Meillä ei ollut aikaa syventyä tutkimaan New Yorkia tällä kertaa. Piti
lähteä Ohioon mitä kiireimmiten.
Ensimmäiset lauluiltamme New Yorkissa olimme saaneet jotenkuten
suoritetuiksi. Itse olimme ihastuneita tienestimme suurenmoisuudesta,
ja yleisö oli harmistunutta ohjelmamme vähäpätöisyydestä.
Moitteen syytä meissä olikin. Mitäpä meillä oli tarjottavana 75
sentin pääsymaksulla! Samalla hinnallahan pääsi Roxy-teatteriin,
jonka ohjelmiston rinnalla meidän tarjoamamme taidenautinto oli kuin
teelusikallinen vettä Niagaraan verrattuna.
Suurimman pettymyksen sanoivat osalle yleisöstä tuottaneen sen, että
ohjelmastamme puuttuivat poliittiset letkaukset. Eikä pianisti-Matti
soittanut haitaria. Työn Temppelissä se olisi kuulemma auttanut paljon.
Nyt meille oli järjestetty seuraava ilta Warreniin, Ohioon.
Junalipun ostaminen kesti pari tuntia. Matti sai tulkin seurassa
juosta monet virastot, ennenkuin Warren löydettiin ja liitettiin
rautatieverkostoon. Kun vihdoinkin selviydyttiin junaan, oli Matti
löytöretkeilystään niin väsynyt, että nukahti heti penkin nurkkaukseen.
Juna lähti kiitämään meille tuntemattomia maita kohti riehakkaasti kuin
irtipäästetty peto.
Yhtämittaa sivuutettiin kaupunkeja. Niiden ohi rynnistäessään parkasi
veturimme niin törkeällä äänellä, että Matti hypähteli kohoksi
unissaan. Tarkoitus oli tietysti säikyttää ihmisiä pois radalta.
Amerikkalaisen veturin ääni ei ole vihellystä. Se mylvii kaameasti kuin
elävältä suomustettava rantapiru. Tämä vertaus ei ole esteettinen,
mutta tässäpä ei latelekaan viisauksiaan kirjailijanero, vaan
viisunikkari, jolta ei ole lupakaan vaatia makua eikä tyyliä. — Hehhei,
minähän saan nakutella näille lehdille konekynällä mitä pötyä tahansa.
Tavaramerkki ei ole luvannut priimaa. Siitä sait, arvosteleva lukija.
Sitäpaitsi tunnustan, että koko tämä kirjanen on vain viisunikkarin
pahantuulenpurkaus. Ilman pientä suuttumusta ei tätäkään menekkiteosta
olisi koskaan ruvettu sepustelemaan.
Noh — asiaanpa sitten taas.
Minua tuli puhuttelemaan suomalainen mies. Hän oli tuntenut meidät
maanmiehikseen. Ainahan suomalainen toisen tuntee.
Miehellä oli oikea hautajaisnaama. Synkkämielisestä näöstä päättäen
olisi luullut hänen pitävän kirjaa vuosisatojen vahingoista.
Esiteltyämme itsemme ja vaihdettuamme »hauska tutustua» -kohteliaisuuden
kertoi mies olevansa ammattinäyttelijä ja toimineensa maassa
teatterinjohtajana.
Nyt hän oli matkalla Kanadaan, jonne aikoi jäädä metsästäjäksi.
— Mieluummin vietän viimeiset vuoteni indiaanien kuin suomalaisten
keskuudessa, hän sanoi.
— No miten sitä niin on suomalaisiin kyllästytty? Minusta he
vaikuttavat mukavilta ihmisiltä?
— Vai mukavilta, jamasi näyttelijä närkästyneen ivallisesti. — Ettepä
niin sano, jahka olette ollut täällä kauemmin. Ei näin idioottimaisten
puoluepukarien joukossa kestä kukaan, jolla on tunto ja hermot. Vaikka
kyllä minun nahkani tässä ampiaispesässä on tökitetty niin turraksi,
että piikkivasaralla lyöntikin tuntuu siinä vain lievältä kutittelulta.
