tyydyttämään hartainta haluani: käymään lähemmäksi tuomiokirkkoa, jota
matkakumppanit olivat minulle jo kauan osoitelleet ja jota niin pitänyt
silmällä pitkän matkaa. Kun nyt ensin näin tuon jättiläisrakennuksen
kapean kadun kehystämänä ja sitten jouduin seisomaan tosin verrattain
ahtaalle torille, liian lähelle katsottavaani, niin se sai minussa
aikaan aivan omalaatuisen vaikutuksen, jota en kumminkaan kyennyt heti
kehittelemään. Omaksuin sen sillä kertaa sellaisenaan, epäselvänä, ja
nousin kiireesti rakennukseen päästäkseni näkemään korkeata, heljää
aurinkoa, jonka piti kerrallaan osoittaa minulle tämä laaja, vauras maa.
Niinpä näin tasanteelta kauniin seudun, jossa minun oli sallittu
toistaiseksi elää ja oleskella, näin melkoisen kaupungin, sen
ympäristössä laajalle leviävät, ihanain tuuheiden puiden reunustamat
ja halkileikkomat vainiot, sen silmiin pistävän kasvullisuuden
runsauden, joka Reinin juoksua noudatellen on sen rantojen ja
saarten luonteenomaisena kaunisteena. Samoin moninaisen vihreyden
koristama on se etelästä käsin leviävä laakea maa, jota Ill huuhtelee;
lännessäkin, vuoriston puolella, on useita alanteita, jotka metsineen
ja rehoittavine niittyineen muodostavat yhtä viehättävän näköalan, ja
pohjoista, kukkulaisempaa aluetta halkovat lukemattomat pienet purot
edistäen kaikkialla nopeata kasvua. Kun ottaa vielä huomioon, että
noiden runsauttansa uhkuvien nurmien, noiden somasti siroteltujen
lehtojen välillä oleva hedelmäinviljelykseen soveltuva maaperä
on ylt’yleensä oivallisesti muokattu, viheriöivä ja kypsää satoa
tuottava, että sen parhaissa ja viljavimmissa kohdissa näkyy kyliä
ja vuokratiloja, ja että tätä laajaa, silmänkantamattomiin leviävää,
ikäänkuin uutena paratiisina ihmiselle tarjoutunutta tasankoa
rajoittavat lähempänä ja etäämpänä osaksi viljelyksenalaiset, osaksi
metsäiset vuoret, niin käsittää, kuinka ihastuneena minä siunasin
sallimustani, joka oli minulle toistaiseksi määrännyt niin kauniin
asuinpaikan.
Sellainen raikas katse kohti uutta maata, jossa meidän on määrä jokin
aika viipyä, on omituinen, sekä miellyttävä että aavistutteleva, vielä
sikäli, että kokonaisuus lepää edessämme kirjoittamattomana tauluna.
Siihen ei ole vielä merkitty yhtäkään osaksemme tulevaa surua eikä
iloa, tuo heleä, värikäs, eloisa pinta on meille vielä mykkä, silmä
kiintyy esineisiin ainoastaan mikäli ne ovat sinänsä merkittäviä,
kiintymyksen ja intohimon asiana ei vielä ole erikoisesti korostaa
toista tai toista kohtaa; mutta tulevaisten asiain aavistus saa
jo nuoren sydämen levottomaksi, ja tyydyttämätön kaipuu vaatielee
salaa sitä, minkä pitää ja mikä saattaa olla tulossa ja mikä joka
tapauksessa, olipa se onnea tai tuskaa, huomaamattamme omaksuu sen
seudun luonteen, jossa oleskelemme.
Korkeudesta alas laskeuduttuani minä viivyin vielä vähän aikaa
katselemassa kunnianarvoisaa rakennusta; mutta tänä ensimmäisenä
kertana, enempää kuin lähiaikoinakaan, en kyennyt itselleni täysin
selvittämään, miksi tuo ihmeellinen teos minun silmissäni näytti
suunnattomalta ja olisi sellaisena minua välttämättä säikähdyttänyt,
ellei se samalla olisi säännösteltynä tuntunut minulle käsitettävältä
ja yksityiskohtaisesti valmiiksi suoritettuna kerrassaan
miellyttävältäkin. Minä en kumminkaan ryhtynyt miettimään tätä
ristiriitaa, vaan annoin tuon hämmästyttävän muistomerkin sellaisenaan
rauhallisesti edelleenkin itseeni vaikuttaa.
Minä vuokrasin pienen, mutta hyvällä paikalla sijaitsevan ja
miellyttävän asunnon Fischmarktin, kauniin, pitkän kadun eteläiseltä
puolelta. Kadulla vallitseva alinomainen liike tuli jokaisen
askarettoman tuokion avuksi. Sitten minä jätin suosituskirjeeni ja
löysin suosijaini joukosta erään kauppiaan, joka perheinensä taipui
minun riittävästi tuntemiini hurskaisiin mielensuuntiin, joskaan ei
ollut kirkosta eronnut, mitä ulkonaiseen jumalanpalvelukseen tulee.
