säikähdin uskomatonta käsialan rappeutumista, joka jatkui vuoden
1765 lokakuusta seuraavan tammikuun keskivaiheille. Mutta sitten
ilmaantui maaliskuun keskivaiheilla yht’äkkiä aivan rauhallinen,
säännöllinen käsiala» jota muuten olin tottunut käyttämään ainoastaan
kilpakirjoituksissa. Asian aiheuttama ihmetys muuttui Gellertiin
kohdistuvaksi kiitollisuudeksi, kun nyt johtui mieleeni, että hän,
meidän jättäessämme kirjoitelmiamme hänen nähtäväksensä, oli asettanut
miellyttävällä tavallansa pyhäksi velvollisuudeksemme harjoittaa
kättämme yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin tyyliämme. Tuon huomautuksen
hän esitti joka kerta, kun sai nähtäväksensä epäselvän, huolimattoman
käsialan; samalla hän usein sanoi kovin mielivänsä ottaa oppilaittensa
käsialan kauneuden opetuksensa tärkeimmäksi tehtäväksi, varsinkin kun
arveli riittävän useasti havainneensa, että hyvä käsiala tuo mukanansa
hyvän tyylin.
Muuten saatoin huomata senkin, että kirjeisiini sisältyvät ranskan- ja
englanninkieliset kohdat oli kirjoitettu vapaasti ja vaivattomasti,
joskaan ei ihan virheettömästi. Minä olin jatkanut näiden kielten
harjoittamista myöskin kirjoittaessani Georg Schlosserille, joka yhä
oleskeli Treptow’ssa ja jonka kanssa olin pysynyt katkeamattomassa
yhteydessä. Siten minä sain tietoa monista maailman oloista (hänen
elämänsä näet ei aina sujunut ihan sillä tavalla kuin hän oli toivonut)
ja aloin yhä lujemmin luottaa hänen vakaaseen, jaloon ajatustapaansa.
Eräs toinen huomio, jota kirjeitä selaillessani en voinut välttää, oli
se, että kelpo isäni oli parasta tarkoittaen tuottanut minulle suurta
vahinkoa ja saanut minut omaksumaan sen eriskummallisen elämäntavan,
johon olin lopulta joutunut. Hän näet oli monta monituista kertaa
kehoittanut minua pidättymään korttipelistä; mutta hovineuvoksetar
Böhme vielä eläessään osasi minut taivuttaa omaan ajatustapaansa
selittäen isäni kehoituksen koskevan ainoastaan väärinkäyttöä. Kun
varsin hyvin oivalsin asiasta seuraelämässä koituvan edun, sallin
mielelläni hovineuvoksettaren ratkaista asian. Minussa tosin oli
pelivaistoa, mutta ei pelihenkeä: minä opin kaikki pelit helposti
ja nopeasti, mutta en osannut milloinkaan pitää tarkkaavaisuuttani
kokonaisen illan kuluessa asianomaisessa vireessä. Jos siis
aloitinkin varsin hyvin, niin lopulta sittenkin tein virheen ja
aiheutin häviön itselleni ja muille, joten lähdin aina nyreissäni
joko illallispöytään tai seurasta pois. Kun rouva Böhme, joka ei
pitkällisen sairautensa aikana ollut tietenkään voinut pitää huolta
pelaamisestani, sitten kuoli, niin isäni oppi pääsi kohta voimaan:
aluksi minä pyysin anteeksi, etten voinut saapua pelaamaan, ja kun
sitten ei enää tiedetty, mitä minulle tehdä, niin kävin itselleni
vieläkin hankalammaksi kuin muille, kieltäydyin kutsuista, jotka
niin ollen kävivät harvemmiksi ja häipyivät lopulta kerrassaan
olemattomiin. Pelaaminen, joka on erittäin suositeltavaa nuorille
henkilöille, varsinkin niille, joilla on käytännöllinen mielenlaatu
ja jotka haluavat liikkua suuressa maailmassa, ei tosin voinutkaan
muuttua harrastukseni esineeksi, koska en edistynyt, pelasinpa miten
paljon tahansa. Jos joku olisi yleisin näkökannoin asiaa minulle
selittänyt ja huomauttanut, kuinka tässä eräät merkit ja enemmän tai
vähemmän sattumakin muodostavat jonkinlaisen aineksen, joka soveltuu
arvostelukyvyn ja toiminnan harjoitusvälineeksi, jos olisi minun
sallittu seurata useampia pelejä yht'aikaa, niin olisin kaiketi
voinut helpommin asiaan perehtyä. Joka tapauksessa synnyttivät nämä
huomiot nyt puheenalaisena ajankohtana minussa sen vakaumuksen, ettei
seurapelejä ole kartettava, vaan on pikemmin pyrittävä saavuttamaan
niiden harjoittamisessa jonkinlaista taitavuutta. Aika on äärettömän
pitkä, ja jokainen päivä on astia, johon voi vuodattaa erittäin paljon,
jos tahtoo sen todellakin täyttää.
