johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn
laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa
kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen
liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren
värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän
puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin
nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä
alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti
meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme
erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä
ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva,
punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea
höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen
satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt —
suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa
vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan
lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua
liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös
tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä
ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen
molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat
lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet
hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.
Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun,
ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa
kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se
edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä
kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan
kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas
höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli
täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme
siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien
keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin
mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat
pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten
ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa
asuinpaikkaa.
Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen
luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi
hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen
puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin
monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties
myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja
kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä
kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään
syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita
eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin
suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu
on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa
voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli
näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.
Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten
korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti
kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa
turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee
hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen
näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa
kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi
rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää
hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin
jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten
alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu
harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä
hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.
Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme —
oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä
opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä
inhimillisen taidon toimintamuotoja.
Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät
meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja
pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus.
Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset
kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme,
samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen
ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin
sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista
puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan
uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama
melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin
syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin
poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.
Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä
en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan
ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee
kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan
kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja
syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin
seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää
kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä
portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata,
metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa
vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä,
minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä
yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni.
Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin
metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää
rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon
kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet
taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin
majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan —
mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.
Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa.
Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana
hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me
silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin
lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin
järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja,
jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki
tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku
ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi
Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät
ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin
ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara,
suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me
jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin
Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja
kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin
sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa
paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen
kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme
kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren
ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa
linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon
hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on
riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa
siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn,
kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos
pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.
Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin
halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät.
Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria
taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä
sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme
jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä
metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus
ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan
tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota
kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän
olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien
lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa
mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin
hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita
aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston
aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen
yhä lisääntyvän varallisuuden.
Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan.
Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja
muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.
Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli
muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti
hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja
kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja
-runkojen kappaleina.
Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä
tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena
olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta,
joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna
sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla
vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun
saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja
tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa.
Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit
kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme
Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan,
ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän
laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin
minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi
Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin
halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi,
rakkaaseen Sesenheimiin.
Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen,
hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä
katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen.
Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka,
koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni
kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin.
Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu
mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi
kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.
Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia
harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman
kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut
minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen
tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia
teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin
maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse
lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.
Hänellä oli aivan oma omituinen lukemistapansa; se, joka on kuullut
hänen saarnaavan, voi muodostaa siitä itselleen käsityksen. Hän esitti
kaikki, niin myös tämän romaanin, vakavasti ja koruttomasti; pysytellen
täysin vapaana kaikesta dramaattis-miimillisestä esityksestä hän vältti
sitä vaihtelevaisuuttakin, joka ei ole ainoastaan sallittu, vaan
vaadittukin eepillisessä esityksessä: vähäistä äänensävyn vaihtelua
eri henkilöiden puhuessa, jonka nojalla se, mitä kukin sanoo, tulee
korostetuksi ja toimiva erottuu kertovasta. Olematta yksitoikkoinen
Herder kertoi kaikki yhteen sävyyn, ikäänkuin ei mikään olisi ollut
nykyhetkeen kuuluvaa, vaan kaikki historiallista, ikäänkuin noiden
runollisten olentojen hahmot eivät olisi eloisina vaikuttaneet
hänen nähtävissään, vaan vienosti liukuneet hänen ohitsensa. Hänen
käyttelemänänsä tämä esitystapa kuitenkin oli sanomattoman viehättävä.
Koska näet hän kykeni kaikki mitä syvimmin tuntemaan ja osasi pitää
korkeassa arvossa sellaisen teoksen monipuolisuutta, niin tuotteen
kaikki edut ilmenivät puhtaina ja sitäkin selvemmin, kun yksityiskohtia
ei lausuttu niin terävästi, että ne olisivat vaikuttaneet häiritsevästi
ja järkyttäneet sitä tunnelmaa, joka kokonaisuuden oli määrä herättää.
