Poijat ne lähti Amerikkaan
eikä ne menny juomaan.
Vaan ne meni mammallensa
hopioita tuomaan.
Kansanlaulusta.
Eihän se Tukholma mikään miellyttävä kylä ollut. Turhia vain kehuvat.
Toista on Helsinki.
Kun läksimme matkalle, oli Helsinki valoisa ja kaunis. Syysaurinko
paistoi iloisesti, taivas oli sininen ja ihmiset hilpeitä.
Kuinka Tukholmassa? Viivyimme siellä vain pari tuntia. Koko ajan
puhalteli ilkeä viima, kaduilla oli rumia rapakoita, taivas oli
pilvessä ja ihmiset alakuloisen näköisiä. Niinpä olivat ilmeet kuin
perinnöttä jääneellä sukulaisella hautajaisissa.
Arvostelumme naapurimaan kuningaskaupungista oli inhimillisen älykäs ja
omintakeinen.
Ikävystyttävä, pyykkipäivätunnelmainen kylä. Ei kannata kehua.
Sellaisia arvostelijoita me ihmiset olemme. Yhtä etevästi teemme
päätelmiä toisistammekin. Jos näemme hra Puupposen yhden ainoan kerran
eläissämme, ja hän on silloin käkenä päissään, niin me uskomme, että
siinä on rappio, joka ei tee koskaan muuta kuin juoda tissuttelee. Eikä
käsityksemme helposti muutu, vaikka toiset vakuuttaisivat, että hra
Puupponen on tavallisesti raitis kuni uusi oras. Ja että hän puskee
töittensä kimpussa kuin juurimato turnipsissa, eikä ryyppää kuin kerran
kesässä. Mehän olemme omin silmin nähneet, millainen hra Puupponen on.
Niinpä mekin näimme, millainen Tukholma on.
Kunnollisten matkakirjojen opastuksella voisin kyllä höpistä Pohjolan
Venetsiasta ja sensemmoisesta. Mutta minä olen kuulakkana päivänä
seisonut Piazza Marcolla ja syötellyt kyyhkysiä pullanmuruilla, enkä
halua väkivaltaisesti siirtää sitä tunnelmaa Mälarjärven rannalle.
Muutenkin oli meininkini kertoa vain, mitä olen itse nähnyt ja kuullut.
Mutta hitostako sen tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa on jo ennen
kirjoitettu. Kaikki kiinteä on kuvattu. Poikkeuksellisia tilanteita
sattuu harvoin. Ajatusten maailma on löytöretkeilty melko pitkälle.
Sunnuntaipurjehtija joutuu vain tallatuimmille jäljille. Luulee
löytäneensä koskemattoman saaren, iloitsee siitä, mutta pian huomaakin
— tai toiset huomauttavat — siellä käyneen monien muiden.
Eikä tämä viisunikkari edes yritäkään kovin pitkälle, sitä et
tarvitse pelätä, sinä kevytmielinen lukija. Kyllä minä koetan myydä
sinulle lasihelmiä timantteina, koska itse niin tahdot. Kääntelehän
vain lehtiä, täällä tulee hupaisiakin sattumuksia. Mikäli sinua
saa huvitetuksi muulla kuin hassunkurisilla tempuilla. »Eihän ne
sanat mitään, mutta se silmänräpytys». Mikä mitäkin huvittaa. Paras
huumorintaju oli mielestäni sillä pohjalaisella, jota kerran lyötiin
rautapuntarilla päähän. Mies huomautti aivan rauhallisesti:
— Älkää viittikö mua kutiitella, taikka mä rupian kohta nauramahan.
Jaahah, Tukholmastahan minun pitikin nyt kertoa.
Pianisti-Matti ja minä olimme siellä vain läpikulkumatkalla.
Me katselimme tukholmalaisia alentuvan myötätuntoisesti. Niiden täytyy
asua siinä ikävässä kaupungissa eivätkä pääse pois. Eivät ainakaan
kaikki. Siksi ne kai laulavatkin ruotsinkieltään suruvoittoisella
nuotilla. Minusta kuulosti tukholmalaisten puhe melankoolisen kissan
naukumiselta.
