tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin,
että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin
lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä
jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin
suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat
niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo
mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki
itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin
hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla
iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut
ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin
mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut
ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan,
harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen
haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että
niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.
Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin,
että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren
ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen
mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli
sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui
huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi.
Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni
silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen
koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka
tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa,
vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän
selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja
niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan
mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän
olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja
runoilussaan.
Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten
edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä
ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle
Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on
mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä.
Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta
tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen
suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden
elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot
olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi
itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei
kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties
sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin
tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän
elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla
hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia
kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä
hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen
hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia,
että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei
osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin
hänen runojansa sietämällä.
Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä
syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää
itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia
ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava
tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen
haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten
vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan
verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä
heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja
lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää
tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman
ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina
erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin
tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän
omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti
omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä
merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He
saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat
samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina
liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi,
niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä
paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot,
joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy
moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät
miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja
jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät
painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien
muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin
mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista
ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin
antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa
edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.
Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret
henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa
nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen
keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen.
Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä.
Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä
heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista
koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin
lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä
korkeampaan kelpoisuuteen.
Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti
piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus
joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle
koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja
niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.
Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin
johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni
Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa
Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen
kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme
kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan
odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään
erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin
miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin
pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa
olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle
luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta,
jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä
jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja
miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle
epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni
täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän
kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun
avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin
ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen
keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä;
mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän
suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä
suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen
käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta
ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa
melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa
määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien
kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta,
joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän
koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen
vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin
luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en
salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa
vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä.
Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista,
muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä
kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin
järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten
askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin,
suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka,
ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja
erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi.
Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli
toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen
naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.
Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon
kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen
vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi.
Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja
sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen
hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet
on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään
päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka
kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy
pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan
kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen
kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta
molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään
voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.
Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman
asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen.
Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin
yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta
suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin.
Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä
ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä
monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen
sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi
vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen
mielialansa vaihtumia. Sanon _me_, sillä minun kerallani oli hänen
luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä.
Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei
ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia
tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman
miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin
puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan
kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa
hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä
suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti.
Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen
taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia
ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista
vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia
luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä
terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.
Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä
tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja
totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin
helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa
hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja
syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli
melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä
merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä
hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin
hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä
ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa
olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua
kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin;
Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä,
menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva
suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa
herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui
ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut.
Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen
kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan,
niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin,
uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen
ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei
voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani;
olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet
minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien
aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti
jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan
kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä
näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi
ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla
niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän
aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää
enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen
henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas
oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen,
kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut
ja mitä kaikkea aikaansaanut.
Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet,
kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka
oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen
kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun
hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää
luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut
koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian
suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua
ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin
joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen
kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin
hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä,
samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan
ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri
tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen,
niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä
nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen
ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa
kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa
huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista
alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että
Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin
tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin
neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä
luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta
en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan,
voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin
minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta
ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin
samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka
tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi
ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi
tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan
soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa
esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä
iltaisin.
Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus
ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän
ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä
asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos
sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla,
jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina
lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä,
Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’,
lähetä ne minulle.»
Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa
nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin
viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja
kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa,
jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.
Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin
ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi
vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne
somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka
olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin!
Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi,
havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani,
mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt.
Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena,
tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.
Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti
jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin
galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan
syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin
humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli
minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän
valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä,
varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne
jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa
sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan
korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani
Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti
eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun
vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä
narrimainen vertaus!»
Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä,
reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät
minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin
osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni,
ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja
taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli
silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen
moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää,
joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.
Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta
kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti.
Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen
nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista
etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki
tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja
eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa.
Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan,
sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä
mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä
yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo
sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin-
jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä
viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa,
että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut,
ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas
tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea
siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi
noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta
ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän
taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan.
Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin
suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä
ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen
taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa
minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista
Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin
teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin
tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.