Buffalo, Baffalo, Boffalo.
Ne tuntuvat lausuvan tuon nimen monella tavalla. Mutta käänneltäköön
sitä kielen kärjellä miten päin tahansa, ei siitä kaunista tule. Eikä
se kaupunki näytä ihanalta, vaikka sitä katsoisi ruusunkarvaisen lasin
läpi.
Junamme pysähtyi pariksi tunniksi Buffaloon. Meillä oli aikaa lähteä
verryttelemään jäykistyneitä raajojamme. Teatterinjohtaja sanoi: »so
long, boys», ja nousi toiseen Niagaralle lähtevään junaan. Sieltä
kautta kulki hänen tiensä Kanadaan.
Buffalon kadut ainakin ne, joita kuljimme — olivat törkykasoja. Tuuli
lennätteli niistä kalkkia ja muuta roinaa vaatteillemme. Talot olivat
sen näköisiä, kuin niissä aiottaisiin filmata elämää ryöväriluolissa.
Ulkoseinät olivat kivihiilen savusta ja pölystä mustuneita.
Täytyy omata kovin hyvä sydän voidakseen sanoa Buffalosta jotain
kaunista.
Roskaläjältä toiselle hyppiessämme ajattelin, että ihmepä olisi, jos
tästäkin kaupungista olisi lähtöisin joku runoilija, joka kehtaisi
laulaa kotiseutunsa ylistystä. Runoilija, joka muualla maailmalla
»outona kulkiessaan» haaveilisi Buffalosta. Ja kyynelöivissä säkeissään
kaipaisi »untensa valkeata kaupunkia, jonne sielunsa siivillä hetkeksi
liitää pauhuista pahan maailman». Näille törkyisille kaduille, joilla
ennen lapsena leikkiä löi.
Buffalo, oi päivin, öin, helmahasi ikävöin!
Runoilijoiltahan ei puutu mielikuvitusta.
Pysähdyimme katsahtamaan erästä puoliluhistunutta taloa vilkkaalla
liikepaikalla. Siinä oli paraadiovi pahasti saranoiltaan longistunut.
Keskellä ovea ammottava halkeama, jonka pahinta irvistystä tukkimaan
oli naulattu kurainen lankunpätkä. Ikkunat ovenpielessä olivat
puolisokeita. Niissä oli vain joku ruutunen ehyt. Rikkinäisiä oli
koetettu paikkailla ruostuneella rautapellillä.
Oven yläpuolella reuhottava kyltti ilnioitti, että tämän palatsin nimi
oli: _Hotel Majestic_.
Ovelle ilmestyi mustapintainen, alkujaan valkoiseksi tarkoitettu mies
esiliina edessään. Huomasi kai meidät muukalaisiksi, koska viittilöi
meitä sisälle.
Matti ja minä emme yleensä ujostele mustapintaisia miehiä. Astuimme
sisälle hänen majesteetilliseen hotelliinsa.
Olimme kompastua lattialla olevaan kivihiililäjään. Ruostuneen
rautakamiinan vieressä maassa makasi nähtävästi juovuksissa rääsyinen
mies. »Stoorin» kalustona oli vain tyhjä tiski ja seinähyllyke. Mitään
tavaraa ei ollut näkyvissä.
Mustapintainen mies puhui paljon ja teki käsillään kaikenlaisia
liikkeitä. Hänestä olisi tullut hyvä kupletinlaulaja. Puheesta
ymmärsimme hatarasti, että hän arveli meidän tarvitsevan jotain
lämmikettä.
Kylläpä tietenkin. Kieltolakimaan miehet toisessa kieltolakimaassa
tarvitsevat jotain lämmikettä, sillä ulkona oli tosikylmä.
Juu, me halusimme juoda kunnolliset pullakahvit. Siinä kaikki, sinä
farisealainen lukija. Mitä sinä luulit meidän halunneen?