Tukholmalaiset olivat muuten rehdin ja vaatimattoman näköisiä, hiukan
yksinkertaisia älyltään, eivätkä varsin kauniita. Pitkänaamaisia
tyyppejä näki paljon, eikä ihmekään. Minunkin naamani venähtäisi
pitkäksi, jos määrättäisiin asumaan loppuikäni Tukholmassa.
Kyllä meillä Suomessa on paljon pulskempia ruotsalaisia. Mutta mepä
olemmekin hoitaneet ruotsalaisemme kunnollisesti ja saaneet siitä
kiitokset. Ei heiltä itseltään, mutta sivullisilta arvostelijoilta.
Olemme kantaneet heidän pöytiinsä mitä parasta, ja pukeneet heidät
kalliisiin turkikseihin ja verkaan. Olemme kouluuttaneet ja hioneet
heidät niin, että heitä kehtaa lähettää ulkomaillekin näytteiksi
suomalaisesta sivistyksestä.
Ruotsin ruotsalaisilla ei sensijaan ole juuri ollut huoltajinaan
hyvänahkaisia suomalaisia. Itse he ovat saaneet kuokkia peltonsa,
tiskata astiansa ja paikata rukkasensa. Niinpä he sitten ovatkin
vähemmän hienostuneen näköisiä kuin »finländarit».
Me osaamme tehdä herran vaikka mustalaispojasta, me suomalaiset.
Tukholmalaisia ei kuitenkaan pidä halveksia. Jos he osaisivat vain
puhua erästä maailman hienointa kieltä — jota lukijakin osaa — niin
heitä voisi pitää hyvinkin sivistyskelpoisena väkenä. Huomautin
tästä seikasta ravintola »Kronprinssenin» vahtimestarille ja hän
näytti tulevan siitä hieman pahoilleen. Ikäänkuin olisin muistuttanut
tahrasta hänen takissaan. Nolosteli kai sitä, ettei osannut suomea.
Lohduttaakseni häntä myönsin, ettei sen niin tosissa ole väliä, vaikka
ihmisen kieli onkin ruotsi, kunhan vain sydän on suomalainen.
Pistäysimme Nordiska Museumissa. Lukijan mieliksi en muista sieltä
muuta kuin Kaarlo XII:n saappaat ja Kustaa Vaasan patsaan. Kustaa
Vaasa istui eteisaukeaman yläpäässä ja hänen hahmonsa oli ankara kuin
omantunnon laki. Lienee ollut tyytymätön ruotsalaistensa politiikkaan
Länsipohjan suomalais-asutuksilla. Jalustaan oli piirretty hänen
kehoituksensa Ruotsin kansalle: Varen Svenske! Muhkeasti sanottu, mutta
muhkea se oli kuningaskin. Ne sanat kai käyvät jokaisen ruotsalaisen
sydämeen. — Meillä ei ole kuninkaita. Mutta eikö esimerkiksi Kuopion
museon rappukäytävään laitettaisi joskus Ernst Lampénin patsasta?
Jaloissa tuohivirsut, käsissä kalakukko ja piimähaarikka. Jalustassa:
Eernesti Iso-Keisari. Tunnuslauseena: Olokeetenpas savolaesia!
Vakuutan lukijalle, etten koko matkalla kerro enää museoista. Tapauksia
vain, tilanteita, sattumuksia. Jos sitä aina malttaa. Ajatusvarsa
saattaa hyppyjensä lomassa pysähtyä tuijottamaan vaikka tähtiin.
Siitäkin huolimatta, ettei se niistä mitään ymmärrä.
* * * * *
Mitähän merkitystä göteborgilaistenkaan olemassaololla on tässä
maailmassa. Menisikö maailma nurin, jos heitä ei olisi.
Göteborgilaisia katselimme moottorilaiva Gripsholmin kannelta.
He seisoskelivat tuhatlukuisena joukkona rannalla, kun laivamme
irtautui maankamarasta. Oli vaikea ymmärtää heillä olevan muuta
tarkoitusta elämässä kuin olla vilkuttamassa meille nenäliinoja. Sekin
tuntui haalean yhtäkaikkiselta.
