ja puhtaan deismin välillä, ja viimeksimainitun, joka perustui
siveellisyyteen, piti vuorostaan luoda moraalin perustus. Luonteiden
ja ajatustapojen erilaisuus ilmeni tällöin lukemattomin vivahduksin,
varsinkin kun asiaan vaikutti vielä eräs ratkaiseva eroavaisuus:
kun heräsi kysymys, missä määrin järki ja missä määrin tunne voi
ja sai olla sellaisissa vakaumuksissa osallisena. Vilkkaimmat ja
henkevimmät miehet osoittautuivat tässä tapauksessa perhosiksi,
jotka toukkatilaansa ajattelematta heittävät yltänsä sen koteron,
jonka suojassa ovat kehittyneet orgaaniseen täydellisyyteensä.
Toisia, mieleltään uskollisempia ja vaatimattomampia, sopi verrata
kukkasiin, jotka kauneimpaan kukoistukseensa ehdittyäänkään eivät
tempaudu irti juurestaan, emärungostaan, vaan juuri tämän läheisen
yhteenkuuluvaisuutensa nojalla kypsyttävät halutun hedelmän. Langer
kuului viimeksimainittuun lajiin, sillä vaikka olikin oppinut mies ja
erinomainen kirjallisuudentuntija, hän sittenkin voi asettaa Raamatun
kaikkien perinnäisten teosten joukossa erikoiselle sijalle ja pitää
sitä peruskirjana, jonka nojalla yksin voimme esittää siveellisen
ja henkisen sukupuumme. Hän kuului niihin, jotka eivät tahdo voida
tajuta välitöntä suhdetta suureen maailmojen Jumalaan, ja senvuoksi
hän välttämättä tarvitsi välitystoimintaa, jonka vertauskuvia hän
oli keksivinään kaikkialla, maallisissa ja taivaallisissa olioissa.
Hänen miellyttävää ja johdonmukaista esitystänsä kuunteli kernaasti
nuori mies, joka sairauden maallisista asioista erottamana erittäin
mielellään suuntasi eloisan henkensä taivaallisiin asioihin. Koska olin
Raamattuun hyvin perehtynyt, tuli nyt kysymykseen ainoastaan usko, sen
jumalalliseksi julistaminen, mitä olin tähän saakka inhimillisesti
kunnioittanut, ja se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin tähän
kirjaan ensi kertaa perehtyessäni pitänyt sitä jumalallisena.
Kärsivälle, tunnoiltansa aralle, jopa heikollekin, evankeliumi oli
niinmuodoin tervetullut, ja vaikka Langer olikin uskoinensa erittäin
järkevä mies ja korosti nimenomaisesti sitä, ettei saa sallia tunteen
vallita, ei antautua haaveilun eksytykseen, en kumminkaan olisi oikein
tietänyt, miten käsitellä Uutta Testamenttia tunteettomasti ja ilman
innostusta.
Sellaisissa keskusteluissa me vietimme paljon aikaa, ja hän mielistyn
minuun, uskolliseen ja hyvin valmistuneeseen käännyttämäänsä siinä
määrin, että arvelematta uhrasi minulle useita kaunoiselleen määrättyjä
hetkiä, joutuipa vielä vaaraan tulla ilmiannetuksi ja kuten Behrisch
isäntänsä karsauden esineeksi. Minä puolestani osoitin hänelle mitä
suurinta kiitollisuutta, ja jos se, mitä hän hyväkseni teki, olisi minä
aikana hyvänsäkin ollut kallisarvoista, niin silloisessa tilassani sen
täytyi olla minulle mitä suurimman kunnioituksen veroista.
Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä
vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin
ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava
vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin,
niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta
koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa
omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa,
jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet
riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman
käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä
loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin
tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt
kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen
voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti
voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin
julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja
muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin
tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa
ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi
todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla
oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä
odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta
nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta
kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti
heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen,
niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui
sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.
Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä
syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa
vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa.
Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta
osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien
vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä
oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa
ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa
ja ystävällisyyttä.
Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin
muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja
toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että
nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt
erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa,
mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti.
Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti
kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse
tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta,
ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa
hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta
myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä
ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.
Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä
saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin
perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni
kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin
suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa
riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja
virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen
ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet
suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa.
Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo
aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden
sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa
minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton
määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä,
itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat
milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä
hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä
isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden
aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka
hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata.
Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän
toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää.
Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään,
ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa
keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli
siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan,
niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja
huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen
leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta,
täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja
lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs,
kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan
ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken
kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä
toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein
sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.
Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan
päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti
enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla
hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se
seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä
elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan
olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin
ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta
tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa
mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa
ja katkeroittaa.
Luonnostaan erittäin vilkas ja hilpeä äitini eleli näissä oloissa
erittäin ikäviä päiviä. Vähäiset taloustoimet olivat pian
suoritetut. Kelpo naisen aina askarteleva mieli tahtoi löytää
jotakin harrastettavaakin, ja lähimpänä oli uskonto, johon hän
turvautui sitäkin mieluummin, kun hänen parhaat ystävättärensä olivat
sivistyneitä ja hartaita jumalanpalvelijoita, Heidän joukossaan
oli ylinnä neiti von Klettenberg. Hän on sama henkilö, jonka
keskusteluista ja kirjeistä ovat sukeutuneet »Wilhelm Meisteriin»
sisällytetyt kauniin sielun tunnustukset. Hän oli hentorakenteinen,
keskikokoinen; hänen sydämellinen luontainen käytöksensä oli suuren
maailman ja hovin hiomana käynyt sitäkin miellyttävämmäksi. Hänen
erittäin somat vaatteensa muistuttivat herrnhutilaismaista pukua.
Hän oli aina hilpeä ja rauhallinen. Sairauttansa hän piti ohimenevän
maallisen olemassaolonsa välttämättömänä osana, kesti tuskansa mitä
kärsivällisimmin ja oli kivuttomina väliaikoina vilkas ja puhelias.
Hänen mieluisimpana, ehkäpä ainoanakin puheenaiheenansa olivat ne
siveelliset kokemukset, jotka ovat itseänsä huomioitsevan ihmisen
voittona; niihin liittyivät uskonnolliset vakaumukset, jotka erittäin
viehättävällä, jopa nerokkaallakin tavalla käsiteltyinä tulivat hänen
mielestään kysymykseen luonnollisina ja yliluonnollisina. Tarvitaan
tuskin enempää palauttaakseen sellaisten esitysten ystävien mieleen
tuota seikkaperäistä, heidän sieluunsa sepitettyä kuvausta. Hänen
nuoruudesta saakka noudattamansa kehitysura, ylhäinen sääty, jonka
piirissä hän oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa, hänen henkinen
vilkkautensa ja omalaatuisuutensa estivät häntä varsin hyvin sopimasta
toisten samaa pelastuksen tietä kulkevien naisten seuraan. Rouva
Griesbach, etevin heistä, tuntui liian tuimalta, kuivakiskoiselta,
oppineelta: hän tiesi, ajatteli ja käsitti enemmän kuin toiset,
jotka tyytyivät tunteensa kehittelemiseen, ja oli senvuoksi heille
kiusallinen, koska jokainen ei voinut eikä tahtonutkaan kuljettaa
mukanansa autuuden tiellä niin suuria varuksia. Sensijaan ilmenivät
useimmat muut hieman yksitoikkoisina, koska noudattelivat määrättyä
oppisanastoa, jota olisi varsin hyvin käynyt vertaaminen myöhempien
hempeätunteisten sanavarastoon. Neiti von Klettenberg kulki omaa
tietänsä molempien äärimmäisyyksien välimaalla ja näytti hieman
itsekylläisesti kuvastelevan itseänsä kreivi Zinzendorfin olemuksessa,
jonka vakaumukset ja vaikutukset todistivat korkeampaa syntyperää
ja ylhäisempää säätyä. Nyt hän löysi minusta mitä tarvitsi: nuoren,
vilkkaan, tuntematonta pelastusta osaltansa tavoittelevan olennon,
joka, vaikka ei voinutkaan pitää itseänsä erinomaisen syntisenä, ei
kumminkaan ollut missään mukavassa olotilassa eikä aivan terve enempää
ruumiiltaan kuin sielultaankaan. Hän iloitsi siitä, mitä luonto oli
minulle antanut, sekä monesta, minkä olin itse itselleni hankkinut.
