vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon,
kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa
katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin
silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien
näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen
ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän
taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun
nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin
asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä,
jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen
valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja
varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen,
niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin
ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan
pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien
suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa
alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin
on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti
selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen
kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa
esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa
niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi
babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea
suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi
välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että
sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme
suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.
Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja
ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia
kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret,
jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa
itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä
johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin
kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo
mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme
Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa
yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme
kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen
käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se
täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä
itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä
paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen
uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt,
ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella
tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena
toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»
Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi
luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa
asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät.
Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi,
joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin,
samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta
nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni
tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin
vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa,
opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan
meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi
_flûte douce’illa_ meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin
sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin
osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta
saakka soolotanssit ja _pas de deux_, joskaan en balettia, ja olin
ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä
ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet
menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota
nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin
säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti
sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti
isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja
meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi
sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka
vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin,
että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike
näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia
enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin
osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni
pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset
haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin
minun tahtoani.
Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta
sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun
ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin
näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen
iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli
maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven
loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut
paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä.
Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia,
että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa
voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut
erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa
minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut
ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen
ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden
ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle
opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta
ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman
harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen
suosionsa.
Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan
toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat
olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka
tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin
taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa
taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat
erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani
tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja
naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät,
olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia,
vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin.
Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja
he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat
minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman
aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun
nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti.
Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin.
Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin,
mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina
kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien
aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin
toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua,
joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin
hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa
itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.
Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä
vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin
hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet
tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee
hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla
oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka
on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja
minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä
lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen,
että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa
tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten
menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää,
joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän
moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa
kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita
tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan
vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani
huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen.
Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista
ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma
poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman
kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.
Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän
suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin.
Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa
ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti
korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. —
»Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi
sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä
tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on
kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi:
»Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko
nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska
välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä,
kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa
antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä
minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on
totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen,
joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane»,
virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta
kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan
ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä;
ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko
aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta
kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi
itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja
riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti
minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani
oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi,
»menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä
lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko
sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme
yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun
läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään,
mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten
koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet
omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin,
kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme
saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja
epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut
enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista
ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle
runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia
virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko
suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.
Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena
Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia
sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä,
varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua.
Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä
korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni
ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun
tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani
erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi,
ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa
paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan
asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän
on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää
tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee
parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei
mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä
kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu
vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana
erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin
ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia
romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin
lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana
selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee
ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin
olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen
luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä;
hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta
henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään
osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään
henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi:
»Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja
päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan,
jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on
viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä
anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan
aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori
suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja
tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne,
annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän,
»mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän
toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä
varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana.
Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja
suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman
loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen
työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne,
sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että
ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen
jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni.
Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja
rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että
teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka,
ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä,
jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen
kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa
varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on
toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut.
Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin.
— »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin
juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.»
Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet
syliini ja painoin rintaani vasten.
Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä,
mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä
hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui
minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani,
ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden
sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut.
Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä
aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta
hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa
edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen
luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on
vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei
ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle
nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä
toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.
Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei
ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät»,
huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin
nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen,
mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut.
Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi,
ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä
olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan
pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet
hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään
kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs
sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan
helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin
minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten
kasvojani.»
Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan
yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista,
joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia,
joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen
minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee
tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti
seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni
ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät
menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan
ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen
molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja
suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo
minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi
ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee!
Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän,
että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää,
rientäkää pois minkä voitte!»
Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää
talossa käymättä.
KYMMENES KIRJA.
Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä
seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla
vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä
arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten
riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa
vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä
tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin
ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin.
Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain,
joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi
päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan
lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä
murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän
sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin
kohdella huonosti mielin määrin.
Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä
kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet
aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes,
nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten
joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti
kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän
taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi
liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan
erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä
eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.
Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä,
loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa
pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta.
Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen
ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän
piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui,
elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa
tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan,
jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen
kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari,
jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen
halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen
siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa
sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka
oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain
ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen
aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain
luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen
katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa
osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari
näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen
ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa
palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä
erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien
enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee
maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa
kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli
tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee
yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua
päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei
mielellään luovu.