onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki
hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta.
Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään
vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä
anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto,
jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain
äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys.
Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan
päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan
jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin
puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista
astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan
silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa
raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa
minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa
edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin,
mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin
saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta
jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut
peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän
hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin,
nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen
ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte.
— »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston
perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää
sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä
käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen
tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua
pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi
minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan
lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan
asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet
ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin
näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen
takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo
ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut
näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja
miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille
ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn,
johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että
minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä
kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan
enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja
hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.
Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin
unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse.
— »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö,
huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat
kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi
kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua
peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen,
huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin
vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte
anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten
hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein
ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön!
Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin
hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet
ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt
minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan
kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen
poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja
miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti,
mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut
historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi.
Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen
kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen
kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä
puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni
siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli
niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka
hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja
syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle
aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä
istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!»
Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen
tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän
kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei
hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen
kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin
kivettyneinä seisomaan.
Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin
rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi
inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus
kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin
näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa
mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä.
»Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän
ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään,
»tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin
anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen
pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen
päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi
siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike
nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään
armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen
verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän
väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi;
sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut
ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen
poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä
jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi
käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.
Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti
kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus
oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta
levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun
toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät
kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.
Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin
jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä
peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun
olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni
keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa,
ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle:
»Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti
pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän
keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö
oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan
naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut
sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi
siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten
yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja
juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa
hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse
sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia
kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin
saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!»
huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.»
— »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden
seisomaan nyreillä mielin.
Minä olin tytölle selittänyt, että kysymyksessä oli ainoastaan isäukon
peijaaminen. Me astelimme kohti palvelijaa, joka kääntyi ja pyrki
pakenemaan; mutta Liisu nouti hänet, ja hänkin elehti pettyneenä
mitä eriskummallisimmin. Sitten kuljimme yhdessä kotiin. Pöytä oli
katettu ja isäukko jo huoneessa. Olivia, joka seisoi takanani, astui
kynnykselle ja kysyi: »Isä, suostuthan siihen, että Yrjö aterioi
tänään kanssamme? Mutta sinun täytyy sallia hänen pitävän hatun
päässänsä.» — »Olkoon menneeksi», virkkoi ukko, »mutta miksi sellaisia
erinomaisia? Onko hän loukannut itsensä?» — Olivia veti minut esiin
sellaisena kuin siinä seisoin, hattu päässä. »Ei», sanoi hän taluttaen
minut huoneeseen, »mutta hänellä on hautomahäkki hatussaan, sieltä
pyrkivät pyrähtelemään ulos ja pitämään hiton ilvettä, koska ovat
pelkkiä vallattomia veitikoita». — Isä antoi pilan käydä täydestä,
vaikka ei oikein tietänyt mitä se tarkoitti. Samassa Ottilia sieppasi
hatun päästäni, raapaisi jalallansa ja vaati minua tekemään samoin.
Ukko silmäili minua, tunsi minut, mutta ei menettänyt papillista
malttiansa. »Kas vaan, herra kandidaatti», huudahti hän kohottaen
uhkaavasti sormeansa, »olettepa vikkelästi vaihtanut virkaa, ja
minä menetän yht’äkkiä apulaisen, joka vielä eilen varmaan lupasi
ahkerasti nousta saarnastuoliin minun asemestani?» Sitten hän nauroi
sydämellisesti, lausui minut tervetulleeksi, ja me kävimme pöytään.
Mooses tuli paljoa myöhemmin; hän näet oli hemmoteltuna kuopuksena
tottunut olemaan päivälliskelloa kuulematta. Sitäpaitsi hän ei
kiinnittänyt suurta huomiota seuraan, tuskin silloinkaan, kun väitteli
vastaan. Hänen varmentamisekseen minut oli sijoitettu pöydän päähän,
missä Yrjö toisinaan istui, eikä sisarten väliin. Astuttuaan sisään
ja nähdessään minut selkäpuolelta hän löi minua lujasti olkapäähän
ja sanoi: »Maittakoon ruokasi, Yrjö!» — Parhaat kiitokset, nuori
herra! vastasin minä. — Vieras ääni ja vieraat kasvot säikähdyttivät
häntä. — »Mitä arvelet», huudahti Olivia, »eikö hän ole kovin veljensä
näköinen?» — »On kyllä, takaapäin», vastasi Mooses, joka osasi kohta
jälleen malttaa mielensä, »samoinkuin kaikkien muidenkin ihmisten
näköinen». — Hän ei luonut minuun enää katsettakaan, ahkeroitsihan
vain ahmia niitä ruokalajeja, joista oli myöhästynyt. Sitten hän
suvaitsi kesken kaiken nousta ja puuhailla jotakin pihamaalla ja
puutarhassa. Jälkiruokaa nautittaessa saapui oikea Yrjö tehden koko
kohtauksen vieläkin vilkkaammaksi. Mielittiin pilkkailla häntä hänen
mustasukkaisuutensa vuoksi ja moitiskeltiin sitä, että hän oli luonut
minut kilpakosijaksensa; mutta hän oli kyllin vaatimaton ja taitava
ja sekoitti puolittain untelolla tavalla itsensä, morsiamensa,
kuvajaisensa ja neidit siinä määrin, ettei lopulta enää tiedetty,
kenestä oli puhe, ja että varsin mielellään sallittiin hänen nauttivan,
lasin viiniä ja kappaleen omaa kakkuansa.