Koetimme mongertaa tätä kiihkeätä mielihaluamme mustapintaiselle
miehelle, mutta hän mutisteli suutaan halveksivasti. Samoin kai tekisi
Hotel Kämpin tarjoilija, jos Savon ukko tulisi kysymään piimävelliä.
Mustapintainen mies otti tiskin alta pullon ja suuhunsa viitaten sanoi:
fiftiin sents uon. Samalla hän napautti sormipaukulla poskeensa ja oli
nielevinään jotain oikein hyvää ja makoista.
Koska epäilimme, että mies tyrkytti meille viinaa, pudistimme
paheksuvasti päätämme ja painuimme ulos.
* * * * *
Ashtabulan asemalla laskeuduimme junasta, niinkuin meitä oli lähtiessä
neuvottu. Siinä piti vaihtaa toiseen höyry hevoseen, joka veisi
Warreniin.
Asemalla ei saatu käsiin edes lipunmyyjääkään. Eikä mitään junaa ollut
lähtöhommissa. Juna, jolla tulimme, jatkoi matkaansa kaukaiseen länteen.
Asemalla oli autoilijoita. Viittilöimme heidän kanssaan, eikä asioista
tullut mitään selvää. Viimein yksi automiehistä otti minua takinhihasta
ja talutti lähellä olevan kadun kulmaan. Siellä seisoskeli mies,
työmekko yllään.
Automies puhui työmekkoisen kanssa englantia ja minä koetin pistää
väliin jonkun raihnaisena syntyvän sanan.
— Kyllä mie ossaan suomee, sanoi työmekkoinen mies. — Minne teijän
pitäs oikein mennä?
— Warreniin, mutta mistä ja milloin sinne lähtee juna.
— Junaa ei mee koko tänä päivänä, ilmoitti mies. — Mutta tää autoilija
sanoo vievänsä teijät kymmenellä dollarilla. Se siitä melkein menis
junallakin.
Autollahan meidän piti lähteä. Vaikka junaliput oli ostettu perille
asti.
Suomalaista miestä nauratti, kun tiedustelimme, voiko autonajajaan
luottaa. Kyllä voi, ne ovat Unionin miehiä.
Haalin löytäminen Warrenissa oli konstikasta.
Saimme sen hikisen etsinnän perästä käsiimme ja pidimme lauluillan
pois tiehensä. Salintäyteinen yleisöjoukko osoitti vilkkaasti
tyytymättömyyttään. Sanoivat, että mitäs noista tyhjistä renkutuksista.
mutta kun olisi poliittisia pistelyitä, niin vot, se olisi poikaa.
Suomalaisten enemmistö on tässä maassa politikoimiseen nuorekkaasti
innostunut. Politiikka on uskontoa ja sitä on viljeltävä joka hetki.
Tiellä käydessä, työtä tehdessä ja illalla maata pannessa. Muuta
henkistä harrastusta ei saa olla, sen tulimme myöhemmin huomaamaan.
Mitä ei ole koraanissa, on pahasta.
— Emmehän me osaa tämän maan politiikasta veistää värssyäkään, vasta
maahan tulleet iikat, sanoimme eräällekin tyytymättömälle.
— Kyllä sitä aina porvareita ja noskuja osaa haukkua, neuvoi mies. —
Niille pitää antaa vasten ikeniä että läsähtää. Ei täällä muusta ole
väliäkään.
Vastasimme tähän, niinkuin järkevä lukija olisi pannut sanat suuhumme:
— Me emme ole tulleet tänne ketään haukkumaan. Täällähän on joka
puolueella palkatut miehet ja sanomalehdet siihen hommaan. Meidän
tarkoituksemme on huvittaa Amerikan suomalaisia rallatuksillamme,
jos meitä viitsitään kuunnella. Eikö olisi hullua, jos rupeaisimme
räyskimään ihmisiä ja asioita, joita emme edes tunne?
— Ahaa, tairattekin olla _pimeitä_ veikkoja!