Niin monella muotoa minä yksinäisyydessäni askartelin, sitäkin
enemmän, kun monien aikojen kuluessa omaksumieni harrastelujen
henget saivat tilaisuutta jälleen ilmaantua. Niinpä johduin taasen
piirustamaankin, ja koska tahdoin aina pitää välittömänä aiheenani
luontoa tai pikemmin todellisuutta, niin kuvasin huoneeni kaikkine
huonekaluineen ja siinä olevine henkilöineen, ja kun tuo ei enää
huvittanut, esitin kaikenlaisia kaupungin juttuja, joita parhaillaan
kerrottiin ja joihin yleinen mielenkiinto kohdistui. Esityksistäni
ei puuttunut luonteenomaisuutta eikä eräänlaista aistia, mutta
hahmoissa valitettavasti ei ollut oikeita suhteita eikä varsinaista
ytimekkyyttä, ja tekotapakin jäi ylen utuiseksi. Isäni, jota nämä asiat
yhä vielä huvittivat, tahtoi saada kuvani selvemmiksi; sitäpaitsi
piti kaiken olla valmista ja loppuunsuoritettua. Senvuoksi hän antoi
ne kiinnittää pahviin ja varustaa reunaviivoilla; saipa maalaaja
Morgenstern, hänen kotitaiteilijansa — sama mies, joka on myöhemmin
tehnyt itsensä tunnetuksi, jopa kuuluisaksikin kirkkonäköaloillansa
— tehtäväkseen piirtää huoneiden ja avaruuksien perspektiiviset
linjat, jotka tosin esiintyivät verraten räikeinä hämärästi kuvaamieni
hahmojen rinnalla. Isäni uskoi siten pakottavansa minua yhä suurempaan
täsmällisyyteen, ja minä kuvasin hänen mieliksensä monenlaisia
hiljaiseloaiheita, jotka voin suorittaa selvemmin ja täsmällisemmin,
kun todellisuus oli mallina edessäni. Vihdoin johtui jälleen mieleeni
syövytyspiirrosten valmistaminen. Minä olin sommitellut verraten
mielenkiintoisen maiseman ja tunsin itseni erittäin onnelliseksi
saadessani hakea käsille vanhat Stockilta saamani reseptit ja työtä
tehdessäni muistella menneitä hupaisia aikoja. Minä syövytin levyn
aivan pian ja annoin ottaa siitä koevedoksia. Onnettomuudeksi ei
sommitelmassani ollut valoa eikä varjoja, ja minä kiusasin nyt itseäni
yrittäen saada laattaan kumpaakin lajia; mutta kun en ihan tarkoin
tietänyt, miten siinä oli meneteltävä, en saanut teostani valmiiksi.
