Manhattanin suomalaiset asuvat enimmäkseen Haarlemissa.
Paljon sieltä on kyllä muuttanut Bronxiin ja muuanne. Suomalaisten
Haarlemia lähenee »musta vaara», ja toiset lähtevät sitä karkuun.
Sillä lähellä on siinä New Yorkin »Afrikka», »neekerien taivas»,
satoinetuhansine neekeriasukkaineen. Ne lisääntyvät ja tarvitsevat
uusia asuintaloja. Mustien etujoukot jo piirittävät suomalaisten
majapaikkoja. Ja neekeripenskat tuppautuvat lyömään leikkiä
suomalaisten portaille. Nokisine jalkoineen.
Haarlemin läpi kulkee eräs maailman hienoimpia katuja, 5:des avenue,
jonka varrella on yksityispalatsinsa monilla niistä, joiden taskuissa
rahavaltakunnan avaimet kilisevät.
5:nnestä avenuesta on muutamia kulmavälejä suomalaisten valtaamaa,
125:nneltä kadulta noin 129:nnelle kadulle Viidettä avenueta
pitkin kuulee puhuttavan suomea yhtä paljon kuin Helsingissä
Aleksanterinkadulla.
Tällä seudulla tunnet olevasi melkein kuin kotimaassa.
Katujen kulmissa seisoskelee joutilaita miesryhmiä rennosti seiniin
tai pylväisiin nojaillen ja kodikkaasti ympärilleen syljeskellen.
Ellet tunne heitä naamoista suomalaisiksi, kuulet sen kyllä henkevistä
kokkapuheista, joita runsaasti viljellään. Tämä näky tuo mieleen
kotoisen sunnuntaitunnelman jossakin kirkonkylän raitilla.
Siinä 126:nnen ja 127:nnen kadun välisessä korttelissa sijaitsee kaksi
komeata, suomalaisten omistamaa kivitaloa. Ne ovat lähellä toisiaan.
Kumpaakaan niistä ei myytäisi kymmenestä miljoonasta Suomen markasta.
Ne ovat suomalaisten »Työväentalo» ja »Työn Temppeli». Molemmilla
taloilla on oma tuhansiin nouseva seurakuntansa. Ne kilpailevat siitä,
kumpi on oikeutetumpi pitämään itseään raatajaköyhälistön tyyssijana.
Kun jommassakummassa näistä »haaleista» pidetään juhlaa tai iltamaa,
saattaa ympäristön katuvierillä nähdä sadoittain juhlavieraiden
yksityisautoja — useinkin hienoja merkkejä.
Näiden talojen välillä vallitsee katkera sotatila.
Suomalaisen luonteeseen kuulunee etuoikeutetuimpana perusominaisuutena
viha. Sukuviha, heimoviha, luokkaviha, puolueviha tai mikä muu viha
tahansa. Kunhan vain suomalainen saa »vihhoo pittee karnuuttoo».
Ehkäpä alituiset erämaantaistelut ja kansojen kamppailut, joihin
entisajan suomalainen hartaasti otti osaa, pumppasivat hänet pullolleen
ikuista vihaa. Sitä puhisee vielä hänen jälkeläisistäänkin kuin höyryä
vuotavasta kattilasta.
Ellei suomalainen saa väliin purkaa pahaa sisuaan, niin hän happanee
omiin myrkkyihinsä.
Kyllä kai suomalainen kerrankin tunsi olevansa oikein kotonaan, silloin
kun maassamme vallitsi _Isoviha_. Silloin hän oli kuin kala vedessä
eli omassa elementissään, käyttääkseni näitä kirjallisuuden vainiolla
harmaannutettuja vertauksia.
Työväentalo ja Työn Temppeli ovat virallisesti sodassa kapitalismia
vastaan, mutta taistelutavoista kiistellessään ovatkin syöntyneet
höyhentämään toisiaan. Kapitalismi istuu rauhallisena valtaistuimellaan
ja nauraa »vihollistensa» keskinäiselle rähäkälle niin että
kultahampaat välkkyvät. Hätäkö sillä? Ei sitten likikään.
