muutamia lainattuja vaatekappaleita käyttäen ja tukkani erikoisella
tavalla kammaten siinä määrin hahmoani muuttanut, joskaan en suorastaan
rumentanut, ettei ystäväni voinut matkan varrella pidättää nauruansa,
sitä vähemmän, kun minä osasin täydellisesti jäljitellä sellaisten,
latinalaisiksi ratsumiehiksi nimitettyjen henkilöiden ryhtiä ja eleitä.
Kaunis viertotie, mitä ihanin sää ja lähellä välkkyvä Rein-virta
saivat meidät kaikkein parhaimmalle tuulelle. Drusenheimissa me
hetkisen viivyimme, hän korjatakseen asuansa ja minä kertaillakseni
näyteltävääni osaa, jonka olin toisinaan unohtaa. Seutu on ihan aukean,
tasaisen Elsassin luontoinen. Me ratsastimme miellyttävää polkua
niittyjen poikki, saavuimme pian Sesenheimiin, jätimme hevosemme
majataloon ja lähdimme kaikessa rauhassa kohti pappilaa. »Älä ole
milläsikään», virkkoi Weyland osoittaen minulle etäältä rakennusta,
»vaikka se näyttääkin vanhalta kehnolta talonpoikaistalolta;
sisäpuolelta se on sitä uudempi». — Me astuimme pihamaalle. Koko
ympäristö miellytti minua hyvinkin, koska siinä ilmeni sitä, mitä
nimitetään maalauksellisuudeksi ja mikä oli alankomaalaisessa taiteessa
minua erikoisesti lumonnut. Valtavana oli näkyvissä se vaikutus, joka
ajalla on kaikkeen ihmiskäsien tuottamaan. Talo, vaja ja talli olivat
rappiotilassa juuri sillä asteella, jolloin epäröidään, korjatako vai
rakentaa uudestaan, ja luovutaan edellisestä ehtimättä jälkimmäiseen.
Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, kylässä samoinkuin pihamaallakin.
Me tapasimme isäukon, pienen, omaa elämäänsä elävän, mutta siitä
huolimatta ystävällisen miehen ihan yksinään; muut perheen jäsenet
näet olivat pellolla. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi
virvokkeita, joista kieltäydyimme. Ystäväni kiiruhti etsimään
naishenkilöitä, ja minä jäin yksin isäntämme seuraan. — »Te kenties
kummastelette», virkkoi hän, »kun huomaatte minut rikkaassa kylässä
ja hyvillä tuloilla näin kehnosti asumassa; mutta se», jatkoi hän,
»johtuu epäröimisestä. Kunta ja korkeimmatkin asianomaiset ovat jo
aikoja sitten luvanneet rakentaa talon uudestaan; on jo tehty useita
piirustuksia, tarkastettu ja muutettu niitä yhtäkään nimenomaan
hylkäämättä ja yhtäkään suorittamatta. Sitä on kestänyt niin monta
vuotta, että kärsimättömyyteni tuskin tietää rajojansa.» — Minä
vastasin hänelle, mitä pidin soveliaana tukeakseni hänen toivoansa
ja kehoittaakseni häntä voimakkaammin asiaa jouduttamaan. Sitten hän
kuvaili tutunomaisesti edelleen niitä henkilöitä, joista sellaiset
asiat riippuvat, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään erinomainen
luonteiden kuvailija, voin kumminkin varsin hyvin käsittää, miksi koko
asia välttämättä joutui pysähdyksiin. Tämän miehen tuttavallisuus oli
omalaatuinen: hän jutteli minulle, ikäänkuin olisi tuntenut minut jo
kymmenen vuotta, mutta hänen katseessaan ei ilmennyt mitään sellaista,
mikä olisi antanut aihetta otaksua hänen mitenkään minua tarkkaavan.
Vihdoin astui sisään ystäväni, mukanansa perheen äiti, joka tuntui
katselevan minua ihan toisin silmin. Hänen kasvonsa olivat säännölliset
ja niiden ilme älykäs; nuorena hän epäilemättä oli ollut kaunis.
Vartaloltansa hän oli pitkä ja laiha, ei kumminkaan suuremmassa määrin
kuin hänen iällänsä on soveliasta; selkäpuolelta hän näytti vielä
aivan nuorekkaalta, miellyttävältä. Sitten syöksyi huoneeseen vanhin
tytär kysyen Friederikeä, samoinkuin molemmat toisetkin olivat häntä
tiedustelleet. Isä vakuutti, ettei ollut häntä nähnyt sen jälkeen
kuin he kaikki kolme olivat poistuneet. Tytär riensi jälleen ulos
sisarta etsimään; äiti toi meille hieman virvokkeita, ja Weyland jatkoi
pariskunnan keralla keskustelua, joka koski yksinomaan tunnettuja
henkilöitä ja tapahtumia, kuten käy ainakin, kun tuttavat jonkin ajan
kuluttua toisensa kohtaavat, kyselevät suuren tuttavapiirin jäsenten
kohtaloita ja saavat toisiltansa tietoja. Minä sain nyt kuulla ja
tietää, mitä voin tästä piiristä odottaa.