Niihin aikoihin minä voin tavallani aivan hyvin, mutta näinä päivinä
minua alkoi ahdistaa vaiva, joka ei ollut milloinkaan ennen minua
vaivannut. Kurkkuni näet oli käynyt ylen kipeäksi ja varsinkin se,
mitä nimitetään kitakielekkeeksi, oli kovin tulehtunut; minä voin
ainoastaan ankaraa tuskaa tuntien mitään niellä, ja lääkärit eivät
tietäneet, mitä asialle tehdä. Minua kidutettiin kurluttamisella
ja sivelemisellä voimatta vammaani korjata. Vihdoin minä ikäänkuin
mieleen johdatuksen nojalla huomasin, etten ollut syövyttäessäni
ollut kyllin varovainen ja että olin siinä työssä usein ja kiihkeästi
puuhaillessani vian itselleni aiheuttanut ja sitä yhä uudistanut ja
lisännyt. Lääkärien mielestä asia tuntui uskottavalta ja aivan pian
varmaltakin, ja minä luovuin syövytyskokeistani sitäkin mieluummin, kun
ensimmäinen ei suinkaan ollut hyvin luonnistunut ja minulla niinmuodoin
oli pikemmin syytä teostani salata kuin näytellä. Minun oli sitä
helpompi lohduttautua, kun piankin havaitsin vapautuvani kiusallisesta
kivusta. En kumminkaan voinut olla ajattelematta, että samanlaiset
Leipzigissä harjoittamani puuhat lienevät hyvinkin olleet osaltansa
aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka ovat tuottaneet minulle ylen paljon
kärsimystä. On tosin ikävystyttävää ja toisinaan surullistakin pitää
liiaksi silmällä itseänsä ja omaa vahinkoansa ja hyötyänsä, mutta kun
ottaa huomioon toisaalta ihmisen omituisen luontoperäisen taipumuksen,
toisaalta elämäntavan ja nautintojen äärettömän erilaisuuden, niin
on varmaan ihme, ettei ihmissuku ole jo aikoja sitten riuduttanut
itseänsä olemattomiin. Inhimillisessä luonnossa näyttää piilevän
omalaatuinen sitkeys ja monipuolisuus, koska se voittaa kaikki, mitä
sen tielle sattuu tai mitä se itsellensä omaksuu, ja ellei voikaan
sitä olemukseensa sulattaa, tekee sen ainakin vaarattomaksi. Suuren
kohtuuttomuuden sattuessa sen tosin täytyy kaikesta elementtien
vastarinnasta huolimatta taipua, kuten monet paikkakunnalliset taudit
ja paloviinan vaikutukset vastaansanomattomasti meille osoittavat. Jos
kykenisimme pelokkaiksi muuttumatta tarkkaamaan, mikä moniseikkaisessa
kansalais- ja seuraelämässämme vaikuttaa meihin edullisesti, mikä
taas epäedullisesti, ja jos voisimme pahojen seurausten vuoksi luopua
siitä, mikä tosin nautintona meitä miellyttää, niin saisimme helposti
poistumaan varsin useita hankaluuksia, jotka rakenteemme muuten
terveenä säilyessä kiusaavat meitä usein enemmän kuin itse tauti.
Valitettavasti on ravintojärjestystä koskevien seikkojen laita samoin
kuin moraalisten: me emme kykene virhettä oivaltamaan, ennenkuin olemme
siitä vapautuneet, ja niinmuodoin ei asiasta koidu mitään voittoa,
koska seuraava virhe ei näytä edellisen kaltaiselta eikä siis voi tulla
tunnetuksi samassa hahmossa.
Lukiessani niitä kirjeitä, jotka olin lähettänyt Leipzigistä
sisarelleni, jouduin pakostakin havaitsemaan, että olin heti
yliopistollisen opetuksen alkuasteella pitänyt itseäni erittäin
älykkäänä ja viisaana: olin näet jotakin opittuani kohta paneutunut
itse professoriksi muuttuen siten heti opettavaiseksi. Oli varsin
hupaista huomata, kuinka olin Gellertin luennoillaan meille kertomia
tai neuvomia kohta sovelluttanut sisareeni ollenkaan oivaltamatta,
että elämän samoinkuin lukemisenkin piirissä voi jokin asia olla
nuorukaiselle sovelias silti naishenkilölle kelpaamatta. Me laskimme
yhdessä leikkiä tuosta apinoimisesta. Leipzigissä sepittämäni
runoelmatkin olivat minusta jo liian mitättömiä: ne tuntuivat minusta
kylmiltä, kuivakiskoisilta ja ihmissydämen tai -hengen tilojen
ilmaisemiseen nähden liian pintapuolisilta. Kun minun nyt oli jälleen
lähdettävä kotoa erääseen toiseen yliopistoon, sain tuosta aihetta
rakentaa uuden rovion teoksistani. Useita aloitettuja näytelmiä,
joista muutamat oli sommiteltu kolmanteen tai neljänteen näytökseen
saakka, toiset vasta luonnosteltu, samoin monia muita runoelmia,
kirjeitä ja papereita joutui liekkien omaksi, ja tuskin säästyi
mitään muuta kuin Behrischin käsikirjoitus, »Rakastuneen oikku», ja
»Rikoskumppanit», jota yhä edelleen erikoisen hartaasti korjailin ja,
koska kappale oli jo valmis, muokkasin vielä kerran sen jäsennyksen
tehdäkseni sen sekä eloisammaksi että selvemmäksi. Lessing oli »Minnan»
kahdessa ensimmäisessä näytöksessä esittänyt draaman sommittelun
saavuttamattoman esikuvan, ja minä koetin parhaani mukaan saada selkoa
hänen ajatuksestaan ja tarkoituksistaan.