Jos vasta maahan tullut tiedustaa työntemppeliläiseltä, mitä väkeä
naapuritalossa majailee, hän saa kuulla, että siellä se vasta kelmien
sakki hyysää. On tarkoin kavahdettava antautumasta niiden kanssa
mihinkään tekemisiin. Ei edes puheisiin saa ruveta, jos vähänkään
kunniastaan pitää.
Samantapaisen masentavan lausunnon antaa työväentalolainen
työntemppeliläisistä. Surkeita veikkoja, ne siellä.
Kummankaan talon »kundit» eivät tervehdi toisiaan, vaikka olivat
olleet ennen lapsuudenystäviä. Tulevatpa aivan sairaiksi, jos sattuvat
joutumaan samaan huoneeseen. Työväentalolainen ei mene Työn Temppelissä
pidettävään teatteritilaisuuteen, vaikka siellä näytettäisiin Juudas
Iskariotia ilmi elävänä. Työntemppeliläinen puolestaan istuutuu
mieluummin loppuiäkseen sähkötuoliin kuin minuutiksikaan Työväentalon
penkille. Voi tarttua saastaa puhtaisiin pöksyihin.
Työntemppeliläinen on varma siitä, että juuri työväentalolaiset ovat
syypäitä siihen, että maailma pyörii väärin päin. Ja työväentalolainen
uskoo, että kaikki pyörisi mitä parhaiten, jos työntemppeliläiset vain
eivät tuppaantuisi sotkemaan rattaita.
Ikäänkuin kehyksenä tälle suuripiirteiselle taistelukuvalle kieppuu
aivan siinä ympärillä maailman pääkaupunki, pauhaava Metropol
loppumattomine taloriveineen ja suunnattomine ihmismassoineen. Viuhke
vain kuuluu.
Nämä ihmismassat raatavat ja kituvat tässä hullunmyllyssä eivätkä
aavistakaan, kuinka läheltä olisi pelastus löydettävissä.
Eihän tarvitse muuta kuin sulkea jompikumpi näistä suomalaista
»haaleista» ja viedä sen kannattajajoukko pimeään tyrmään. Silloin on
kaiken pahan alkujuuri ja edistyksen estäjä poistettu. Sitten annetaan
toisen talon väelle valtuudet saattaa asiat oikealle tolalle. Kyllä se
tietää myrkyt, joilla paiseet parannetaan.
Niin tulisi lopultakin tästä maailmasta kaikkien mieleinen, siloinen ja
makoisa kuin vastaleivottu voipulla.
Meillä oli olevinaan impressariokin, mutta hänen aikaansaannoksistaan
ei meille ollut apua.
Matti ja minä läksimme Haarlemiin järjestämään omin nokkimme
lauluiltoja. Tarvittiin juhlasali, missä oli tottunut käymään
suomalaisia.
Osuimme ensiksi Työn Temppelille. Jossakin yläkerran salissa pidettiin
kuoroharjoitusta ja sieltä kuului korviimme laulu:
»Ei keisarit meit enää peljätä,
ei veriset julmuritkaan.
Tovereissamme meillä on voima
vapauttamme puolustamaan.
— — —
— — —
Oi kallis, kallis _Venäjä_».
Sävel oli repäsevän sentimentaalinen marssi. Loppusanat: Oi kallis,
kallis Venäjä, laulettiin todellisella sydämen lämmöllä. Se sai
kuulijan vakuutetuksi laulajien pohjattomasta isänmaan kaihosta. Sitä
laulettiin suomen kielellä. Taipuisaa se on ilmaisemaan vaikka mitä
tunteita, meidän kielemme.