Hyvä kuitenkin, etteivät göteborgilaiset tienneet vähäksyviä
ajatuksiamme heistä. He rupeaisivat ehkä itsekin epäilemään
olemassaolonsa tärkeyttä. Heistä tulisi maailmanlopun ihmisiä, jotka
jättävät työnsä tekemättä. — Älkäämme riistäkö ihmisiltä heidän
itserakkauttaan. Sehän on viimeisin ja luotettavin tuki, kun maailma
sysii. Uskotelkaamme heille, että he ovat hirveän tarpeellisia
maailmassa. Silloin he panevat toimeksi ja heistä on hyötyä muillekin.
Meillä oli sentään suuria mielessä. Olimme menossa oikein Amerikkaan.
Eikös se ollut toista kuin göteborgilaisten hommat. Niin se on, että
kustakin on omat puuhansa tärkeimpiä. Naarmu omassa sormessamme saa
meidät pahemmin virnistämään kuin sadantuhannen kiinalaisen teloitus.
Moottorilaiva Gripsholmin rakentamisessa ovat ruotsalaiset ylittäneet
toiveet. He ansaitsisivat siitä aploodit. He ovat laittaneet siihen
suomalai sen saunankin. Heidän älyllisestä kehityksestään voi toivoa
vielä paljon.
Kun ensikertalainen lähtee suurille merille, valmistelee hän itseään
kuin viimeiseen matkaan. Kuvitelmillaan peloittelee hän itsensä
etukäteen merisairaaksi.
Nautintoahan se on nykyaikaisessa laivassa Atlannin ylikulku. Kun
on saapumassa vastapäiselle rannalle, niin monikin toivoisi retkeä
kestävän vielä puoli vuotta. Ellei nyt satu pahempia myrskyjä.
Tunteepa merelle päästyään kerrankin olevansa rauhassa pahalta
maailmalta. Ei kilahda ovikello, ei pirise puhelin, ei esitetä laskuja.
On leipää ja lämmintä, on huvituksiakin, jos niitä kaipaat. Laivan
orkesteri soittaa humputtaa niin, että matkanteko käy keveästi kuin
operetin tanssi.
Gripsholmassa matkusti kolmisen ruotsinmaalaista insinööriä. Ne
pojat tiesivät, miten ilo lähtee irti merimatkasta, punssipullosta
ja rämeääänisestä banjosta. Heidän iloittelunsa oli kuin sireenien
soittoa, jonka houkutusta emme voineet välttää. Ajauduimme vahingossa
heidän seuraansa, ja hetket kuluivat riemullisesti kuin karusellissä.
Ne pyörähtelivät tiehensä koreograafisin askelin, sanoakseni kerran
sivistyneen vitsikkäästi.
Insinöörit utelivat meiltä, miten Suomen ruotsalaiset jaksoivat. Onko
heitä ruvettu sortamaan suomalaisten taholta?
Me kerroimme asian niinkuin se on. Suomen ruotsalaiset jaksavat
oikein hyvin, kiitos kysymästä! Varsinaiset virkapaikat ovat kyllä
enimmäkseen suomalaisten hoidossa. Mutta ruotsalaisilla ei ole hätiä
mitiä. On aloja, joilla he ovat suorastaan korvaamattomia, aina
tarpeellisia Suomessa. Niinkuin hotellien- ja ravintolainpitäjinä,
sekä niiden palveluskuntana. Ovenvartijoina ja tarjoilijoina.
Yleensä toimissa, mitkä vaativat nöyrää selkää ja palvelevaisuuteen
tottunutta mielenlaatua. Suomalaisten jäykkä karoliiniluonne ei tahdo
alentua harjaamaan toisen takkia juomarahapalkalla, eikä tekemään
lakeijakumarruksia kellekään. Suomalainen nääs tykkää, ettei kukaan ole
häntä »paree». Se on kyllä tyhmää ylpeyttä, mutta minkäs luonnolleen
voi.
Insinöörit kakistelivat kurkkujaan ja kysyivät vaisulla äänellä,
millainen asema on ruotsinkielellä itsenäisessä Suomessa.
Me tunnustimme, että sen asema on loistava, ja maanoloihin nähden
arvonsa mukainen. Vaikka virastot ovatkin enimmäkseen suomenkielisiä,
niin ruotsin kieli säilyy vielä »kauankin kansan suussa». Maalta
tulleet kotiapulaistytöt sitä mielellään opettelevat ja pitävät
suuressa arvossa. Ainakin toistaiseksi. Keittiöissämme tunnustetaan
ruotsinkielelle jopa maailmankielen asema.