Olen tosin jo sangen seikkaperäisesti kertonut siitä, mikä minua noina
päivinä liikutti, kiihdytti ja askarrutti, mutta siitä huolimatta minun
täytyy palata käsittelemään sitä harrastusta, jonka yliaistilliset
asiat olivat minussa herättäneet; minä näet päätin kerta kaikkiansa
muodostaa niistä itselleni käsityksen, mikäli se kävi päinsä.
Melkoisesti vaikutti minuun silloin eräs käsiini sattunut tärkeä
kirja. Se oli Arnoldin teos »Kirkon ja kerettiläisten historia».
Tämä mies ei ole pelkkä harkitseva historioitsija, vaan on samalla
hurskas ja herkkätuntoinen. Hänen mielipiteensä sointuivat hyvin
minun omaksumiini, ja hänen teoksensa ilahdutti minua erikoisesti
sen vuoksi, että sain monista minulle aikaisemmin mielettömiksi tai
jumalattomiksi kuvailluista kerettiläisistä edullisemman käsityksen.
Vastustuksen henki ja taipumus paradoksiin piilee meissä kaikissa.
Minä tutkin ahkerasti eri mielipiteitä, ja kun olin varsin usein
kuullut sanottavan, että jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi
oma uskontonsa, niin minusta tuntui mitä luonnollisimmalta, että
minäkin kykenisin sommittelemaan oman uskontoni, ja niin minä ryhdyin
työhön sangen mielelläni. Pohjana oli uusplatonismi; lisäksi tuli
hermeettisiä, mystillisiä ja kabbalistisia aineksia, ja niin minä
rakensin itselleni maailman, joka näytti kylläkin omituiselta.
Minä saatoin hyvinkin kuvitella jumaluuden, joka ikuisista ajoista
tuottaa itse itseänsä; mutta koska tuottaminen ei ole ajateltavissa
ilman moninaisuutta, täytyi sen välttämättä kohta ilmestyä itsellensä
eräänä toisena, jonka me tunnustamme pojan nimisenä; heidän molempien
täytyi sitten jatkaa tuottamistointa ja he ilmenivät jälleen itsellensä
kolmantena, joka sekin oli yhtä olevainen, elävä ja iankaikkinen kuin
kokonaisuus. Mutta siten oli jumaluuden kehä suljettu, ja he itse
eivät olisi enää kyenneet tuottamaan täysin itsensä kaltaista. Koska
tuottamisvietti yhä jatkui, niin he loivat erään neljännen, johon
kuitenkin jo sisältyi ristiriita, koska sen piti olla heidän tavallansa
ehdoton ja sentään heihin sisältyvä ja heidän rajoittamansa. Tämä oli
Lucifer, jolle nyt luovutettiin koko luomisvoima ja josta kaiken muun
olevaisen piti kehkeytyä. Hän osoitti kohta rajatonta toimintakykyänsä
luomalla kaikki enkelit oman kuvansa mukaan ehdottomiksi, mutta häneen
itseensä sisältyviksi ja hänen itsensä rajoittamiksi. Sellaisen loiston
ympäröimänä hän unohti korkeamman alkuperänsä luullen löytävänsä
sen itsestänsä, ja tästä ensimmäisestä kiittämättömyydestä aiheutui
kaikki se, mikä ei meistä näytä sointuvan jumaluuden ajatukseen ja
tarkoituksiin. Mitä enemmän hän sitten keskittyi itseensä, sitä
epämieluisammaksi täytyi käydä hänen olonsa ja samoin kaikkien niiden
henkien, joita hän esti autuaasti kohoamasta alkulähteeseensä. Sitten
tapahtui se, mitä meille mainitaan enkelien lankeemuksena. Osa niistä
kerääntyi Luciferin ympärille, toinen osa kääntyi takaisin kohti
alkulähdettänsä. Tästä koko luomakunnan keskittymisestä, — sillä se
oli Luciferin aiheuttama ja sen täytyi häntä seurata, — syntyi sitten
kaikki se, mitä havaitsemme aineen muodossa, mitä miellämme painavana,
kiinteänä ja pimeänä, mutta joka jumalallisesta olemuksesta polveutuen,
joskaan ei välittömästi, niin ainakin suoran sukulaisuuden nojalla,
on yhtä ehdottomasti mahtava ja ikuinen kuin isä ja isovanhemmat.