Löysimme isännöitsijän konttoristaan, jossa hän oli laskemassa hirveän
suurta dollaripinkkaa. Voimakkaista piirteistään arvasin hänet — oikein
— pohjalaiseksi. Esiteltyämme itsemme hän sanoi:
— Hauska tutustua! Onko tarkoitus laulaa meidän haalissamme?
— Kyllä, jos vain sali olisi jonakin lähi-iltana vuokrattavissa.
— Oletteko porvarillisia, kommunisteja, noskelaisia vai tuplajuulaisia
(tuplajuutalaisia)?
Meiltäpä jäi suu selälleen. Suomessa ei koskaan oltu tiedusteltu
puoluekantaamme tällaisessa tapauksessa.
— Hyvänen aika! Ei suinkaan puoluekarva tule mihinkään kuuloon
konserttitaloa vuokrattaessa?
Isännöitsijä läväytti viivottimella pöytään ja jyräytti painokkaasti:
— Se tulee ja vahvasti! Sanon teille heti alussa, että tässä maassa ei
puolueettomuus vetele.
— No johan nyt ihme! Suomessa ei taas vetele puolueellisuus näissä
hommissa. Olisihan hassua nähdä jossakin lehdessä ilmoitus, että
esimerkiksi maalaisliittolainen oopperalaulaja se ja se antaa konsertin
maalaisliittolaiselle yleisölle. Joka laulaa, niin se laulaa kaikille,
eikä siinä tule yleisön enempää kuin esiintyjänkään puoluekanta
kysymykseen.
Isännöitsijä kuunteli tätä kuin papukaijan laverrusta. Sanoi sitten:
— Niin kai Suomessa. Mutta siinä ahdasmielisessä maassa ollaan monessa
muussakin asiassa takapajulla. Täällä ollaan jo valistuneempia
ja ajatellaan asioita suurpiirteisemmin. Puolueettomuus on vain
porvarillis-noskelaista hapatusta. — Meillä esiintyi tuonnottain
Suomesta tullut näyttelijätär Alli Puntari. Häntä pidettiin ensin
rehtinä meikäläisenä ja hän sai suuren yleisön suosion ynnä
kuormallisen dollareita. Mutta sitten hän menetti yks kaks kaiken
kannatuksen.
— Mistä syystä hän menetti kannatuksen?
— Hän lausui puolueen järjestämässä iltamassa Eino Leinon runoja.
— Eino Leinon runoja! Ja siitä syystä joutui pannaan?
— Niin, Eino Leino kuuluu testamentanneen omaisuutensa noskelaiselle
työväenyhdistykselle Suomessa. Hänen runojaan ei täällä työläisyleisö
enää halua kuulla. Sitäpaitsi meillä on parempia runoilijoita omissa
työläistovereissa.
Mitäs me muuta kuin pyörittele päätä ja ihmettele amerikkalaista
laajakatseisuutta. Paljon, paljon me Suomessa olemme jäljellä.
Lopuksi ehdotin minä:
— Me kun nyt olemme vasta maahan tulleita, niin meillä ei ole
minkäänlaista käsitystä täkäläisistä puolueoloista. Suomessakin
olemme aina olleet puolueiden ulkopuolella. Ohjelmamme on yksinomaan
leikillinen eikä loukkaa kenenkään puoluetunteita, koska siinä ei ole
politiikkaa. En usko olevan puoluetaistelullenne haitaksikaan, jos
vuokraatte meille salin lauluiltaamme varten.
Isännöitsijä näytti miettivältä, sanoi sitten lopuksi:
— Läksitte, pojat, lasikengässä kalliolle, kun ette ottaneet mukaanne
parempia aatteita. Mutta minä jätän asian johtokunnan harkittavaksi.
Saatte illalla myöhempään vastauksen.
* * * * *
Poikkesimme Viidennelle avenuelle ja löysimme heti toisen suomalaisen
haalin. Se oli komea kuin dollarikuninkaan yksityispalatsi.
Jouduimme konttoriin, jossa oli myös kirjakauppa. Tiskin takaa riensi
käsiämme puristamaan eloisa mies, joka aivan säteili hyväntuulisuutta.