Sen ohessa hän oli ymmärtäväinen mies eikä suinkaan nöyristelevä
teoissaan ja toimissaan. Pöytäseura, jota suositeltiin minulle ja
jolle minua suositeltiin, oli erittäin miellyttävä ja hupainen. Pari
vanhaa neitiä oli jo kauan ollut säännöllisesti ja menestyksellisesti
tätä ruokalaa hoitamassa; vieraita lienee ollut kymmenkunta, vanhempia
ja nuorempia. Viimeksimainittujen joukosta minä muistan parhaiten
erään Meyer-nimisen, lindaulaisen. Vartaloltansa ja kasvoiltansa
hän olisi voinut olla kaikkein kaunein mies, ellei hänen koko
olemuksessaan olisi samalla ilmennyt jotakin hutiloivaa. Samoin
rumensi hänen erinomaisia luonnonlahjojansa uskomaton kevytmielisyys
ja hänen oivallista luonnonlaatuansa hillitön huolimattomuus. Hänen
avomieliset, iloiset kasvonsa olivat pikemmin pyöreät kuin soikeat,
aistivälineitä, silmiä, nenää, suuta ja korvia sopi sanoa runsaiksi,
ne ilmaisivat nimenomaista täyteläisyyttä olematta silti ylen suuret.
Varsinkin hänen suunsa siroine huulineen oli erittäin viehättävä, ja
koko hänen ulkomuotoonsa loi omituisen ilmeen se, että hän oli »aave»,
t.s. että hänen kulmakarvansa nenän yläpuolella yhtyivät, mikä seikka
kauniissa kasvoissa ainakin aiheuttaa mieluisan aistillisuuden ilmeen.
Hilpeydellänsä, vilpittömyydellänsä ja hyvänluontoisuudellansa hän
saavutti kaikkien ihmisten suosion; hänen muistinsa oli uskomattoman
hyvä, hänen ei tarvinnut luentoja kuunnellessaan ollenkaan jännittää
tarkkaavaisuuttansa; hän säilytti kaikki kuulemansa ja oli kyllin
henkevä kaikkea hieman harrastaakseen, sitäkin helpommin, kun opiskeli
lääketiedettä. Kaikki vaikutelmat säilyivät eloisina hänen mielessään,
ja hänen vallattomuutensa luentojen toistamisessa ja professorien
matkimisessa yltyi usein siihen määrään, että hän, oltuaan aamulla
kolmella eri tunnilla, päivällispöydässä antoi professorien esittää
vuorotellen kappaleita luennostansa, toisinaan hyvinkin nopeasti miestä
vaihtaen. Sellainen kirjava luento meitä usein huvitti, mutta tuntui
usein rasittavaltakin.
Muut olivat enimmälti hienoja, tasaisia, vakavia miehiä. Heidän
joukossaan oli eräs eläkettä nauttiva Ludwigin-ritari, mutta
enemmistön muodostivat ylioppilaat, jotka kaikki olivat tosiaankin
hyvänluontoisia, kelpo miehiä. Tavallista viinimäärää ei kumminkaan
ollut hyvä ylittää. Puheenjohtajamme, eräs tohtori Salzmann,
piti huolta siitä, ettei hevillä niin tapahtunut. Hän oli jo
kuudennellakymmenellä, naimaton, ja oli jo vuosikausia käynyt tässä
päivällispöydässä pitäen sitä järjestyksessä ja hyvässä maineessa.
Melkoisen varakkaana hän piti ulkoasunsa aina hyvässä kunnossa,
kuuluipa hän niihinkin, jotka aina käyttävät kautokenkiä ja sukkia ja
kulkevat hattu kainalossa. Hatun päähän asettaminen oli hänelle aina
erinomainen tapahtuma. Hän kuljetti tavallisesti mukanansa sateenvarjoa
hyvin muistaen, että kauneimmat kesäpäivät usein tuovat ukonilmoja ja
sadekuuroja maille manterille.
Tälle miehelle minä puhuin aikomuksestani jatkaa Strassburgissa
lakitieteellisiä opintoja voidakseni mahdollisimman pian tulla
tohtoriksi. Koska hän varsin hyvin tiesi kaikki, niin minä kysyin
häneltä, mitä luentoja minun oli kuunneltava ja mitä hän asiasta
yleensä arveli. Siihen hän vastasi, ettei Strassburgissa suinkaan
ollut laita niinkuin saksalaisissa yliopistoissa, joissa pyritään
kouluttamaan lakimiehiä sanan avarassa ja oppineessa merkityksessä.
Täällä, sanoi hän, vaikutti suhde Ranskaan sen, että kaikki oikeastaan
suunnattiin kohti käytäntöä ja järjestettiin ranskalaiseen,
tosioloisuudessa mielellänsä pysyttelevään tapaan. Jokaiselle pyrittiin
opettamaan eräitä yleisiä periaatteita, eräitä alkutietoja, sanottiin
sanottava mahdollisimman lyhyesti ja rajoituttiin välttämättömimpään.