— Päinvastoin, tahtoisimme olla oikeita valkeuden lapsia, jotka eivät
vihaa ketään. Antaisimme jokaisen pitää puoluekantansa rauhassa,
sillä me emme pidä itseämme niin viisaina, että pystyisimme jyrkästi
sanomaan, kenen piirustusten mukaan maailmasta tulee paras.
— Hörön lörön! Tuollaisella luikertelemisella ette täällä pitkälle
potki. Meikäläiset ovat valistunutta väkeä, eivät ne kärsi pikkumaista
hötisemistä. Menkäähän länteen...
Keskustelu tämän warrenilaisen Sokrateen kanssa koski tunteellisiin
mieliimme. Mutta me olemme jo antaneet hänelle anteeksi, lieneekö hän
leppynyt meille. Ei kaiketikaan. Warrenilainen on warrenilainen, vaikka
hänet voissa paistettaisiin.
Iloksemme keskeytti kiistan siivon näköinen, hiljainen mies, joka pyysi
meitä haastatella ammattiasioissa.
Poikkesimme syrjään, ja mies kertoi olevansa viisuntekijä, siis
ammattitoveri.
— Teillä ei ole oikein kunnollisia lauluja, sanoi hän. — Täällä vaatii
yleisö täysipainoista taidetta, kun se maksaa täyden rahankin. Ne ovat
tottuneet hyvään.
— Niin niin, mutta me olemme kykenemättömiä —
— Sen kyllä arvaa. Vasta vanhasta maasta tulleet, eihän niiltä pitäisi
täyttä vaatiakaan. Kunhan täällä valistutte, niin opitte tuntemaan,
mitä meikäläiselle yleisölle pitää olla... Mutta kun näytätte noin
mukavilta miehiltä, niin minä annan teille hienon laulun, jolla olen
niittänyt mainetta monilla suomalaisseuduilla. Se menee yleisöön kuin
häkä.
— Millainenpa tuo sitten olisi?
Mies antoi meille paperin, johon oli musteella kirjoitettu: »Lännen
pojan laulu».
Panen sen tähän sellaisenaan, enkä peukaloi sitä ollenkaan. Voitaisiin
muuten syyttää ammattikateudesta. Laulua veisattiin sävelellä: Ajetaan
me poijat kyydillä j.n.e. Se kuului näin:
Tää poika se lännellä reisaloi
ja rennosti rallattelee.
Hattu on sillä kallellaan
ja laulu se kajahtelee.
Suomesta kuuluu surkiaa.
On nosken ja porvarin valta.
Kansa sortoa kärsiipi,
mut nousee kerran sen alta.
Nääs noske se porvarii lempiipi
ja kansan kurjuutta nauraa.
Hee piri-piripulloa suuteloi
ja yhtessä juopi ja laulaa.
Tää poika ei Suomeen ikävöi,
kun tietää sen vapauten hinnan.
Kun se työväin aatetta kannattaa
niin temokraati pistääpi linnan.
Ajan aallot ne kerta raskaina lyö
ja noske-porvari kaatuu.
Silloin alkaapi vapauten työ
kuin Venäjä näyttääpi latuu.
— Tällaisia ne kupletit pitää olla, myhäili mies tyytyväisenä. — Oikeaa
asiaa, huumorii ja sieluu. Joka iltamassa ovat vaatineet sen kahteen
kertaan, eikä läpytykset meinaa loppua millään. Annan tämän teille
malliksi, jotta osaatte laittaa samantapaisia.
Tällä miehellä oli »vilpitöin sytän». Hän tahtoi ruoskia terävällä
ivalla ja huumorin varjossa sitä, mitä piti vääryytenä. Jos hän tulee
Suomeen, saattaa hän tavata vastustajissaan yhtä vilpittömiä, jotka
ruoskivat häntä samanlaisilla aseilla.