Aterian jälkeen oli määrä lähteä kävelylle, mutta se ei käynyt oikein
päinsä, kun minä olin talonpoikaistamineissa. Mutta naishenkilöt olivat
jo varhain aamulla, kun saivat kuulla, kuka oli niin hätiköiden talosta
paennut, muistaneet, että kaapissa riippui erään serkun soma nuttu,
jota hän täällä vieraillessaan tapasi käyttää metsästysretkillänsä.
Minä kumminkin kieltäydyin, ulkonaisesti tosin kaikenlaisin pilapuhein,
mutta mielessäni se omahyväinen tunto, etten halunnut serkun avulla
tuhota sitä hyvää vaikutelmaa, jonka olin talonpoikana aikaansaanut.
Isäukko oli poistunut ruokalevollensa, äiti askarteli talouspuuhissa
kuten ainakin. Mutta ystävänipä ehdotti, että kertoisin jotakin, ja
minä suostuin heti. Me lähdimme tilavaan lehtimajaan, ja minä esitin
sadun, jonka olen myöhemmin kirjoittanut antaen sille nimeksi »Uusi
Melusine». Se on »Uuteen Parikseen» suunnilleen samassa suhteessa
kuin nuorukainen poikaan, ja minä liittäisin sen tähän, ellen
pelkäisi eriskummallisin kuvittelun leikein tärveleväni tässä meitä
miellyttävästi ympäröivää maalaistodellisuutta ja yksinkertaisuutta.
Lyhyesti sanoen: minun onnistui saavuttaa se, mikä on sellaisten
tuotteiden sepittäjäin ja kertojain palkkana: kiihoittaa uteliaisuutta,
kiinnittää tarkkaavaisuutta, yllyttää selittämättömien arvoitusten
ennenaikaiseen ratkaisemiseen, pettää odotuksia, hämmentää mieliä
eriskummallisen sijaan astuvalla vielä eriskummallisemmalla,
herättää myötätuntoa ja pelkoa, saattaa huolestumaan, liikuttaa
ja vihdoin näennäisen vakavuuden henkeväksi ja hilpeäksi pilaksi
muuttaen tyydyttää tunnetta ja saada mielikuvitukselle ainetta uusiin
kuvitelmiin ja ymmärrykselle jatkuvaan harkiskeluun.
Jos joku sattuu tuonnempana tämän sadun painettuna lukemaan ja
epäilemään, onko se voinut sellaista vaikutusta aikaansaada, niin
ottakoon huomioon, että ihmisen on oikeastaan määrä vaikuttaa
ainoastaan nykyisyydessä. Kirjoittaminen on kielen väärinkäyttämistä,
äänetön lukeminen on viheliäinen puhumisen vastike. Ihminen vaikuttaa
toiseen ihmiseen, minkä vaikuttaa voi, persoonallisuudellansa, nuori
ihminen voimakkaimmin toisiin nuoriin, ja siten koituvat kaikkein
puhtaimmat vaikutukset. Juuri ne elähdyttävät maailmaa ja estävät
sitä henkisesti samoinkuin ruumiillisestikin tuhoutumasta. Minä olin
perinyt isältäni eräänlaisen opettavaisen puheliaisuuden, äidiltäni
taas kyvyn kirkkaasti ja voimallisesti esittää kaikkea, mitä
kuvitteluvoima voi tuottaa ja käsittää, kyvyn uudistaa tuttuja satuja,
keksiä ja kertoa, vieläpä kertoessani keksiä toisia. Tuo isältä saatu
perintöosa teki minut enimmälti seurassa epämukavaksi, sillä kukapa
mielellään kuuntelisi toisten ajatuksia ja mielipiteitä, varsinkaan
nuorukaisen, jonka arvostelmat vajanaisen kokemuksen vuoksi aina
tuntuvat riittämättömiltä. Äitini Sitävastoin oli minut oikeastaan
hyvin varustanut seurustelua varten. Tyhjinkin satu viehättää kovin
mielikuvitusta, ja ymmärrys omaksuu kiitollisena vähäpätöisimmänkin
sisällyksen.
Sellaisilla kuvauksilla, jotka eivät tuottaneet minulle vähääkään
vaivaa, minä hankin itselleni lasten suosion, innostin ja ilahdutin
nuorisoa ja kiinnitin itseeni vanhempien henkilöiden huomion.
Seurapiirien tavanomainen luonne pakotti minut kuitenkin varsin
pian lopettamaan nämä harjoitukset, ja minä olen siten menettänyt
liiankin paljon elämännautintoa ja vapaan henkisen kehittymisen
tilaisuutta, mutta nuo molemmat vanhempien lahjat ovat minulla mukanani
halki elämän, liittyneinä erääseen kolmanteen: tarpeeseen ilmaista
ajatuksiani kuvanomaisesti ja vertausten nojalla. Yhtä taitava kuin
henkeväkin tohtori Gall, joka oppinsa perusteella havaitsi minussa
nuo ominaisuudet, vakuutti niiden johdosta, että minä olen oikeastaan
syntynyt kansanpuhujaksi. Minua tuo ilmoitus melko tavalla säikähdytti,
sillä kun ottaa huomioon, ettei minun kansakuntani keskuudessa ollut
mitään puhuttavaa, niin siinä tapauksessa, että tuo tosiaankin pitäisi
paikkansa, kaikki muu, mihin saatoin ryhtyä, olisi valitettavasti ollut
väärälle uralle suistumista.