Insinöörit sanoivat toisilleen: ha du hört sådant förut?
Tällä tavoin hauskoja jutellen ja väliin laulaa luikaten useammilla
sivistyskielillä ajaa korotettiin kaukaista lännenmaata kohti. Atlantti
pysyttelihe koko matkan melko siivolla.
Yhdeksään päivään emme nähneet maata muualla kuin laivan
kukkaruukuissa. Joku töhrysormi sitä kenties näki kynsiensä aluksissa.
Kymmenennen päivän iltana kuului huuto: New York näkyy!
Rynnättiin joukolla kannelle ja tuijotettiin halki pimeyden.
Läntisellä taivaanrannalla kiilteli makaavassa asennossa tulitikun
pituinen ja paksuinen kultainen neula. Sen piti olla pilvenpiirtäjien
kaupunki. Sanottiin, että joudumme sinne vasta huomisiltana.
Seuraavana yönä nukuin levottomasti. Tietäähän sen. Näin unia
sähkötuolista, johon minua kohteliaasti kehoitettiin istumaan. Minä
kursailin, niinkuin tapa on ja sanoin: kiitos kiitos, istukaahan itse,
jaksaapa tässä seisoakin. Uneksin myös indiaaneista, jotka silittelivät
kutrejani ja valittelivat: mukava mies, mutta ei se anna päänahkaa
kellekään.
Aamulla jytkytimme eteenpäin sumussa, emmekä nähneet juuri erikoisia.
Mutta tähän saakka kuolonhiljaisena pysytellyt meri rupesi elämään.
Vesilintuja lenteli rääkyen laivan ympärillä, siellä täällä loisteli
himmeitä valopoijuja. Välistä jättiläisen lyhdyt, valonheittäjät,
väläyttelivät säteitään kuin näytteitä taivaan kirkkaudesta. Silloin
tällöin hoihkasivat sumusireenit äänellä, jolla olisi leikannut
rautapeltiä.
Vasta illalla päästiin Hudsonjoen suuhun. Siihen meidän piti jäädä
vielä yöksi. Vartioalus, kuin pieni sotalaivan poikanen, kierteli koko
yön epäluuloisena laivaamme.
Aamulla läksimme solumaan Hudsonjokea »kaupunkiin» päin.
Vapaudenpatsaasta muistuu mieleeni keskustelu, joka lienee joskus
pidetty:
— Minkähän vuoksi tuo Vapaudenpatsas on sijoitettu tänne merelle eikä
maalle?
— Sille ei ole Amerikan mantereella tilaa.
— Kas, kun eivät vieneet sitä yksintein Moskovaan.
— Siellä ne panis sen heti palasiksi.
»VANHASSA PIKKU NEW YORKISSAMME»
Manhattanin valtakylä on amerikkalaisille kuin kesy ja kotoinen
jättiläispeto, jonka he ovat pienestä pitäen kasvattaneet. He saattavat
sitä lähestyä tuttavallisesti ja käyttää siitä lempinimeä: Vanha pikku
New Yorkimme.
Meille oli New York terra incognita, tuntematon maa. Jättiläispeto,
joka saattoi vieraalle häristellä ja kenties nielaista hänet kokonaan.
Seisottiin siinä laivan kannella odotellen maihinpääsyä. Tuntui kuin
olisimme olleet kartanoherran ovensuussa hattujaan pyöritteleviä
torppareita.
Iso isäntähän se Samuli-setä onkin.
Silmäimme edessä kohosivat ylväät mammonanpalatsit peloittaviin
korkeuksiin. Niin ne olivat kuin suunnattomia pilareita, jotka
kannattivat taivaan lakea. Ohut usvaverho hiukan pehmensi niiden
juhlallisen tylyjä piirteitä. Enpä olisi hämmästynyt, jos olisin
kuullut pasuunan soivan ja huikean äänen huutavan; »Tässä on Mammonan
Valtakunnan portti! Käykää nöyrästi sisälle, te vanhanmaan köyhät
pikkuihmiset, ja kumartakaa kullalle, horjukaa hopealle, sillä muita
jumalia täällä ei suvaita!»