Koska siis koko onnettomuus, jos on lupa sitä niin nimittää, aiheutui
ainoastaan Luciferin yksipuolisesta suuntautumisesta, niin tästä
luomuksesta tosin puuttui parempi puoli: siihen näet sisältyi kaikki
se, mitä saavutetaan keskittymisen avulla, mutta siitä puuttui kaikki
se, minkä yksin laajentuminen voi saada aikaan; ja niin olisi koko
luomakunta lakkaamatta keskittyessään voinut hävittää itsensä, tuhoutua
isänsä Luciferin keralla ja menettää kaikki jumaluuden kaltaiseen
ikuisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Tätä olotilaa katselivat
elohim vähän aikaa, ja heillä oli valta joko odottaa niitä aioneja,
joiden kuluessa kenttä jälleen puhdistuisi ja he saisivat tilaisuutta
uuteen luomiseen, tahi käydä käsiksi nykyhetkiseen ja korvata sen
puuttuvaa äärettömyyttä. He valitsivat nyt viimeksimainitun vaihtoehdon
ja korvasivat pelkän tahtonsa nojalla silmänräpäyksessä koko sen
puutteen, joka sisältyi Luciferin menestykselliseen alkuyritykseen.
He antoivat äärettömälle olemistolle kyvyn laajentua, liikkua heitä
kohti; elämän varsinainen valtimo oli jälleen toiminnassa, ja itse
Luciferkaan ei voinut väistää sen vaikutusta. Tämä kausi on se, jona
ilmestyi se, minkä me tunnemme valona, ja jossa alkoi se, mitä me
tavallisesti merkitsemme luomakunnan nimellä. Miten suuressa määrin
tämä nyt jumaluuden alinomaa vaikuttavan elonvoiman nojalla asteittain
monistuikin, puuttui kumminkin olento, joka olisi kyennyt saamaan
jälleen aikaan alkuperäisen yhteyden jumaluuden ja luomakunnan
välille, ja niin luotiin se ihminen, jonka tuli olla kaikin puolin
Jumalan kaltainen, jopa aivan samakin kuin Jumala, mutta joka jälleen
oli Luciferin tilanteessa sen vuoksi, että oli samalla kertaa
ehdoton ja rajoitettu, ja koska tämän, olemisten kaikkia luokkia
vallitsevan ristiriidan piti hänessä ilmetä ja täydellisen tajunnan
sekä nimenomaisen tahdon myötäillä kaikkia hänen tilojansa, niin oli
arvattavaa, että hänestä täytyi tulla samalla kertaa täydellisin ja
epätäydellisin, onnellisin ja onnettomin luomus. Pian näytteli hänkin
täydellisesti Luciferin osaa. Hyväntekijästä erottuminen on varsinaista
kiittämättömyyttä, ja niin tuli tuo luopumus toisen kerran ilmeiseksi,
vaikka koko luominen ei ole eikä ollut muuta kuin alkuperäisestä
luopumista ja siihen palaamista.
