöllisissä mielikuvissa. Punaisissa unissa.
Vakuutusvirkailija Suhosen Jussi johti meidät katsomaan maailman
sikamaisinta nähtävyyttä. Ilmaradalla sinne mentiin.
Kilometreittäin teurastuslaitoksen ympärillä näkyi aitauksia, joissa
kuolemaantuomitut eläimet päättelivät tilejään. Ilmassa tuntui veren
haju. Aitaus aitaukselta teuraita ajetaan lähemmäksi turmionpaikkaa,
kunnes joutuvat viimeiseen, kuolinkoppiin. Siitä on vain yksi tie —
teloittajan kynsiin.
Seisoimme sikaosaston sillakkeella, josta hyvin saattoi seurata
eläimellisten ravintoaineiden jalostuksen alkuvaiheita.
Sika kerrallaan päästettiin kuolinkopin luukusta Se huomasi heti
tulleensa väärään paikkaan ja yritteli epätoivoisesti takaisin. Mutta
julma neekeri sieppasi sitä takajalasta, johon tyrkkäsi armottomasti
pureutuvan rautarenkaan. Suuri rautapyörä kiskasi silmänräpäyksessä
yhdestä jalastaan riippuvan ja surkeasti valittavan eläimen
katonrajassa soluvaan teräslankaan. Sitä pitkin se hiljalleen kulki
teloittajan lavaa kohti.
Menettely tuskin oli kivuton — possuhan parkui hirveästi.
Kuvitelkaamme, että meidän toiseen koipeemme puristetaan terävät
hohtimet ja meidät riuhtaistaan kattoon ja riiputetaan siinä, vaikka
vähänkin aikaa. Vai eikö tällaisia saa kuvitella. Eipä tietenkään.
Sehän on niin raakaa. Kas, tekoja vain tällaisissa asioissa — ei
kuvitelmia. Kuvitelmia vain kauniimmissa asioissa — ei tekoja. Sillähän
se inhimillisyys täytetään.
Tappomies oli kehittynyt alallaan taiteilijaksi. Hän otti luokseen
hissautuvan sian vastaan kuin odotetun lahjan, käänteli sitä
arvostelevasti korvasta ja sijoitti sen sopivaan asentoon. Terävä
väkipuukko sujahti possun kurkkuun, veri ruiskahti sievänä kaarena jo
ennestään punaisena merenä lainehtivalle permannolle. Osaksi pyövelin
vaatteille, jotka olivat ylt’yleensä tahmaiset kuin punamaalipytyssä
liotetut. Vielä sätkivä ja koriseva raato loittoni edelleen, joutuen
kiirastuleen, joka kärvensi siltä karvat ja ruskeutti nahan ruokahalua
kiihoittavan näköiseksi. Ja siitä taas eteenpäin eri spesialistien
käsiteltäväksi.
Tappomies käytteli puukkoaan lumoavan plastillisesti. Suomalainen
huligaani olisi katsellut kadehtien hänen suloliikkeitään.
»Salaisuutena» kerrottiin, että teloittajan takana on seinässä
salaluukku. Siitä »vatsii» häntä revolverilla aseistettu mies.
Odotetaan, milloin puukottaja menettää järkensä. Se kuuluu sattuvan
usein. Jos häntä ei saada vaarattomasti kiinni, on vartijalla lupa
ampua hänet siihen paikkaan.
Tähän varokeinoon oli ryhdytty senjälkeen kun joku päällysmiehistä oli
menettänyt henkensä. Tappomies oli tullut hulluksi kesken herttaista
näpertelyään. Oli päästänyt indiaanikiljunnan, hypännyt lavaltaan ja
ruvennut tarjoamaan puukkoa vastaantulijoiden kurkkuun. Tottumuksesta
nääs. Siinä oli päällysmieskin saanut sikamaisen kohtalon.
Näin meille kerrottiin ja kertojia oli montakin.
Ei sitä ole pakko uskoa. Ihmiset saattavat kertoa rumia juttuja vaikka
taivaasta ja enkeleistä.
Lihanjalostuslaitoksesta lähdettyämme sanoi Matti, ettei hänelle tule
siankyljys maistumaan pitkiin aikoihin.
Turhan nirsu se Matti. Mikäs ruokahalu siellä suomalaiselta menee?
Kodikas paikka.
Kylläpä tästä luvusta taisi tulla ruma.
Mutta — tämä kirjanenpa ei pyrikään olemaan mikään Ihmiskunnan Historia.