Sitten hän tutustutti minut erääseen henkilöön, joka nautti
opintojenohjaajana suurta luottamusta ja pian osasi voittaa minunkin
luottamukseni. Minä aloin johdannoksi keskustella hänen kanssaan
lakitieteellisistä asioista, ja minun laverteluni hämmästytti
häntä melkoisesti; olen näet tähänastisessa esityksessäni jättänyt
mainitsematta, että olin Leipzigissä oleskellessani sentään tullut
oivaltamaan lakiasioita, joskin hankkimani tiedot kokonaisuudessaan
voivat käydä pikemmin vain yleissilmäyksestä kuin nimenomaisesta
asiantuntemuksesta. Vaikka emme voisikaan kehua akadeemisen elämämme
aikana erikoisesti ahkeroivamme, tarjoutuu meille siinä kuitenkin
joka suhteessa verrattoman edullisia kehittymismahdollisuuksia, koska
ympärillämme on aina henkilöitä, jotka tiedettä vallitsevat tai
etsivät, joten saamme aina, joskin tajuamattamme, jotakin ravintoa
tuosta ilmakehästä.
Hetken aikaa kärsivällisesti kuunneltuaan minun jaarittelujani
lukujenohjaaja huomautti, että minun oli ennen kaikkea pidettävä
silmällä lähintä tarkoitustani, nimittäin tutkintojen suorittamista
ja promotiota, jonka jälkeen voin siirtyä käytännölliseen toimintaan.
Rajoittuakseni ensimmäiseen seikkaan, sanoi hän, mainitsen vain,
ettei asiaa suinkaan venytetä ylen avaraksi. Ei kysytä, miten ja
missä jokin laki on syntynyt, mitkä sisäiset tai ulkonaiset seikat
sen ovat aiheuttaneet; ei tutkita, kuinka aika ja tottumus ovat sitä
muovanneet, enempää kuin sitäkään, onko se kenties väärän tulkinnan
tai nurjan oikeudenkäytön nojalla muuttunut kerrassaan vastakkaiseksi.
Sellaisiin tutkimuksiin uhraavat oppineet miehet koko elämänsä; me
sitävastoin kysymme nykyjään voimassaolevaa, painamme sen lujasti
muistiimme, jotta se on aina käytettävissämme, kun haluamme siihen
turvautua asiakkaittemme hyödyksi ja suojaksi. Niin me varustamme
nuoret miehemme lähintä elämää varten, ja lisän löytymisestä pitävät
huolta heidän kykynsä ja käytännöllinen toimintansa. Sitten hän antoi
minulle kysymysten ja vastausten muotoon kirjoitetut vihkonsa, joiden
sisällystä voin jokseenkin sallia heti itseltäni kuulusteltavan, koska
Hoppen pieni lainopillinen katkismus oli vielä täysin muistissani;
hieman ahkeroiden minä opin lisäksi, mitä opittava oli ja osoitin
itseni vastoin tahtoani mitä helpoimmin kokelaaksi.
Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi
(minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen,
koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei
ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan,
jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin
satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.
Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten
tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien
ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa.
Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein
aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja
monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen
askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä
nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta
kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan.
Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava
ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä
mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat
itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.
Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä
keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely-
ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet
olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin
liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta.
Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden
että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei
virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista
näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin
kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi
kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja
ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai
pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta
ja luottamusta seurapiirissämme.
Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja
paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti
yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria
Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti
Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet,
joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria,
olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti
erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle
pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää
hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut
paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla
kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat
vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se
olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin
siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan
ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne
kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä
minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja
verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti,
koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin
vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta
kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet
olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti.
Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta
sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa
suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden
ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten
maalausten mukaan.
Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska
aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti
hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa
määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja
siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla
puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian
viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui
nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin
halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan
liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan
kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan
esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä
vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen
verhon taakse.
Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin
Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli
jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen
sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija
pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin
annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta
etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan
suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani
tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi.
— Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin
harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties
kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä
hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö
siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain
joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät
jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat
aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä,
kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle
naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus.
— En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat
toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten
ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut
kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat,
ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko
Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin,
enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan
joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.
Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin
arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti
lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti
seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa
vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla
katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta
varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet
kylliksemme silmäillä.
Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli
pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista
oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä
ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja
inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen
ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa:
Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden
ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa
karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli
asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa,
joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan
myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.
Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista
koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen
ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä
rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä,
hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana
surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata
sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä
salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat
varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan
onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan
kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän
johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat
kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset
vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.
Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin
tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen
kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme
Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt
eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme.
Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin
eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun
sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja
aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen,
jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana
juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen
häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä
huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta
tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut
aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin,
kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin
päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti
johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin
pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin
oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni
luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti
hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen.
Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin
kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani
esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän
kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille
ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin.
Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin
kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret
ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta
uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa.
Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista
liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista
kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni
syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin
loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.
Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni
muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä
olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut,
kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi
aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja
verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me
antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto-
ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari
Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä,
myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken
leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin
uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä
voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa
paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä
jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein
eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun
kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin
sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä
pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen
joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen.
Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan
vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä
suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja
johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa.
Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin
ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi
ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä
voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin
henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata
heidän omaisuuttansa.