* * * * *
Paperimme ilmoittivat, että meidän oli mentävä Pennsylvaniaan,
Monessenin kaupunkiin. Konserttipaikoistamme meillä ei ollut juuri
mitään lähempiä tietoja. Seurasimme vain New Yorkissa olevan
managerimme antamaa listaa, jossa oli päivämäärät, milloin missäkin
paikassa meillä oli ilta.
Warrenilaiset olivat tavattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, hyve,
joka Amerikan suomalaisilla erikoisesti pisti silmään. Elleivät
puolueriidat pitäisi heitä hirveän eripuraisina, olisivat he maailman
parhaita ihmisiä.
Warrenilaiset eivät lähettäneet meitä Monesseniin junalla, koska emme
tunteneet kulkuyhteyksiä. Sinne lähti meitä viemään pitkän salskea
pohjalainen mies. Puhti nimeltään. Hänellä oli komea Hudsonauto, omia
kotitarpeita varten, kuten hän sanoi. Hän oli peltimyllyn työmies ja
jyrkkä proletaari.
Pennsylvanian ja Ohion maanteitä ajelee vaikka päivätöikseen. Ne ovat
kaikki asfaltilla tai muulla aineella sileiksi laskettuja. Kyllähän
Amerikan kannattaa päällystää maantiensä vaikka hopealaatoilla.
Puhti oli autoilijana nimensä mukainen.
Otettiin puhtia ja vaunu sujahti liikkeelle virkkuna kuin markkinoita
varten piiskattu hevonen. Hei hei, sitä mentiin kohta niin, että
hippulat vinkuivat. Talot ja puut tien varrella lappautuivat ohitsemme
yhtenä sileänä köytenä.
Puhti osoitti olevansa hirmun taitava ohjaaja. Äkkikäänteitä hän
pyöräytteli tyynen levollisesti kuin olisi kieputellut kapustaa
padassa. Mutta Matti ja minä emme olleet oikein rauhallisia, sillä tie
oli kovin mutkikas.
— Eikö näillä teillä satu joskus tapaturmia? kysäsin minä. Toivoin
kyytimiehemme kiinnittävän huomiota tällaisiinkin mahdollisuuksiin
vauhtia säätäessään.
— Yes, harva se päivä, myönsi Puhti ja hurautti vasemmalle kääntyvässä
mutkassa niin, että oikeanpuoleiset pyörät selvästi kohosivat maasta.
Nopeusmittari osoitti 70—75 mailia tunnissa.
Siellä täällä tien vieressä oli valkoisia ristejä, paikoin useampiakin
yhdessä ryhmässä. Mitähän ne mahtoivat tarkoittaa?
Puhti selitti:
— Ne ovat auto-onnettomuuksissa kuolleitten muistoja. Aina kun joku
ajaa päänsä halki, pystytetään kuolinpaikalle risti. Se on nääs
varoitukseksi toisille autoilijoille.
Hui hui! Minua puistatti.
Matti oli kalpea kuin kuorittu peruna.
Sitten lisättiin höyryä niin, että hivenen verran kuoppaiseksi
kuluneella tiellä Hudsonimme rupesi nelistämään. Ja maantie
koukeroitteli vain yhtämittaista kysymysmerkkiään.
Matti istui silmät ummessa ja piteli jostain ovenkahvasta kiinni.
Hän näytti mietiskelevän enemmän entistä ja mennyttä elämäänsä kuin
toivorikasta tulevaisuutta.
Vinkuvassa menossa huusin yltiöpäisen ajajamme korvaan, että ehditään
tässä vähemmälläkin hurinalla. Me halusimme sitäpaitsi katsella vähän
maisemia.
— Joopa joo, myönteli Puhti suopeasti, — Ei meillä olekaan täysi
päällä. Mutta hiukkasen meidän sentäs tarttis parantaa, etteivät
vastaantulijat pääse nauramaan.
