ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein
onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle
asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata
hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja
vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin
suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin
sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän,
kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.
Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme,
kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi
kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin
sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen
seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti
en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun
aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan,
että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat
ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt,
mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti
ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei
suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen
yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen
halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään
kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti
jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä
uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen
rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa
rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää,
omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat
hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän
osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan
käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan
epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä
tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.
Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen
sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa
puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi
luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä
ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies
johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä
miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin,
vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein
maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen
mieliajatuksensa luo.
Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin
onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka
voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.
Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon,
joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. —
Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen
jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin
huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette
tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää
itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin
kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni!
Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies;
mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt
tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi
joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin
kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden,
noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin
sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle
rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.
Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan,
johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin
edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme
asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme,
kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?»
ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle,
virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä... »Mitä?» huudahti tyttö
soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana
»unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi
sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys!
— Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin
hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä
tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen
katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti;
otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt
näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi
esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä
vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta,
jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja
sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan
myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin
häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä
sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle
suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö
osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt
minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa
vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja
ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!
Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva,
reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja
ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo
leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme
yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti
mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha
veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että
viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun
tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä
palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi,
ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt
ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä
henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei
kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi
hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa
hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä
aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi
jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan
silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta
kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika
nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei
nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin
oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että
kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen
harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen
hänet kerrassaan hämmennyksiin.
Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa
viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni
epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään
ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta.
Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää,
kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä
armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin
selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun
hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä.
Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan!
Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti
tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten
epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä
näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan
kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli
ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista
ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt;
se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä
tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina
irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska
intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään
kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti
itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä
itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi
pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että
voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja
Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska
olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.
Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme
tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa
nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton
kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se,
että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa
ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään
ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki
selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää
säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla
voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin
ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.
Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa
muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon,
jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka
yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla
ollen.
Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui
ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet
keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren,
valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole
määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia,
niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto
yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma
on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi
yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme
jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa
muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset
ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa
liittyä.
Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta,
yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona
vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä,
kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi
ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka
korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä
päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat
huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka
ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin.
Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja
niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää
silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen
molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin.
Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on
levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy
kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat
keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle
kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten
kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia
tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan
korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa
tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon
jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.
Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa
leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen
nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.
Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän
suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi
asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos
myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus
tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen
ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus
käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo
jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden
synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen
yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.
Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa
määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden
täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen
alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina
suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi
samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa
ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.
Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän,
jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan
tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä
täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin
lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.
Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen
järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta
omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti
alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla
koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa
paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten
esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään
seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit
ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja
sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten
sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon
mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen
pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen
suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen
uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai
joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon
rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja
osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi.
Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin,
joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja,
ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.
Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena
minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka
mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen
mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi,
kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita,
joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää
johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden
ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin
sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.
Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin
keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani.
Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet
ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan
koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden
toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin
yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien
toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka.
Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä
enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla,
sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa
osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla
täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista
torneissa havaitsin.
Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle
maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle
edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin
nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin
rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti
huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja
vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme.
Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti
ja myöhemmin pienessä, _D.M. Ervini a Steinbach_ omistetussa
kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen
kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen
otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee
vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta
ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni
puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa
niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin
tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä
nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen
vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta
monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen
puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.
Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia
enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan.
Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän
ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa
omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen
uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on
ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään
joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa
suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen
palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä
hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä
rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin
varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen
olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan
varmuuden.
Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen
yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet
henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus
on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan,
mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden
toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen
milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan.
Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon
satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään,
toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa
jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta
sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää
lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin
olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä
että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan
kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme
varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin
tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun
ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain
ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii
olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea
itsensä kokonaisuuden osana.