Protestanttinen maalaispappi on kenties kaunein uudenaikaisen idyllin
aihe; hän ilmenee samoinkuin Melkisedek samalla kertaa pappina ja
kuninkaana. Viattomimpaan olotilaan, mitä maan päällä voi ajatella,
nimittäin peltomiehen, hänet enimmäkseen liittää sama toiminta ja
samat perhesuhteet: hän on isä, talonisäntä, maamies ja niinmuodoin
täydellinen yhteiskunnan jäsen. Tällä puhtaalla, kauniilla, maallisella
perustuksella lepää hänen korkeampi kutsumuksensa: hänen huoleksensa
on uskottu johtaa ihmisiä elämään, pitää huolta heidän henkisestä
kasvatuksestaan, siunata heitä kaikissa heidän elämänsä tärkeimmissä
vaiheissa, opettaa, tukea ja lohduttaa heitä, ja, ellei nykyisyyden
lohdutus riitä, herättää onnellisemman tulevaisuuden toiveita ja taata
niiden toteutuminen. Jos ajattelemme sellaisen puhtaasti inhimillisellä
mielenlaadulla varustetun miehen, joka on kyllin voimakas ollakseen
milloinkaan siitä luopumatta ja jo sen nojalla ylempänä ihmisten
suurta joukkoa, jolta ei voi odottaa puhtautta eikä lujuutta; jos
annamme hänelle hänen toimensa edellyttämät tiedot sekä hilpeän,
alinomaisen toimintahalun, joka ilmenee kerrassaan kiihkeänäkin, koska
ei laiminlyö hetkeäkään ahkeroidessaan tehdä hyvää — niin olemme
hänet hyvin varustaneet. Mutta toisaalta on lisättävä asianmukainen
rajoittuneisuus: ettei hän ainoastaan halua pysyä ahtaassa
olokehässänsä, vaan mielii siirtyä vielä ahtaampaankin; annettakoon
hänen olla hyvänluontoinen, sopuisa, järkähtämätön ja kaikilla
muillakin selväpiirteisen luonteen hyveillä varustettu, sitäpaitsi
hilpeän myöntyväinen ja omia ja toisten vikoja hymyillen suvaitseva —
niin, kelpo Wakefieldin kuva alkaa olla täydellinen.
Tämän luonteen elämän juoksun kuvailu sellaisena kuin se ilojen
ja kärsimysten alaisena ilmenee, tarinan juonen yhä lisääntyvä
jännittävyys aivan luonnollisten asioiden liittyessä omituisiin
ja eriskummallisiin, koroittaa tämän romaanin kaikkien aikojen
parhaimpien joukkoon. Sillä on lisäksi se suuri etu, että se on
täysin siveellinen, jopa nimenomaan kristillinenkin, kuvailee hyvän
tahdon, oikeamielisyyden säilyttämisen palkkaa, todistaa ehdotonta
luottamusta Jumalaan ja tekee uskottavaksi hyvän lopullisen voiton,
vieläpä ilman pienintäkään tekopyhyyden tai rikkiviisauden häivää.
Kummastakin vaarasta on tekijää varjellut hänen ylevämielisyytensä,
joka tässä läpeensä ilmenee ironian muodossa, joten tämä pieni teos
tuntuu meistä välttämättä yhtä viisaalta kuin miellyttävältäkin.
Tekijä, tohtori Goldsmith, oivaltaa kieltämättä varsin hyvin moraalista
maailmaa, sen arvoa ja puutoksia; mutta samalla hän voi kiitollisena
tunnustaa olevansa englantilainen ja pitää suuressa arvossa maansa,
kansakuntansa hänelle suomia etuja. Perhe, jota hänen kuvauksensa
koskee, on porvarillisen hyvän olon alimmilla rajoilla, mutta
joutuu siitä huolimatta koskettamaan kaikkein korkeinta; sen ahdas
piiri, joka käy yhäkin ahtaammaksi, joutuu asiain luonnollisen ja
porvarillisen kulun nojalla suuren maailman yhteyteen; tämä pieni pursi
keinuu Englannin elämän suuressa, kiivaassa aallokossa, ja onnessaan
ja onnettomuudessaan sen on odotettava vahinkoa tai apua siltä
suunnattoman suurelta laivastolta, joka sen ympärillä purjehtii.