Kuinkahan moni yksinkertainen sydän onkaan kouristunut tuskaisena tämän
näyn edessä. Siinä oli nyt maa, jossa katukivetkin huutavat: auta
itseäsi! Maa, jossa toisia odottaa säkillinen hopeaa — ei muuta kuin
köytä selkääsi. Toisia varten on varattu terva ja höyhenet, toisia
sähkötuoli ja hirttolava.
Laivaan tuli virkamies tutkimaan, uskaltaako meidät päästää maihin.
Meiltä kysyttiin, osaammeko lukea. Onko aikomuksemme tulla kukistamaan
Yhdysvaltain hallitusmuoto ja voimassaoleva yhteiskuntajärjestys?
Näytimme lukutaitomme ja lupasimme säilyttää kultamaan sisäiset olot
ennallaan. Mitäs meillä niiden kanssa. Meille viitattiin kohteliaasti:
all right, käykää maihin!
Tullihuoneen rauta-aidan takaa löysimme treenari Koiviston, joka kysyi
heti: miltäs Amerikka tuntuu?
Mistäpäs tuota vielä tiesi. Kunhan nyt tunnustellaan,
Koivisto lähti meitä opastamaan Brooklyniin.
Lähimmälle maanalaiselle asemalle kävellessämme osasin jo sanoa, miltä
Amerikka näin aluksi tuntui. Se tuntui huojuvalta.
Maaperä allani ilmetysti keinui. Siitä oli vaikea saada tukevaa
jalansijaa. Talot kumartelivat oikealle ja vasemmalle kuin
selkärangaton puoluemies.
Tunsin pelästyväni huomattavasti. Joko tämä oli mielipuolen
harha-aistimusta? Juuri kun pääset kultamaahan — järki pois. Enkä minä
ollut päissäni, sen saat uskoa, lukija.
Koivisto naurahti koko asialle. Hän sanoi, että pitkän merimatkan
jälkeen useimmista tuntuvat kaikki paikat huojuvilta. Ei siitä tarvitse
olla moksiskaan, kyllä se muutaman päivän perästä lakkaa.
No niin, nyt me olimme siis uudessa maailmassa, eikä se ollut unta.
Pienoiskirjallinen näpertelijä tekee pikkumaisia havaintoja.
Katukäytäville oli heitelty tuhlaavasti sikarinpätkiä. Toiset
pitkiä, melkein polttamattomia. Euroopassa — ainakin Italiassa —
näki ammattimaisia tupakanpätkien kerääjiä. Täällä niistä ei kukaan
huolinut. Tämä maa oli siis rikas.
Maanalla nousimme junaan, joka saapui asemalle mustana kummituksena.
Vaununovet räsähtivät perässämme automaattisesti kiinni ja
silmänräpäyksessä me painalsimme maanuumenissa oikein amerikkalaisella
vauhdilla.
Sus siunatkoon sitä menoa!
Kirskuna ja pauhina oli peloittava. Matti sanoi, että täällä pitäisi
olla kuulokalvot galvanoidusta pellistä. Se poika on aina niiden
vitsiensä kanssa. Vaunu ryskähteli äkkikäänteissä niin, että oli ihme,
ettei se hajonnut kappaleiksi.
Vaunussa oli sananmukaisesti kirjavaa väkeä. Istui valkoinen mies,
ohuet huulet tiukasti kiinni puristettuina ja katse valppaana. Hän
oli kuivan ja asiallisen näköinen kuin lihaksi tullut vekseli.
Tietenkin »bisnessmies», sen arvaa lukijakin. Hän silmäilikin lehdestä
pörssitietoja. Liikemiehen vieressä istui neekeriorjan jälkeläinen,
jonka kasvoilla oli lähtemätön nuohoojan väri. Sellaisella naamalla
ujostuttaisi esiintyä sunnuntaisin meillä. Istui »missejä» ja
»misiksiä», joiden pohjaväriä oli vaikea arvata. Mutta kauniisti ne
heloittivat maalin avulla. Ne olivat nyt niitä amerikattaria, joista
sanotaan: hänen ylhäisyytensä nainen.
Ja kuitenkin, kaikitenkin. Kun vaunu täyttyi liiaksi, istuivat miehet
tyynesti paikoillaan, vaikka vanhempiakin naisia jäi seisomaan. Eivät
olleet toppanaankaan. Siinä hurjassa menossa oli seisominen hyvin
tuskallista. Paikan tarjoaminen olisi ollut tosikohteliaisuus.