— Sanon teille, että olen poistumassa koko konkkaroikasta, enkä
piittaa siitä, mitä sanoistani nuuskitte ja oletteko porvari p:le tai
sosialisti s:na.
— Ei kai sillä mitä väliä, kunhan muuten on kunnon — — —
— Hoh hoh, vai ei väliä! Niin, ettei muka väliä, mitä puoluekarvaa
ihminen tunnustaa, kunhan muuten on rehti. Hahhahhaahaa! — Antakaas
mun vähä hohottaa, en ole kuullut moneen vuoteen mitään näin
hassua. — Tällä vitsillänne saatte yleisön nauramaan paremmin kuin
rasvaisimmallakaan renkutuksellanne. — Sitä sanoessanne naurakaa
ivallisesti, räpytelkää silmiänne ja tehkää joku hassunkurinen liike.
— Sitävarten, etteivät ne luule teidän tarkoittavan sillä totta.
— Silloin siitä on naurut pois, jos ne luulevat teidän tosissanne
ajattelevan noin luonnottomia. — Hahhahhaa, kun mua vieläkin naurattaa.
— Vai ei väliä puoluekarvasta, kunhan muuten on kunnon ihminen. — —
Totta on, totta on, että teillä on huumorinlahjaa.
— Noin mojovia sukkeluuksia ei lähdekään joka äijän päästä, ei, totta
vie!
— Mutta enhän minä aikonut sanoa sukkeluutta!
Teatterinjohtaja katsoi minua ympyriäisin silmin ja vilkasi
säikähtyneenä sivuilleen. Sitten hän sanoi puoliääneen:
— Häh, jos tarkoititte sillä totta, niin varoitan teitä oman etunne
nimessä kuuluttamasta näitä mielipiteitänne. Konserttimatkanne saattaa
mennä yks kaks kantui.
— Tuopa on asia, josta en käsitä hiventäkään.
— Niin, se on yksi niistä monista. — Mutta tästä asiasta pääsette
kuusalle jo alkupäivinä. Täällä täytyy vieraan kanssa keskusteluun
jouduttuaan tarkoin utsia, mikä on hänen puoluekarvansa. Muuten satut
sanomaan jotain, mistä vieras pääsee haistamaan, että mahdollisesti
olet — vaikka vain pienessäkin pykälässä — harhaoppinen hänen
aatteisiinsa nähden. Taikka jos hän huomaa, ettet katkerasti vihaa
toisin ajattelevia suomalaisia, vaan tahdot olla sovinnollinen kaikkien
kanssa, niin hän halveksii sinua pohjattomasti ja vetäytyy sinusta
loitommaksi kuin ojassa rypeneestä koirasta.
— Mutta mehän juuri tahdomme olla sovinnollisia.
— Hssts! Älkää sanoko sitä noin kovaa. Minun ilmiantoani ette tarvitse
pelätä. Puolueettomia ei täällä kärsitä. Ettekö ole sitä jo kuulleet?
— Kyllähän me vähän, mutta emme ottaneet sitä täydestä.
— Täällä täytyy jokaisen olla edes olevinaan puolueihminen, muuten
toiset syövät hänet. Täällä puhutaan ylevistä aatteista, selvänäköisen
ihmisen horjumattomasta kannasta, selkärangasta mukamas. Hyh höh, sanon
minä. Dollari niille vain vakaumuksen sanelee, eikä mikään muu.
Minä pudistin päätäni ja sanoin:
— Noh, joillakin. Mutta onhan niitä vakaumuksellisen kannan ihmisiä,
jotka kaikissa olosuhteissa ja itsekkäistä pyyteistä riippumatta — —
— Hahhahhaa! Taas tuli vitsi. Tehän latelette niitä kuin
piironginlaatikosta. Itsekö noita keksitte?
— Enhän minä taaskaan ollut sanovinani mitään naurettavaa.
— Kyllä tuo oli sutkausten parhaita. Että on näes ihmisiä, jotka
uskaltavat ja pystyvät ajattelemaan toisin kuin leipäkannikka käskee.