— Ei ei, älkää herran nimessä! huusi Matti melkein menehtyneenä. —
Kyllä meille riittää vähempikin. Ettekö pelkää, jos vaunu sattuisi
särkymään?
— Mitäs siitä pelkää, nää karrit on vakuutettu.
— Entä jos henki menee?
— Ei sekään ilmaiseksi mene, vakuutettu sekin on.
— Hyvänen aika, teillähän on vaimo ja lapsikin.
— Yksi poika vain ja sekin täysi-ikäinen. Eikä eukkokaan ole surevaa
sorttia.
Puhti käänteli huolettomasti yhdellä kädellä ohjauspyörää. Auto oli jo
muuttumaisillaan lentokoneeksi.
Puhti huomautti vielä:
— Kun olis arvannut ottaa lähtiessä ryypyn, niin uskaltaisi paremmin
ajaa. Sitä on vesiselvänä liian arka.
Yhtäkkiä tunsin tuiman rytkähdyksen ja auto kääntyi ylösalaisin.
Retkahdin jotenkin nurin ja sitten oli kaikki vähän aikaa hiljaa.
Olin kumminkin vielä elossa. Kuulin hetken kuluttua Puhdin äänen
huikkasevan:
— Tulkaa pois pojat vaan, niin käännetään kaara kohdalleen! Ei tässä
mitään hätää ole!
Kun olimme kömpineet Matin kanssa auton alta ja todenneet, ettei mikään
paikka autossa eikä meissä ollut rikki, väänsimme ajopelin jälleen
pyörineen.
— Vähälläpä piti, ettei tullut merkityksi uusia ristinpaikkoja,
lasketteli Matti, joka oli tointunut pelästyksestään.
— Joopa joo, sanoi Puhti katsellen arvostelevasti ympärilleen. — Tähän
olisikin ollut helppo pystyttää ristejä, kun tuokin tienvierusta on
niin pehmeätä maata.
Kuperkeikkamme syynä oli ollut vastaantuleva auto, joka oli ajanut
väärää puolta. Kun Puhti ei voinut sitä muuten sivuuttaa äkkipäätään,
täytyi hänen yhteentörmäystä välttääkseen ajaa ehdoin tahdoin ojaan,
jossa menimme nurin.
Loppumatkalla Puhti kuitenkin ajoi tuntuvasti hiljempää.
* * * * *
Monen kaupungin läpi tulimme matkallamme ajaneeksi.
Pittsburgissa nousimme oikomaan jäykistyneitä jäseniämme ja haukkaamaan
vähän lounasta.
Amerikkalainen ravintola ansaitsee seikkaperäisen kuvauksen. Lukija saa
sen jostakin järkevästä matkakirjasta. Onhan niitä semmoisiakin.
Me otimme siankyljystä ja hapankaalia. Syödessä johtui Puhdin mieleen
kysäistä:
— Meneekö Suomesta paljon siirtolaisia Venäjälle?
— _Siirtolaisia Venäjälle_!!?
Sellaistapa kysymystä meille ei oltu ennen tehty.
— Niin niin! Vai eikö työläisiä päästetä lähtemään maasta? Noin
niinkuin hallituksen kiellolla?
— Ei sieltä ketään kielletä lähtemästä. Venäjällekin saa mennä kuka
tahtoo ja kuka sinne otetaan vastaan. Mutta jos puolenkymmentä henkilöä
sinne on mennytkin, muka jäädäkseen, niin kaikki ne ovat pyrkineet
takaisin.
Puhti näytti kovin epäilevältä.
— Merkillistä, hän sanoi. — Hullujako ne ovat, kun eivät mene, vaikka
sieltä on niin lyhyt matka? Toista se on täältä käsin lähteä.
— Mitä!? Meneekö täältä siirtolaisia Venäjälle?!! Oikeinko sinne
jäädäkseen?
— Joopa joo, kyllä ne lähtevät, kuka vain saa asiansa reilaan. Jos
minäkin saan taloni ja tavarani myydyiksi, niin lähden pitkänä viivana.