Vanhin tytär tuli jälleen sisään huolestuneena siitä, ettei
ollut löytänyt sisartansa. Hänen tähtensä oltiin huolissaan
ja moitiskeltiin jotakin huonoa tottumusta. Isä vain virkkoi
rauhallisesti: »Antakaa hänen mennä menojansa, kyllä hän palaa
aikanansa!» Samassa hän tosiaankin astui ovesta, ja silloin nousi
tämän maaseudun taivaalle mitä suloisin tähtönen. Molemmat tyttäret
käyttivät vielä saksalaisia pukimia, ja tämä melkein kokonaan hylätty
kansallispuku sopi Friederikelle erikoisen hyvin. Lyhyt valkoinen
hamonen liehureunuksineen, vain niin pitkä, että somat pienet jalat
jäivät nilkkoja myöten näkyviin, tiukat valkoiset liivit ja musta
taftiesiliina — siinä asussaan hän oli maalais- ja kaupunkilaisneidon
rajalla. Hän asteli solakkana ja kevyesti, ikäänkuin hänen ruumiinsa
ei olisi mitään painanut, ja melkein liian hentoiselta näytti soman
pään kaula kantamaan valtavia vaaleita palmikoita. Kirkkaat siniset
silmät katselivat ilmehikkäästi ympärillensä, ja sievä nypykkänenä
oli niin terhakka, kuin ei maailmasta olisi voinut löytyä surun
häivääkään; olkihattu riippui hänen käsivarrellansa, ja niin minä sain
mielihyväkseni ensi silmäyksellä nähdä hänet koko miellyttävyydessään
ja suloudessaan.
Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että
pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli
riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua,
vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat
tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi
sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia
ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä
elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle
joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta
Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä
otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän,
soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin
esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen
olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.
Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla
yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa,
että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan
hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma,
eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän
nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina
lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi
syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle,
niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan
kauniimmilla.»
Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt
ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka
vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat
minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun
huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa
tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä
olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle
ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä
sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen
vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja
viehättävä.
Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli
hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli
aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen
Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei
ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava;
mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila
aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin
vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen
paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut.
Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi
odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui
seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla
huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»
Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja
perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla
sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti
tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin
tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina
houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun
ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei
suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan.
Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon
ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi
käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki
avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa
taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä
näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään
kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja
niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai
tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän
minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa
silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan.
Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan
kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli
kerran heidän luonansa vieraillut.
Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä
pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä,
joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja
samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti
minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää
mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja
samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia,
jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin
kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili
erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai
kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne,
milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun
olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä
puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin
miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa
verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta
tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi
ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana
minulle avautui.
Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen
kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea
leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla
minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen
perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani.
»Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin
toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa
itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa
elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin
minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin
kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut,
minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa
nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi.
Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen
vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja
hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille
oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin
kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko
kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi.
— Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön!
virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen
tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.
Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen
virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui
voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua
vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä
pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin:
kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta.
Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun
vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat
tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan
sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan
osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.
Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja
silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten
luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia,
tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun
kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja
puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni.
Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun
vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen
lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan
soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua
jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja
taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo,
joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista
minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin
keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun
mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen
nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!»
niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja
suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta
ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta,
portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä
oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden
vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.
Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa
hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin.
Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä
mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian
jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas
aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti
kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten
toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen
aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin
pyytämään menettelyäni anteeksi.
Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen,
kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin
onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin
majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka
tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa
taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta
tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä
saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin
nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa,
koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun
ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin
ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat
hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän
vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja
hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi
pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen
sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin
ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan
olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani
vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi
ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin
rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana
kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen
minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian
likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»
Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa,
minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä
uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta
muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä
lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni
ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin
koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa
pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On
kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa
vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun
toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te
voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin
samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta
äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului
vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä
sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa
auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa
kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni.
Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda
takaisin hänen pukunsa.
En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa,
kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani
ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti
oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin,
hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin
maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella
puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle
toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi
Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?»
— Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun
lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti
Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää
vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.
— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä,
jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin,
kuuletko!»
Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen,
että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja
niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää
kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan
työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven
eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.
En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni
vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain
epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen
hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli
kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä
ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta
joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi;
sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille
oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat;
tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan
kelvottomaksi.