Hahhhaa!
Niin tietysti. Pitäisi niitä olla.
— Roskaa! Tuokaapa esimerkiksi sieltä Suomesta joku yhteiskunnan
pylvääksi kohonnut rahaporvari. Antakaa hänen köyhtyä niin, ettei
hänellä ole leivänpalaakaan ja hänen seurapiirinsä luopuu hänestä
kuin vesi tervatuista saappaista. Pankaapa hänet sitten ansaitsemaan
elatuksensa jossain grottemyllyssä, jossa hän saa raataa pienellä
palkalla niin, että hiki tihkuu joka huokosesta. Antakaa hänen tietää,
että makeanleivän päivät ovat iäksi loppuneet, eivätkä koskaan
palaa. Ettei hän millään kyvyllä eikä konstilla pääse enää nousemaan
alennuksestaan, Ei edes poosuksi, pieneksi päällysmieheksikään.
No, sanon minä, ellei hän ammu kuulaa otsaansa, niin varmasti
hän ennen pitkää rupeaa juoksemaan työväentaloilla ja huutamaan
yhteiskuntajärjestyksen kumoamista niin että suupielet ovat kuolassa.
— Noh, tuskin sentään.
— Älkää epäilkö, painakaa vain totena mekkoonne? Minä olen nähnyt... —
Mutta missä ovat nyt tämän vakavamielisen ja valistuneen kansalaisen
yhteiskuntaa säilyttävät ja horjumattomat mielipiteet. Häh, mihin hän
ne kadotti? Minä kysyn vain. Niidenhän piti kestää tulessa. Nyt ne jo
sulivat hänen otsansa hikeen. Well, dollari antoi, dollari otti.
— Tehän puhutte aivankuin lukisitte kirjasta.
— Olen näyttelijä ja vanha jo. Puhun aina kuin teatterilavalla. En enää
pääse irti maneerista. Enkä edes tiedä, mitkä sanoistani ovat omiani,
mitkä kirjoista tarttuneita. Vaikka kyllä minä olen täällä saanut
hautoa pessimistisiä ajatuksia yhtämittaa niin, että hiuksenikin ovat
hyljänneet minut, eikä päässäni ole enempää karvoja kuin vanhassa kenkä
harjassa.
Teatterinjohtaja siveli surumielisenä autiuttaan kiiltävää
päänahkaansa, jota Intiaani olisi tuskin pitänyt skalpeerausvaivan
arvoisena.
Hän jatkoi ivallisesti virnistellen:
— Entäs nämä köyhälistön lipunkantajat? Horjumattomat luokkataistelijat
mukamas! Niinkauan kuin ne tietävät täytyvänsä olla työläisen asemassa,
ne ovat olevinaan jaloja köyhälistön puoltajia. Monikin on täällä
säästänyt sievoisen omaisuuden — ahkeralla työllä kylläkin — ja ollut
täällä niin täyttä proletaaria ja ryssän kannattajaa, että on oikein
opetellut syömään joka päivä kaalikeittoa. Pelkästä ihastuksesta
tavaritsheihin nääs. Näihin Amerikan rikkaisiin verrattuna hän on
tuntenut itsensä köyhäksi. Entäs sitten? Tämä ryysyköyhälistöläinen on
mennyt Suomeen ja vaihtanut dollarinsa markoiksi. — Hei — hän onkin
huomannut olevansa rikas. Aluksi hän vierasti porvareita, joita oli
täällä vuosikausia haukkunut. Nyt hänellä onkin varoja enemmän kuin
monella Suomen porvarilla. Hän tottuu ennenpitkää rahaporvarien,
vertaistensa, seuraan. Hän alkaa karttaa työväentaloa, koska siellä käy
vain köyhiä, jotka kadehtivat ja pistelevät häntä. Ei aikaakaan, kun
hän on täysi porvari, äykkäpäisintä lajia.