Mitä ne höpsivät, että amerikkalaiset miehet ovat muka ritarillisempia
kuin me eurooppalaiset. Että ne muka seisovat aina asennossa naisten
edessä. Tässä sitä ei kuitenkaan huomannut. Emme huomanneet sitä
silmäänpistävämmin muuallakaan. Yksiä näkyivät olevan pulliaisia kuin
mekin.
Amerikassakin ovat erikseen ne piirit, joissa käyttäydytään. Ja niistä
piireistä ne sitten kirjoittelevat. Kun muukalainen näkee jääkarhun
meidän Korkeasaarellamme, saattaa hän kirjoittaa kotimaassaan, että
Suomessa kävelee jääkarhuja kaduilla.
Eiväthän ne dollarin perässä juostessaan joudakaan huolestamaan
käytöstään. Kuka vaatii Nurmen Paavoa kilpailun aikana nostamaan
maasta kaunottaren nenäliinan? Mutta sunnuntaisin, juhlapäivinä, on
puoli maailmankin miehillä aikaa pitää ritarinsa esillä. Silloin ne
nostelevat nenäliinoja maasta. Voivat tarjota istuimensakin naisille,
vieläpä »subwaylla» ajaessaan, jos sattuvat oikein hyvälle tuulelle.
* * * * *
Finntownissa näimme palasen Suomea. Siellä oli »Kahvi-Tupa»,
»Suomalainen Kirjakauppa», »Ruokala», »Suomalainen Parturi» ja monta
muuta meikäläistä liikehuonetta.
Ei ollut aikaa tarkastella niitä tällä kertaa lähemmin. Koivisto
hoputti ikäänkuin meillä olisi ollut jonnekin kiire.
Jouduimme kortteeraamaan suomalaisen kirvesmiehen luo. Hänellä
oli pienen perheensä asuntona viitisen huonetta ja keittiö,
ynnä mukavuudet. Paremminhan ne elävät kuin meillä pienemmät
virkamiehet. Setä Samuli elää itse leveästi ja antaa runsaat muruset
palvelusväelleenkin.
Kun meitä oli syötetty, juotettu, kylvetetty ja vähän lepuutettu, sanoi
Koivisto, että mars matkaan, nyt lähdetään katselemaan kaupunkia.
New Yorkin Uutisten toimituksessa piti poiketa. Ystävällisiä olivat.
Pakinoitsija Sepeteus oli hauska tuttavuus ja lupasi runoilla meidät
tervetulleiksi lehtensä palstoilla. Hänkin kysyi: miltä Amerikka
tuntuu? Noh, tuntuihan se jo vähän joltakin. Mahtava maa. Kunhan
lakkaisi keinumasta.
Broadwayta ne kutsuvat maailman valtatieksi. Matti sanoi, että tämähän
on Helvetin hälläpyörä, ja se sopi mainiosti.
— Täällä saa kadun yli pyrkiessään aina pelätä henkeään, arveli Matti.
— Eikös autoja? lipsautti Koivisto. Siitähän tuli pikku kompa.
Äkkinäisen pää sillä raitilla meneekin pian pyörälle. Ellei pyörien
alle siinä ajoneuvojen tungoksessa.
Mutta eipäs sentään. Liikennejärjestys on kuin satua. Poliisi vain
viittaa kapulallaan, lukemattomat autot pysähtyvät silmämäpäyksessä,
ja kadun yli pääset vaarattomasti. Muutenkin näyttivät autot pelkäävän
ihmistä kuin dynamiittikuormaa. Herrajjee, jos auto sattuu raapasemaan
jalankulkijan pukuakaan. Ajaja voi joutua maksamaan suuria korvauksia.
Laki on ankara.
Meillä Helsingissä saa autoja pelätä kuin kostoa vannonutta
vihamiestä. Meillähän ajetaan niin varomattoman kuolemaahalveksivasti
— jalankulkijain kuolemaa — että luulisi yliajoista olevan palkintoja
luvassa. Ellei jalankulkija vilkuilisi aina ympärilleen kuin velkojiaan
pelkäävä vippari, niin hänestä piankin olisi jäljellä vain vaivainen
raato ja kaunis muisto. Kenestä jää sitäkään, viimemainittua. Hohhoijaa!