On helppo huomata, kuinka lunastus tässä ajatellaan sekä ikuisten
aikojen takaa päätetyksi että vielä ikuisesti välttämättömäksi, vieläpä
niin, että sen täytyy uudistua kerta toisensa jälkeen kehkeytymisen ja
olemisen koko aikana. Tässä mielessä on mitä luonnollisin asia, että
itse jumaluus paneutuu ihmishahmoon, jonka oli jo ennakolta varannut
verhoksensa, ja että se lyhyeksi ajaksi omaksuu ihmisen kohtalon tämän
samanlaistumisen nojalla korostaakseen sitä, mikä on ilahduttava ja
lievittääkseen sitä, mikä on tuskallista. Kaikkien uskontojen ja
filosofiain historia osoittaa meille, että tämän suuren, ihmisille
välttämättömän totuuden ovat eri kansat eri aikoina monin eri tavoin,
vieläpä rajoittuneisuutensa mukaisesti omituisten tarujen ja kuvienkin
muodossa perintätietona säilyttäneet. Riittää, kunhan tunnustetaan,
että elämme olotilassa, joka tosin näyttää vetävän alaspäin ja
painostavan meitä, mutta joka sittenkin suo tilaisuutta, jopa asettaa
velvollisuudeksemmekin, kohota ja täyttää jumaluuden tarkoitukset
siten, että toisaalta pakostakin itseytyen toisaalta emme unohda
säännöllisin valtimoniskuin itseydestämme vapautua.
YHDEKSÄS KIRJA.
»Sitäpaitsi kokee sydän useasti erilaisia, varsinkin seurallisten
ja hienojen hyveiden hyväksi koituvia tunteita, ja siinä syntyvät
ja kehittyvät herkemmät tunnot. Varsinkin painuvat mieleen monet
seikat, jotka opettavat nuorta lukijaa tuntemaan ihmissydämen
salattuja sopukoita ja sen intohimoja. Tämä tieto on kaikkea latinaa
ja kreikkaa arvokkaampi, ja Ovidius oli siinä suhteessa varsin
oivallinen mestari. Se ei kumminkaan vielä ole varsinaisena syynä
siihen, että nuorten luettavaksi annetaan vanhanajan kirjailijoita,
siis Ovidiuskin. Me olemme saaneet hyvältä Luojalta koko joukon
sielunkykyjä, joiden asianmukaisesta viljelystä tulee muistaa
huolehtia, vieläpä heti ensimmäisinä vuosina, ja joita ei missään
tapauksessa käy kehitteleminen metafysiikan, latinan tai kreikan
avulla: meillä on mielikuvitus, jonka ei suinkaan tule saada omin
neuvoin vallata ensimmäisiä sen tielle osuvia mielikuvia, vaan jolle
on tarjottava soveliaimmat ja kauneimmat kuvat ja siten totutettava ja
harjoitettava ihmismieltä tuntemaan ja rakastamaan kaikkialla, itse
luonnossakin, kauneutta sen määrätyissä, tosissa ja myöskin hienoissa
ilmenemismuodoissa. Me tarvitsemme sekä tieteitä että jokapäiväistä
elämää varten koko joukon sellaisia käsitteitä ja yleisiä tietoja,
joita emme voi saada mistään oppikirjasta. Meidän tunteitamme,
taipumuksiamme ja intohimojamme on edullisella tavalla kehiteltävä ja
puhdistettava.»
Tämä »Allgemeine deutsche Bibliothekiin» sisältyvä huomattava
kohta ei ollut ainoa lajiansa. Sangen monelta taholta ilmaistiin
samansuuntaisia periaatteita ja samanlaisia vakaumuksia. Ne vaikuttivat
meihin nuorukaisiin erittäin voimakkaasti, sitäkin nimenomaisemmin,
kun lisäksi tuli vielä Wielandin tarjoama esikuva: hänen toisen,
loistavan tuotantokautensa teokset todistivat selvästi, että hän oli
kehittänyt itseänsä sellaisten periaatteiden mukaisesti. Ja mitä
voimmekaan enempää vaatia? Filosofia syvänsekavine vaatimuksinensa oli
poistettu, vanhat kielet, joiden oppimiseen liittyi ylen paljon vaivaa,
nähtiin työntyvän syrjään; oppikirjat, joiden riittävyyttä koskevan
arveluttavan sanan oli jo Hamlet korvaamme kuiskannut, kävivät yhä
epäiltävimmiksi; meitä neuvottiin tarkastelemaan levotonta elämää, jota
varsin halukkaasti itse elimme, ja intohimoja, joita osaksi tunsimme,
osaksi aavistimme omassa povessamme, ja jotka aikaisemmin soimattuina
nyt välttämättä ilmenivät tärkeinä ja arvokkaina, koska niiden piti
muodostaa opintojemme tärkein esine ja koska niiden tuntemista
ylistettiin hengenvoimiemme etevimpänä kehittämisvälineenä. Sitäpaitsi
sellainen ajatustapa sointui aivan hyvin minun omiin vakaumuksiini,
vieläpä runollisiin puuhiini ja askarruksiinikin. Niinpä suostuinkin,
nähtyäni jo monen hyvän aikomuksen raukeavan, monen kelpo toivelman
häipyvän, isäni suunnitelmaan, jonka mukaan minun oli lähdettävä
Strassburgiin. Siellä minun oli määrä viettää hilpeätä, hauskaa elämää
jatkaen opintojani ja lopulta tulla tohtoriksi.