Hän oli oikea Mikko Mieleväinen, sujuva kuin sukkula, joka jäsen
taipuisa kuin koneöljyllä voideltu. Tällaisia sittemmin emme
suomalaisista juuri tavanneet. Hän oli seemiläismallinen näyte ainoa
laatuaan.
Mikko — nimensä olikin sattuvasti Mikko — lasketteli liukkaasti kuin
lehdestä lukien:
— Hauska tutustua, todenteolla! Vai on jo päästy meidän pikkukyläämme
asti. No, miltäs Amerikka tuntuu? Miten merimatka kului? Laulettiinko
laivalla? On kai meininki laulaa meilläkin? Yes, me järjestämme huoneen
vaikka parin päivän perästä. Täällä on teitä jo odotettukin. Olisitte
tulleet pari vuotta aikaisemmin. Yes, varmasti tulee täysi huone, siitä
voin antaa vaikka pantin...
Samalla kuin Mikko jutteli meille, hän teki kauppaa asiakkaiden kanssa
niin että suihke kävi. Möi gramofoonilevyjä, kirjoitti shekkejä, otti
vastaan sanomalehdentilauksia, vastasi puhelimeen ja hoiti yleensä
keskustelua puolenkymmenen henkilön kanssa. Ei tehnyt erehdyksiä,
ei hermostunut, ei jättänyt ketään vastausta vaille. Hän liikkui
kuin rullalaakereilla, kieli ei ollut luusta, eivätkä selkäsaranat
ruosteiset. Siinäpä oikea yleisön palvelija.
Vastakohtana tälle Mikolle muistuvat mieleeni meikäläiset
liikeapulaiset. Poikkeanpa sivulle ja kerron eräästäkin »yleisön
palvelijasta» Tampereella.
Menin kerran eräästä rohdoskaupasta ostamaan teatterivärejä.
— Onko Leichnerin ihovärejä, kysäsin.
— Ei, vastasi miesapulainen melko tylysti.
Paussi. Poispäin kääntyneeltä apulaiselta koetin ongiskella:
— Onkos muita merkkejä?
— On.
Äänettömyys. Apulainen puhdisteli kynsiään.
— Mitä esimerkiksi?
— Maison Dorinin.
Apulainen näytti siltä kuin olisin udellut peiteltävää liikesalaisuutta.
— Ovatko ne hyviä? jatkoin sietämättömän uteliaana.
— Em mää vaan tierä. Kyll kai!
— Saako niitä nähdä?
— Kyll kai niit kattella saa. Mut ei nes siitä petraannu.
— Oo—hoh! Paljoko ne sitten maksavat?
— Seittemänkymmentäviis markkaa satsi.
— Mutta Helsingistähän niitä saa viidelläkymmenellä.
— Älkää valehrelko!
Kummako oli, ettei meillä tullut kauppoja. Mistähän, syystä meikäläiset
kauppiaat aina valittelevat huonoja aikoja?
Mikon kanssa meillä tuli kaupat. Saimme haalin parin päivän perästä
pidettävää iltaamme varten. Puolueuskontunnustusta ei tällä talolla
vaadittu. Se oli sitä noske-porvarillista leväperäisyyttä.
Mikko esitti meille Hilja-misiksensä, joka oli saanut englanninkielisen
korkeakoulusivistyksen. Tämä pariskunta sitten opasteli ja avusteli
meitä ensi askeleillamme kultamaan kamaralla. Hepä toimittivat meidät
välilöihin suurten gramofooniyhtiöiden kanssa, eivätkä vaatineet suurta
kiitosta.
Naapuritalosta saimme tietää, että meille oli johtokunta tarkan
harkinnan perästä myöntänyt haalin lauluiltaa varten. Olivat ottaneet
meidät noin niinkuin ehdonalaisen kannalta.
Niinpähän vain päästiin asian alkuun.