Minä saan edellyttää, että lukijani tuntevat ja muistavat tämän
teoksen. Se, joka tässä ensimmäisen kerran kuulee kirjaa mainittavan,
ja samoin se, joka intoutuu sen uudelleen lukemaan, varmaankin minua
kiittävät. Edellisiä varten minä huomautan ohimennen, että maalaispapin
emäntä on toimeliasta, hyvää lajia, pitää huolta siitä, ettei häneltä
itseltään eikä hänen omaisiltansa mitään puutu, mutta on myöskin hieman
ylpeä itsestänsä ja omaisistansa. Mainitsen vielä molemmat tyttäret,
kauniin ja pikemmin ulospäin suuntautuvan Olivian sekä viehättävän ja
enemmän sisäistä elämäänsä elävän Sofian, ja mainitsen uutteran, isää
esikuvanansa pitävän, hieman karun pojan, Mooseksen.
Jos Herderin lukutapaa voi moittia jostakin virheestä, niin korkeintaan
kärsimättömyydestä: hän ei odottanut, kunnes kuulija oli saanut
tiedon jostakin asiain kehittymisen vaiheesta voidakseen siinä oikein
tuntea ja asianmukaisesti ajatella; hätäillen hän tahtoi nähdä heti
vaikutuksia ja oli niiden ilmetessäkin tyytymätön. Hän moitti sitä
ylenmääräistä tunnetta, joka yhä runsaampana kumpuili mielessäni.
Minun tuntoni olivat ihmisen, nuoren ihmisen tuntoja: minulle oli
kaikki elävää, totta, nykyhetkistä. Hän, joka piti silmällä ainoastaan
teoksen arvoa ja muotoa, havaitsi varsin helposti, että minä jouduin
sisällyksen valtoihin, ja sitä hän ei tahtonut hyväksyä. Pegelovin
mietelmät, jotka eivät olleet kaikkein hienoimpia, otettiin vieläkin
ynseämmin vastaan; mutta aivan erikoisesti Herderiä suututti meissä
ilmenevä terävänäköisyyden puute, kun emme ennakolta arvanneet tekijän
usein käyttelemiä kontrastivaikutuksia, vaan sallimme niiden liikuttaa
ja lumota itseämme havaitsematta usein uudistuvaa taidekeinoa. Mutta
kerrassaan anteeksiantamatonta oli hänen mielestään se, ettemme heti
alussa, Burchellin ollessa ilmaisemaisillaan itsensä, siirtymällä
kertoessaan kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, huomanneet tai
ainakin arvailleet, että hän itse oli se lordi, josta puhui, ja kun
vihdoin huomatessamme köyhän, viheliäisen kulkijan muuttuvan rikkaaksi,
mahtavaksi herraksi lapsellisesti iloitsimme, niin hän palautti
mieleemme tuon ensimmäisen kohdan, joka oli kirjailijan tarkoituksen
mukaisesti jäänyt meiltä havaitsematta, ja piti valtavan nuhdesaarnan
tylsyytemme johdosta. Tästä käy ilmi, että hän piti teosta pelkkänä
taiteen tuotteena ja vaati samaa meiltä, jotka vielä olimme siinä
tasossa, missä on hyvinkin sallittua antaa taideteosten vaikuttaa
luonnontuotteina.