Saimmepa kerrankin kuulla jotain uutta. Puhti ei tiennyt kertovansa
meille ihmeitä.
— Eikö tässä maassa ole sitten hyvä toimeentulo? kysäsimme,
— Yes, täällä on kaikki all right. Mutta täytyyhän ihmisen katsoa
vanhanpäivänkin varaa.
— Venäjältäkö sen uskotte löytävänne?
Puhti katsoi meihin kuin ihmetellen, miten tuollaista voi kysyäkään.
— No saletisti, sehän on selvää! Siellähän työläisen vanhanpäivän vara
on. Varsinkin kun voi viedä mennessään vähän pääomaa. Minäkin jos
kaikki möisin, niin toistakymmentätuhatta dollaria tulisi. Ja monella
muullakin meikäläisellä on senverran.
— Mutta niistähän tulisi jo Suomen rahassa puolen miljoonaa. Ja sillä
eläisitte jo nätisti Suomessa koroillanne.
Puhti sylkäsi ja hymähti ivallisesti:
— Phyh ja pitkät pienat. Vai Suomeen tässä vielä. Hahhahhaa! Hyi
jukuliste, eihän sinne työläinen uskalla mennä näyttämäänkään
itseään... Ja vielä rahoineen, säästöineen. Saakuti vieköön, epävarmaan
maahan. Siellähän kansa ja sotaväki odottaa vain hetkeä noustakseen
aseisiin ja kukistaakseen nykyisen terrorihallituksen. Rytäkkä siellä
nousee, joo... ja näinä päivinä, joopa joo.
(Tähän aikaan oli Suomessa Tannerin hallitus.)
Me kuuntelimme ällistyneinä Puhdin mielipiteitä ja kysyimme;
— Mistä ihmeestä olette saanut päähänne nuo asiat ja käsitykset?
— Minä luenkin Työmies-lehteni tarkkaan. Se kertoo Suomen ja Venäjän
asiat prikulleen. Niin justiinsa. — Siellä Suomessa kansa saa elää
aivan säkki päässä. Mitään tietoja ei kuulemma anneta muun maailman
menosta. Pajuköyttä vain, jota sille noske- ja porvarilehdet syöttävät
sen kuin kerkeävät. — Yes, pimeässä siellä kansaa pidetään, kuin
muinoin Egyptin maassa.
Me selostimme Suomen ja Venäjän oloja omien tietojemme mukaan, mutta
Puhti huitaisi kädellään torjuvasti ja sanoi: antakaa olla höpsimättä,
kyllä ne asiat täällä tunnetaan. Ei täällä niin moukkia olla, kuin ne
siellä Suomessa ehkä luulevat.
Siihenpä se poliittinen keskustelumme sitten töksähti.
Ravintolan seinillä oli reklaamiplakaatteja. Muuan esitti
indiaanityttöä, joka operettipuvussa ja hyvin käherrettynä seisoi
keskellä synkkää aarniometsää ja suositteli yleisölle jotain
puuterilajia.
— Onpas siinä imelästi piirretty kuva, huomautti Matti.
— Piirretty? tokaisi Puhti katsahtaen plakaattia. — Ehei, pojat, sehän
on painettu. — Yes, pojat, painamalla täällä Amerikassa semmoiset
tehdään. — — Koneella oikein, ei niitä piirrellä, joopa joo. Näette
vielä paljon täällä.
Puhti oli ollut parikymmentä vuotta suuressa maailmassa. Eikä hän ollut
harvinaisuus aateveljiensä joukossa. Päinvastoin.
Monessenin lauluilta meni hissukseen, eikä siitä ole kummempia
kertomisia.
* * * * *
Conneautissa käynti oli hauska.
Menimme sinne autolla, Puhti jälleen ajajana. Matka kesti kokonaisen
päivän. Puhti otti maksua hyvin hellävaroen. Melkein vain bentsiinistä.
