alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut
ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että
hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli
kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa
jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän,
kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen
ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta,
jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen:
monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt
ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen.
Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos
leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä
Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin
alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan
kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle
ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja
olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia
kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli
Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen
kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä
siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana,
terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen
varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman
pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen
oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi,
niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa
määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun
velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä
olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja
tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön
asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja
ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin
jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska
olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan
käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka
olisivat voineet sitä vahingoittaa.
Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan
puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin
suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä
pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.
Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa
maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät
pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan
kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen
kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen,
synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä
vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta,
joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee
siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia
ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi
antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille
ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen,
niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden
vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen
sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin
voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää
pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme
jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan
oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta,
johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen
kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja
äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan
erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai
avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja
ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka
tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan
apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi
ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista
ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten
varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla
oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran
lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi.
Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden
kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla
hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.
Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä
ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti
luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa
kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen
kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä
kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa
erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän
tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä
eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.
Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen
luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja
kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne
erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.
Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani
katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni,
keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla
tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani
näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen
yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan
sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin,
jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni.
Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa,
geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa
ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii
lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän
muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi
ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja
halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa
omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat
hyvyytemme ovat peräisin.
Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin
tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen
vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä
vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka
olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia
asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän
oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen
ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka
Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka
suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle
mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu
noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien
keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka
seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään
vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo
kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut
mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt
Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä
sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja
teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta
henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä
erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen,
varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija
aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi,
ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten
muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus
ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa
oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia.
Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti,
on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.
Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni
juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin
kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä»
ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin
liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo
hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä
osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja
humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla
tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta.
Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin
palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana.
Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja
iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta.
Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen
kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni
askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli
minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni
»Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä
koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta
hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti
huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen
käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista
repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä
edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden
ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat
monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.
Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin
samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui
varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain
pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa,
jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa
yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana.
Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen
vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen
vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon
hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi
ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut
suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää
pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi
kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä
minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta
me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja
teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.
Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät,
jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen;
lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle
parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me
nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme
painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat
siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja
jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä
selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä
toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi
ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa.
Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin
minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa
tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin
päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein
matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta
yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on
monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.
Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani
— he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain
Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin
suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua;
avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä
hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja
saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta
tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka
näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen
neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten
linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista
ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista
tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin
ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.
Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen
etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain
seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti
avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana
kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn
tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna
johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin
niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä
tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten,
vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin
taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin
hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin,
verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan
laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta
kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin
paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse
paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii
odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä
tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia;
ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät
näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään,
niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun
leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät
ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.
Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen
toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä
kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme
Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän
vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin
oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat,
levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja
puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu
meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja
vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi,
elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla
tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki
oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden
alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja
edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen
alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja
paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään
vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja
puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja
varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka
miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.
Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta
todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo
kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut
vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman
todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin
suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin
pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen
vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen
tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu
lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin
matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi
tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää
vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla
sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana
Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen
häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat
taivaanrantaan.
Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on
matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin
purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta
jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja
syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin
irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta
noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että
muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset
rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme
Lothringeniin.
Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä
muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea
siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen
Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli
ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja
hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä.
Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin
verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja
sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja
ylläpitävät.
Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme
Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan
ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua
ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän
karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme
pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun
Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin
puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella
leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen
paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi
silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin
herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään
ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin
soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä
pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä
maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama
kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat
vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia
näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä
sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin
mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa,
takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu
porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on
lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta
joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se
maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli
suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa
arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan
silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja
sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut
elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta,
ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin
kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä
käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni
monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi
riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin
hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle
tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen
harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin
tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni.
Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja
alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää
katselemaan näitä ihmeitä.
Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta,
hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja
voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön
nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen
ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja
vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa
ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se
vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta
on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten
tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme
ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja
kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että
se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra
Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä
tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni
ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että
me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen
asuntonsa ohi.