Ja täällä hän oli niin proletaaripoikaa, ettei tervehtinyt noskelaista
työläistoveriaan, vaan haukkui tätä lahtariksi. Missäs hänenkin
periaatteensa ja vakaumuksensa nyt ovat. Häh! — Juupeli kun minua
kiukuttaa, että ne ovat täällä olevinaan niin pyhän tulen innoittamia
aatteen miehiä, ettei puolueeton ole ihminen eikä mikään. Heillä on
muka oikeus halveksia esimerkiksi minua, joka en huuda enkä jauha
vihaa toisin ajattelevia kohtaan. Nämä sen korvennettavat reuhaavat
ylinnä kaikissa puolueissa, vaikka itse ovat valmiit myymään kantansa
muutamasta hopeapenningistä.
— So so, onhan niitä työväenkin puolueissa sellaisia, jotka elävät
hyvissä varoissa ja kuitenkin pysyvät aatteissaan.
Teatterinjohtaja päästi raikuvan naurun.
— Hahhaahhaa! Te nauratatte minut kuoliaaksi noilla kokkapuheillanne!
Nehän ovat koonneet varallisuutensa puolueensa luottamustoimissa taikka
puolueen jäsenten kannattamina liikemiehinä. Saatanhan minäkin olla
vaikka minkä puolueen mies, jos saan hyvät tulot.
— Tepä ette näy uskovan hyvää kenestäkään.
— En kerta kaikkiaan. Ainakin puoluepukarit ovat joko
omanvoitonpyytäjiä, palkattuja rakkeja, taikka itserakkaita
suuruudenhulluja, jotka kuvittelevat voivansa ratkaista yks kaks
maailmanarvoituksia. Taikka sitten rehellisiä, mutta vähäjärkisiä
ihmisiä, jotka on narrattu määkimään kuorossa palkkapaimenten
sanelun mukaan. — Eihän jalo, järkevä, mietiskelevä ihminen takerru
härkäpäisesti yhden aatesuunnan kaavoihin niin tiukasti, että kieltäisi
toisilta pienimmänkin oikeutuksen. Kunnon ihminen voi olla ainoastaan
puolueeton, se on mielipiteeni ja jyrkästi.
— Teidän pitäisi siis perustaa puolueettomien puolue ja käydä yhteen
tappelun nujakkaan puolueellisten puolueitten kanssa. Teillähän on jo
valmiiksi kehitetty puoluevihakin puolueellisia vastaan.
Nyt kun omasta mielestäni sanoin vitsin ja nauroin itse täyttä kurkkua,
ei teatterinjohtaja ropauttanut sille korvaansakaan. Hän sanoi
vakavasti:
— Minun horjumaton periaatteeni on, ettei ihmisellä saa olla
horjumattomia periaatteita. Ne eivät kestä kaikissa olosuhteissa
kumminkaan.
Istuimme kotvasen vaiti. Teatterinjohtajan paradoksit eivät tuntuneet
erikoisen järkeviltä eivätkä omintakeisiltakaan. Onhan sitä maailmassa
kuultu vatvottavan asioita puolin ja toisin.
Sitten teatterinjohtaja otti muistikirjan taskustaan ja näytti siitä
Mussolinin kuvaa. Se oli leikattu jostakin lehdestä ja liimattu kirjan
sisäkanteen.
— Tätä miestä minä jossakin suhteessa ihailen, sanoi hän. Mussolini on
mies, jollaisia ei nykyaikana monta olekaan. Jos hän olisi korkeata
syntyperää, en ihailisi häntä. Hänen asemansa olisi luonnollinen.
Mutta että hän on muurarista kohottanut itsensä diktaattoriksi, joka
pitää laumoja, ylimyksiäkin, kurissa, se on miehen työtä. Kuka tahansa
fascistikenraali panisi mielellään Mussolinin tyrmään ja ottaisi
häneltä ohjakset. Mutta ei pysty. Ei niilläkään fascistikenraaleilla
ole aate pääasia, vaan oma nousu. Niinkuin Venäjälläkin
komissaariherrat syöksevät toisiaan johtoasemista päästäkseen itse
tilalle. Köyhälistöstä ne eivät piittaa rinnankaan vertaa, se on nähty.