Vaikka meillä oli kiistaa pyhistä asioista. Amerikansuomalaisten
auliudesta voisi kirjoittaa pitkälti. Ne eivät senttejä venyttele, jos
eivät turhia tuhlaakaan.
Pennsylvanian maisemia ehdimme hiukan tarkastella, sillä Puhti ajoi
kohtuullisesti.
Koko seutu oli sikin sokin heiteltyjä vuoria ja laaksoja. Harjanteet
hassunkurisen särmikkäitä, niinkuin mielipuolen taiteilijan
piirustusten mukaan muovailtuja. Tehtaat olivat monin paikoin
myrkyttäneet kaiken kasvullisuuden. Harvoissa puissa näki lehtiä ja
niiden oksat ja rungot olivat kivihiilitomun kerrostamia. Ruohonsänki
maassa nokista ja kivuliaista. Ei raikasta vihreyttä missään. Rotkojen
pohjilla savusi synkkiä tehtaita, joiden jyske ja räminä kantautui
korviimme kakofoonisena jazzina.
Pistettyäni lukijan kouraan tämän kymmenenpennin maisemakortin jätän
enemmät luonnonkuvaamiset ammattimiehille. Sormet syyhyvät väliin
halusta näpeksiä luvattomia.
Conneautissa, kuten muuallakin, oli suomalaisilla paljon omia
asuntotaloja. Suomalaiset rakentavat niitä auttaen toinen toistaan.
Nimittäin samaan _puolueeseen_ kuuluvat.
Ruumiillista työtä tekevästä väestä elävät suomalaiset ehdottomasti
parhaiten. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät vedä heille vertoja.
Suomalaisille voidaan maksaa raskaassa työssä kaksikin kertaa niin
paljon kuin »ginille», italialaiselle. Sillä suomalainen heiluttaa
lapiotaan yhtä etevästi kuin italialainen kieltään.
Conneautin ilta meni näppärästi. Meille tarjottiin näyttämön takana
omenaviiniä, joka oli hyvää. Eikä siinä ollut niin paljon prosentteja,
että lukijan tarvitseisi moittia meitä juopottelusta.
Ohjelman loputtua tuli pukuhuoneeseen joukko nuoria tyttöjä. He olivat
korkeakoululaisia ja nostattavan reippaita. He sinuttelivat meitä ja
puhuivat suomea korostaen alkukonsonantteja kovin voimakkaasti. Se oli
heihin tarttunut englanninkielestä.
Yhdellä kaunokaisista oli yllään valkoinen villapaita, johon
mustekynällä oli piirretty useita nimiä. Se oli jonkinlainen
vieraskirja. Oikeammin vieraspaita. Neitonen tarjosi minulle täytekynän
ja sanoi:
— Ssinä ssaat ppiirtää ssinnun nimi mminun ppaittaan.
Näin murtavat suomalaisten lapset useinkin isiensä kieltä.
Piirsin nimeni paitaan, ja Matti sai tehdä samoin. Käynnistämme piti
jäädä muisto.
Sitten tuli pukuhuoneeseen mies, joka oli pulskimpia vaaleita tyyppejä,
mitä olen nähnyt. Näillä seuduin olivat melkein kaikki suomalaiset
komeita. Lakeuksien kansaa Pohjanmaalta, enimmäkseen.
— Terve, veljet! huusi mies reippaasti jo ovelta.
— Toivon teille onnea ja menestystä tässä maassa.
Sepä oli rehdinmakuinen mies. Hän piti meitä kai oikeina
puoluesankareina, muuten hän ei olisi sanonut noin. Hänellä oli avoin
ja suora katse, niinkuin ihmisellä, joka uskoo olevansa oikealla
asialla. Me emme hennoneet sanoa hänelle, että hän oli meistä
erehtynyt. Me emme olleet puoluepukareita. Meille ei ollut selvillä,
minkä puolueaatteen vuoksi olisimme voineet lyödä lähimmäistämme
korvalle. Älä narraa, lukija, että sinullekaan sen sanelee muu kuin
ruokapurtilo, käyttääkseni pessimistisen teatterinjohtajan sanoja.