Keväällä minä tunsin terveyteni, mutta sitäkin enemmän nuoren mieleni
ennalleen toipuneeksi ja kaipasin jälleen pois kotoa, joskin aivan
toisista syistä kuin ensikerran lähtiessäni: nämä samat huoneet ja
suojat, joissa olin ylen paljon kärsinyt, olivat käyneet ilottomiksi,
ja isän ja minun välille ei voinut sukeutua mitään miellyttävää
suhdetta: minä en voinut antaa hänelle täysin anteeksi, että hän
oli sairauteni uusiutuessa ja minun hitaasti toipuessani osoittanut
kohtuutonta kärsimättömyyttä, ei ollut kohdellut minua lohduttavan
suopeasti, vaan päinvastoin oli useasti puhunut säälimättömästi siitä,
mikä ei ole kenenkään ihmisen vallittavissa, ikäänkuin se olisi
riippunut yksinomaan tahdosta. Toisaalta minäkin monin tavoin loukkasin
ja solvasin häntä.
Nuoret henkilöt näet tuovat yliopistoista mukanansa yleisiä käsityksiä,
mikä tosin onkin hyvin ja oikein; mutta koska he niinmuodoin
luulottelevat olevansa erittäin viisaita, niin he käyttelevät noita
käsityksiä mittakaavana arvostellessaan olevia oloja, jotka siten
enimmälti pakostakin joutuvat kärsimään. Niinpä minä olin saanut
rakennustaiteesta, talojen sisustamisesta ja koristamisesta yleisen
käsityksen ja sovelsin sitä nyt keskusteltaessa varomattomasti omaan
taloomme. Isäni oli suunnitellut sen koko sisustuksen ja oli erittäin
järkähtämättömästi saattanut rakennustyöt päätökseen, ja siinä ei
ollutkaan mitään moitteen sijaa, mikäli sen tuli olla yksinomaan
hänen ja hänen perheensä asumuksena; olivatpa varsin monet muutkin
Frankfurtin talot siihen tapaan rakennetut. Sisäportaat kohosivat
vapaina ja koskettivat avaroita eteisiä, jotka olisivat nekin voineet
varsin hyvin olla huoneita; me vietimmekin kauniin vuodenajan aina
niissä. Mutta tämä yksityisen perheen mieluisa, hilpeä olo, tämä vapaa
liikkuminen eri kerroksissa muuttui mitä hankalimmaksi, jos talossa
asusti useampia perhekuntia, kuten olimme ranskalaisen majoituksen
aikana saaneet liiankin kipeästi kokea. Kiusallista kohtausta isän ja
kuninkaanluutnantin kesken ei olisi ollenkaan sattunut ja isäni olisi
muutenkin joutunut vähemmän kärsimään kaikenlaisista ikävyyksistä, jos
portaat olisi Leipzigin malliin sijoitettu syrjemmälle ja jokaista
kerrosta olisi ollut sulkemassa ovi. Kerran minä kovin ylistin
tuota rakennustapaa, esitin sen etuja ja todistelin isälleni, että
hänenkin talonsa portaat olivat siten sijoitettavissa. Tuon johdosta
hänet valtasi kerrassaan uskomaton suuttumus, sitäkin kiivaampi,
kun minä olin vähän aikaisemmin moitiskellut eräitä monikiemuraisia
kuvastimenkehyksiä ja hylännyt muutamat kiinalaiset seinäverhot.
Sattui kohtaus, joka tosin hillittiin ja tasoitettiin, mutta
joka kuitenkin joudutti lähtöäni kauniiseen Elsassiin. Äskettäin
kulkunsa aloittaneissa mukavissa postivaunuissa minä suoritin matkan
pysähtymättä ja varsin lyhyessä ajassa.