Oma hyvä se vain kaikilla on mielessä. Yksinkertainen kansa on nenästä
vedettävää. Koskaan ei tule olemaan täydellistä tasa-arvoisuutta.
Henkisesti etevämmät aina johtavat ja robotit tottelevat.
Minä kuuntelin välinpitämättömän kyllääntyneenä. Nämä asiat eivät
olleet koskaan kuuluneet komeljanttarin ajatuspiiriin.
Merkillinen teatterinjohtaja jatkoi väsymättömänä:
— Sivistyneet, henkinen älymystö, eivät kuitenkaan vielä ole
johtavassa asemassa. Hopearobotit hoitelevat nyörejä ja rautarobotit
taistelevat kiihkeästi saadakseen ohjakset käsiinsä. Sivistyneistö on
toistaiseksi heikko. Sen on pakko ruveta robottien palkkalaiseksi.
Toiset palvelevat hopearobotteja, auttaen niitä rautarobotteja vastaan.
Toiset taas ovat rautarobottien palkkalaisina ja ovat taistelevinaan
hopearobottejavastaan. Molemmilla puolilla palvelevat älymystöläiset
nauravat salaa robotti-isäntiensä sieluttomuudelle, mutta kumartavat
niille saadakseen leivän. Heidän oma aikansa on vielä tuleva.
— Anteeksi, eikö voitaisi keskustella hauskemmista — — —
— Te olette tingeltangelirobotti. Sieluton löpertelijä. — — Katsokaas,
kerran on vielä tuleva — henkisen älymystön vahvistuessa — järjen ja
hengen Mussolini, joka lyö raskaan nyrkkinsä pöytään ja huutaa niin
hopea- kuin rautaroboteille: Hiljaa, sikalauma! Teillä on mielessä vain
ruokapurtilo, josta riitelette, ettekä muistakaan, että teistä aiottiin
luoda _ihmisiä_. — Kaikkien on ensinnäkin saatava ruokapurtilosta
vatsansa täyteen, sillä sianruokaa on vielä maailmassa riittävästi ja —
— —
— Mutta eikös tuo ole jotain sosialistista aatetta?
— Aatetta!? teatterinjohtaja kiljasi kuin mielipuoli. — Hahhahhaa!
Jaloa, ylevää, yli-inhimillistä, ihanaa aatetta!... Täytyykö minun
pääni olla täynnä joitakin merkillisiä aatteita, kun sanon, että
sikalauman, niin suurten kuin pientenkin röhkijöiden, on saatava
ravinnokseen tätä maallista rapaa. Että kaikilla porsailla on oikeus
käydä kakarapytyllä... Ei veikkonen se kysy jaloja aatteita osatakseen
sanoa tuollaista... Kun iso sika imee itsensä täyteen kuin iiliäinen,
niin se vetäytyy eläimelliseen lepoonsa eikä hätistele pienempiä pois
kakarapytyltä. Täytyyhän niidenkin saada. — Ei tämä kuulu ihmisyyden
aiheisiinkaan, koska sen osaa sikakin. — — Minä tarkoitin, että järjen
ja hengen Mussolini kiskoo ihmisten ajatukset kakarapytystä, koska se
on alentavaa _ihmisille_. Sen täytyy jäädä _sivuasiaksi_. Mussolini
pakoittaa heidät pyrkimään uudelleen sen kuvan kaltaiseksi, kuvan, joka
heissä ammoin aikoja turmeltui...
Teatterinjohtajan paasaaminen rupesi todenteolla väsyttämään. Keskeytin
hänet alkamalla viheltää »Ramonaa». Kyllähän ne maailmanparantajat
järkeilevät mikä milläkin tavalla. Hitto heitä kuunnelkoon.
Lopun matkaa torkuimme äänettöminä. Välillä juttelimme hiukkasen, mutta
järkeviä. Ilmoista, maisemista, vuodentulotoiveista.