Lukija ei salli minun pysähtyä maalailemaan katukuvia Broadwayltä.
Niin merkillinen paikka, eikä saisi mitään kertoa. Lukija, joka on
nähnyt filmejä ja muita kuvia sekä tutkinut kirjoja, luulee tuntevansa
Broadwayn kuin kuparirahan. Samapa se, minä koetan pysyä lestissäni.
Käynnistämme Roxy-teatterissa saanen toki kertoa.
Koivisto lupasi näyttää siellä meille ihmeitä ja naurattaa meiltä
hermot solmulle. Hyvä, me halusimme nauraa. Nauru lisää ikää, huomautti
Matti.
Ostimme Roxy-teatteriin 75 sentin tiketit.
Kuulimme, että se oli maailman suurin elokuvateatteri. Sinne mahtui
kuutisen tuhatta istujaa. Nytkin se oli kutakuinkin täynnä.
Nousimme ylimmälle parvelle. Sieltä permannolle katsoessa huimasi
päätä. Olimme sisällä Baabelin tornissa.
Amerikkalaisten röyhkeys rakentaessaan näitä laitoksia on syntisen
yltiöpäistä. Luultavasti he paikkaavat vielä itselleen oman jumalan.
Semmoisen, jota ei tarvitse rukoilla, vaan joka tekee niinkuin
käsketään.
Muiden elokuvien ohella esitettiin Roxy-teatterissa palanen puhuvaa ja
laulavaa filmiä. Äänet kuuluivat siinä omituisen kuivilta, ikäänkuin
verhon takaa.
Sitten alkoi vaudeville-ohjelma.
Siinäpä sitä olikin ihmettelemistä vasta maahan tulleilla.
Satakunta valiotanssijatarta liihoitteli lavalla. Jättiläisorkesterin
säestäessä ne esittivät sulavia tansseja ja kävivät vaihtamassa pukuja
miltei joka minuutti. Mikä kadehdittava asema monenkin yleisönä
istuvan naisen mielestä. Nimittäin sellaisen, jonka elämä kuluu
leninkikilpailussa ystävätärten kanssa.
Esiintyi ilveilijöitä, musiikkihumoristeja, akrobaatti tanssijoita.
Ne akrobaatit retkuttelivat painolakia pilkaten seinästä seinään
ja tekivät yliluonnollisia hyppyjä. Saimme nähdä monenlaisia
sirkustelijoita, kuulla mahtavaeleisiä laulajia, joista lähti ääntä
kuin vetopasuunasta. Ja vaikka mitä loppumattomiin. Taiteilijoita oli
satoja.
Merkillepantavaa oli, että kaikki esiintyjät koettivat pikkutempuilla
ja nikseillä naurattaa yleisöä. Nekin, joiden esityksen piti kuulua
vakavaan taiteeseen.
Mutta yleisö nauroi peräti vähän, tuskin ollenkaan.
Taiteilijat saivat hyytävän vähän suosionosoituksia.
Hytkäyttävimmätkään ilmahypyt, jotka meillä olisivat saaneet yleisön
huutamaan: huih! ja heikompihermoisia pyörtymäänkin, eivät näyttäneet
ketään hämmästyttävän. Yleisö päinvastoin haukotteli, ikäänkuin
arvellen: kuivaapa on tää ohjelma, on nuo metkut jo ennen nähty,
eivätkö ne jo keksi uutta ja parempaa.
— Nukkavieru ohjelma, huomautti Koivistokin. — Ei niillä nyt ole mitään
erikoista, mutta kunhan tulette toisen ja paremman kerran, niin teiltä,
pojat, repiää hermot.
Ohoh! Minusta ja Matista oli mahdotonta saada enää suurenmoisempaa
huviohjelmaa kokoon.
Sitten tuli lavalle kaskunkertoja. Jutuista en ymmärtänyt rahtuakaan,
mutta esittäjä elehti niin taitavan hassunkurisesti, että minun täytyi
tuon tuostakin purskahtaa nauruun.
— Älä hemmetissä naura noin ääneen, varoitti Koivisto.
— Miten niin? Eivätkö nämä esitykset ole tarkoitetut naurettaviksi?