Asema ja leipä, siinä kaikki. Talonpoika ja linnanherra ratkaisevat
yhteiskunnallisia pulmia hikoilematta — aivanpa päätään vaivaamatta.
Kumpikin omalla tavallaan. Mitäs, selvähän se on. He tietävät,
missäpäin on vihollinen, joka aikoo pienentää heidän leipäkannikkaansa.
Mutta entäs narri, joka soittelee yhtähyvin talonpojalle kuin
linnanherralle. Kummalle hänen pitäisi irvistää, kummalle kumartaa?
Sano sinä, lukija, joka olet olevinasi niin viisas.
* * * * *
Clevelandissa on niin huikea pilvenpiirtäjä, että kannattaa matkustaa
Amerikkaan yksistään sitä nähdäkseen. Se kohoaa nääs yksinäisenä
ylimyksenä viisi-kuusikerroksisten talojen joukosta. Sen mahtavuus
pääsee siinä oikeuksiinsa, koska se ei häivy vertaisten seurassa.
Tässä miljoonakaupungissa emme tienneet, minne meidän pitäisi mennä.
Matkaohjelmasta oli unohtunut haalin osoite.
Etsippäs se nyt sitten umpimähkään, kun et osaa edes kieltä.
Matti oli hämärästi muistavinaan puhutun, että se oli jossakin
14:nnellä kadulla. Mitäs muuta kuin ota auto ja lähde sivuamaan 14:ttä
katua, kai se eteen toksahtaa.
Kysäsimme ensin varmuudeksi ajajalta, tiesikö hän, missä on Finnish
Hall. Finnish socialist association? Ei tiennyt. No sitten: draiv
foortiinth striit, vii mast siik! Tavailimme nahkeasti amerikankieltä
ja ajaja ymmärsi. Amerikkalaiset ymmärtävät, kunhan mutisee vähän sinne
päin. He ovat tottuneet solkkaamaan kaiken maailman iikkojen kanssa.
Käytiin neljästoista katu läpeensä, eikä suomalaista haalia löytynyt.
Huristettiin sitten umpimähkään siellä ja täällä, mutta turhaa se oli.
Taksamittari hakkasi kuin mieletön. Kun neljä dollaria oli hassattu,
nousimme pois ajopeleistä ja menimme ravintolaan.
Puhelinluettelo.
Miksi emme sitä aikaisemmin hoksanneet, typerykset!?
Finnish Hallia ei kuitenkaan luettelosta löytynyt. Sinne ei ollut
puhelinta. Mitäs nyt? Ahaa, soitamme jollekin henkilölle, jolla on
puhelin ja suomalainen nimi luettelossa. Hih, kyllä tästä selvitään!
Valitsimme luettelosta nimen: Heikkilä.
— Nain ou säven ou ou, sokelsin puhetorveen.
— Heikkilä, vastattiin.
— Anteeksi, onko siellä ketään suomenkieltä taitavaa?
— Yes, minä puhun.
— Pyydän anteeksi, meitä on kaksi eksynyttä ja kielitaidotonta
vierasta. Voitteko sanoa suomalaisen haalin osoitteen.
— Kyllä, se on kahdeskymmenesviides katu 1900.
— Kiitoksia paljon.
Selväpä oli. Otimme taas auton ja pääsimme suoraan haalille.
Clevelandin suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat
sivistyneenmakuisia ja kaikin puolin mukavia. Heistä en keksi mitään
piikkailemisen aihetta ja siksipä minun on tyydyttävä sovittamaan
heihin erään mietiskelijän lause:
»Naiset ja miehet ovat maailman parhaita ihmisiä».