Minä en antanut Herderin soimausten suinkaan itseäni harhauttaa. Nuoret
henkilöt nauttivat yleensäkin sitä onnea tai onnettomuutta, että
vaikutuksen, jonka alaisiksi he kerran ovat tulleet, täytyy joutua
heidän itsensä muokkaamaksi. Siitä koituu usein hyvää, mutta usein
myöskin turmiota. Mainittu teos oli aiheuttanut minussa melkoisen
vaikutuksen, josta en kyennyt tekemään itselleni selkoa; mutta
oikeastaan minä tunsin yhtyväni tuohon ironiseen katsantotapaan, joka
kohoaa olioiden, onnen ja onnettomuuden, hyvän ja pahan, kuoleman ja
elämän yläpuolelle vallaten siten itsellensä todellisen runollisen
maailman. Tämä tosin saattoi vasta myöhemmin muuttua minussa
tietoiseksi; nyt se minua joka tapauksessa kovin askarrutti, mutta
enpä olisi suinkaan voinut aavistaa siirtyväni tästä kuvitellusta
maailmasta aivan pian samankaltaiseen todelliseen. Pöytäkumppanini,
elsassilainen Weyland, joka ilahdutti hiljaista, uutteraa elämäänsä
aika ajoin käymällä tervehtimässä lähiseuduilla asuvia ystäviänsä ja
sukulaisiansa, suoritti pienillä retkilläni minulle monta palvelusta
tutustuttamalla minut osaksi henkilökohtaisesti, osaksi suositusten
nojalla erinäisiin paikkakuntiin ja perheisiin. Hän oli usein kertonut
minulle eräästä maalaispapista, jonka sanoi elävän Drusenheimin
lähistöllä, kuuden tunnin matkan päässä Strassburgista, hyvän
pitäjän haltijana älykkään puolison ja kahden viehättävän tyttären
keralla. Talon vieraanvaraisuutta ja miellyttävyyttä hän samalla aina
kovin kiitteli. Tarvittiin tuskin niin paljoa innostaakseen nuorta
ratsumiestä, joka oli jo tottunut viettämään kaikki joutilaat päivät
satulassa ja ulkosalla. Niinpä päätimme lähteä tällekin retkelle
ystäväni kuitenkin täytyessä luvata, ettei esitellessään sanoisi
minusta hyvää enempää kuin pahaakaan, vaan kohtelisi minua ylimalkaan
välinpitämättömästi, vieläpä sallisi esiintyä hieman köyhästi ja
huolimattomasti, joskaan ei huonosti puettuna. Hän suostui siihen ja
toivoi asiasta koituvan itsellensäkin jotain huvia.
Etevien ihmisten anteeksiannettavana oikkuna on toisinaan salata
ulkonainen, etevämmyytensä antaakseen oman sisäisen inhimillisen
arvokkuutensa vaikuttaa sitä puhtaampana. Senvuoksi ruhtinaiden
inkognito ja siitä aiheutuvat seikkailut ovat aina erittäin
miellyttävät: ilmaantuu valepukuisia jumalia, jotka voivat pitää kaksin
verroin arvossa kaikkea heille osoitettua ystävällisyyttä ja joiden
sopii joko olla välittämättä epämieluisista seikoista tai välttää
niitä. On aivan asianmukaista ja kaikille mieluista, että Jupiter on
suvainnut tuntemattomana käydä Philemonin ja Baukiin luona ja Henrik
neljäs erään metsästysretken jälkeen viipyä talonpoikiensa seurassa;
mutta monestakin näyttänee anteeksiantamattomalta kopeudelta, että
merkityksettömän ja nimettömän nuoren miehen päähän pälkähtää käyttää
inkognitoa hieman huviksensa. Mutta koska tässä eivät ole kysymyksessä
mielipiteet ja teot, mikäli ne ovat kiitettäviä tai moitittavia, vaan
mikäli voivat ilmetä ja tapahtua, niin annamme tällä kertaa omaksi
huviksemme nuorukaiselle anteeksi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun
— minun on asia tässä mainittava — minussa nuoruudesta saakka, jopa
ankaran isänkin yllytyksestä, oli kytenyt halu esiintyä valepukuisena.