— Ovat kyllä, mutta täällä saa kuulla ja nähdä toinen toistaan
parempia, eikä tämä taiteilija ole oikein metka. Katso, hän ei saa
muita nauramaan.
Aivan oikein. Yleisö ei juuri hymyillytkään. Humoristin sutkaukset
kimposivat siitä tehottomina kuin seinään viskattu palikka.
Meihin päin vilkuiltiin kummastellen, että mitäs nuo nauravat,
ovatkohan ne maalta vai teatterin palkkaamia naurajia.
Mutta kun pääsee nauramisen alkuun, niin se yltyy, vaikka koettaisi
pidättää. Senhän on kokenut lukijakin.
Jutunkertoja teki taas vitsikkään liikkeen, ja silloin pääsi
minulta aivan vahingossa sataprosenttinen naurunhohotus. Se kajahti
suunnattoman laajassa salissa fenomenaalisesti, kimpoili valtavissa
kattoholveissa ja palasi omiin korviini kuularuiskun papatuksena.
Säikähdin sitä itsekin, mutta minkäs teit enää.
Tämän naurunpuuskaukseni jälkeen vallitsi salissa neljänneksen
minuuttia kestävä hiljaisuus. Sanoisin, että olisi kuullut neulan
putoavan lattialle, mutta se on niin vanhaa. Tuhannet ihmiset
kurkottelivat päätään nähdäkseen, kuka nauroi. Ketä huvitti
humoristinen esitys.
Koivisto heloitti punakkana kuin kukonheltta ja koetti kätkeä kasvonsa
ohjelmalehtisen taakse. Matti tökitteli minua kylkeen.
Mutta entäs se toivottomissa yleisön huvittamispuuhissa hikoileva
humoristi?
Hän seisoi häkeltyneenä näyttämöllä. Ei tikahtanut, ei pukahtanut.
Hän oli unhoittanut yleisölle singottavaksi aiotun sukkeluutensa.
Äkillinen yleinen hiljaisuus ja yksinäinen nauruni kai sekoittivat
häneltä konseptit.
Hätäpäissään jutunkertoja yritti pelastautua päästämällä meidän
parvellemme päin pellemäisen naurunhohotuksen. Ehkä yleisö voisi yhtyä
siihen ja silloin olisi kaikki hyvin.
Ei siihen kukaan yhtynyt. Hiljaista oli. Yleisö on toisinaan
tietämättään julmaa.
Minuun meni jokin riivaajainen. Hermostoni oli hiukan poissa tolaltaan.
Tänä päivänä olin nähnyt ja kuullut enemmän kuin sisälmykseni
kestivät. Lukijan tulee ottaa huomioon, että me emme istuneet
Kansallisteatterissa vaan vaudevillessä.
Minä yksinäni vastasin jutunkertojan nauruun. Raikkaasti kuin lukkari
messuavalle papille. Olisi luullut meidän esittävän etukäteen
harjoitettua nauruduettoa.
Koivisto yritti painautua penkkien väliin näkymättömiin, mutta ei
päässyt. Matti oli jo siellä ja tilaa oli vähän.
Mutta mitäs yleisö? Siltä pääsivät vangitut nauruhermot äkkiä
irralleen. Joku vain purskahti aluksi, se tarttui toisesta toiseen
— niinhän se aina tarttuu — ja pian kohisi salissa puolenkymmenen
tuhannen ihmisen hahatus kuin itämyrsky.
Silloin Koivisto otti minua käsikoukusta ja raastoi mukanaan ulos.
Matti tuli ongenkoukkuna perässä.
Lähellä istuneet huomasivat syntipukkien poistuvan — tai ehkä ne
luulivat meitä teatterin komeljanttareiksi — ja alkoivat taputtaa
käsiään. Toisilla parvekkeilla ja permannolla istujat luulivat
kai jutunkertojan lavalla tehneen jotain erinomaista ja yhtyivät
suosionosoituksiin.
Valtameren pauhua muistuttavan aplodeerauksen saattamina pääsimme
kadulle.
— Sepä oli komea alku esiintymisillesi tässä maassa, murahti Koivisto
harmistuneena. Hyvä vain, ettei meitä kukaan tuntenut.
Niin se meni ensimmäinen ilta maailman suurimmassa kaupungissa.