Ja jos hän myönsikin minulla olevan useita etuja, ei se suinkaan
ollut hänelle nöyryyttävää, ensiksikään hän näet ei aikonut kilpailla
mieshenkilön kanssa ja toiseksi hän uskoi ehtineensä uskonnolliseen
sivistykseen kuuluvissa asioissa paljon minua kauemmaksi. Minun
rauhattomuuteni, kärsimättömyyteni, pyrkimykseni, etsimiseni,
tutkimiseni, mietiskelyni ja epäröimiseni hän selitti omalla
tavallansa eikä salannut minulta vakaumustansa, vaan vakuutti minulle
peittelemättä kaiken johtuvan siitä, ettei minulla ollut lepytettyä
Jumalaa. Minä puolestani olin nuoruudestani saakka uskonut Jumalani ja
minun välisen suhteen olevan varsin hyvän, kuvittelinpa monenlaisten
kokemusten nojalla niinkin, että hän saattoi olla minulle hieman
velkaa, ja olin kyllin uskalias otaksumaan, että minulla oli hänelle
jotakin anteeksiannettavaa. Tämä omahyväisyys perustui rajattoman
hyvään tahtooni, jota hänen mielestäni olisi pitänyt paremmin auttaa.
Helppo on arvata, kuinka usein minä ja ystävättäreni jouduimme tuon
johdosta kiistaan, joka kuitenkin aina päättyi mitä ystävällisimmin ja
monesti, kuten keskusteluni vanhan rehtorin kanssa, tähän ponteen: että
minä olen hupsu poika, jolle täytyy antaa paljonkin anteeksi.
Koska kaulassa oleva paise minua kovin kiusasi, kun näet lääkäri
ja haavuri aluksi aikoivat kasvannaisen karkoittaa, sitten, kuten
sanoivat, kypsyttää ja vihdoin katsoivat hyväksi sen puhkaista, niin
minun oli pitkät ajat kärsittävä pikemmin hankaluutta kuin kipuja,
vaikka parantumisen loppuaikoina alinomainen syövytyskivellä ja muilla
polttavilla aineilla siveleminen pakostakin sai jokaisen uuden päivän
näyttämään ylen harmilliselta. Lääkäri ja haavuri kuuluivat hekin
lahkolaishurskaitten joukkoon, vaikka olivatkin luonnonlaadultansa
mitä erilaisimmat. Haavalääkäri, solakka, hyvärakenteinen mies, kevyt
ja taitavakätinen, valitettavasti hieman hivutustautinen, osoitti
olotilansa sietämisessä todella kristillistä kärsivällisyyttä eikä
sallinut tautinsa vaikuttaa häiritsevästi ammatin harjoittamiseen.
Lääkäri, käsittämätön, ovelasti silmäilevä, ystävällisesti puheleva,
muuten sekava mies, oli voittanut hurskaiden piirissä aivan erikoisen
luottamuksen. Toimeliaana ja tarkkaavaisena hän lohdutti sairaita;
mutta kaikkein eniten hän laajensi potilaspiiriänsä osaavasti
salavihkaa näyttämällä joitakin salaperäisiä, itse valmistamiansa
rohtoja, joista ei kukaan saanut mitään hiiskua, koska lääkkeiden
anto oli lääkäriltämme ankarasti kielletty. Eräitä jauheita, jotka
lienevät olleet jonkinlaisia ruoansulatusta edistäviä aineita, hän
ei siinä määrin salaillut; mutta siitä tärkeästä suolasta, jota
oli lupa käyttää vain suurimmissa vaaroissa, oli puhe ainoastaan
uskovaisten kesken, joskaan kukaan ei ollut sitä vielä nähnyt eikä
sen vaikutusta kokenut. Herättääkseen ja vahvistaakseen sellaisen
yleislääkkeen mahdollisuuteen kohdistuvaa uskoa lääkäri oli vähänkään
vastaanottavaisuutta havaitessaan suositellut potilaillensa eräitä
mystillisiä kemiallis-alkemistisia kirjoja tehden ymmärrettäväksi,
että niitä ominpäin tutkimalla voi varsin hyvin päästä niin pitkälle,
että sai tuon kalleuden omaksensa, mikä oli sitäkin välttämättömämpää,
kun lääkkeen valmistamistavan ilmoittaminen sekä fyysillisesti
että varsinkin moraalisista syistä oli hankalaa, ja tuon suuren
tuotteen oivaltamiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen vaadittiin
luonnon kaikkien salaisuuksien tuntemista, koska se ei ollut mikään
yksityinen, vaan yleinen asia, vieläpä sellainen, että se kaiketi
voitiin tuottaa eri tavoin ja erimuotoisenakin. Ystävättäreni oli
kuunnellut näitä houkuttelevia sanoja. Ruumiin pelastus liittyi
ylen läheisesti sielun pelastukseen; ja voiko osoittaa toisillekaan
suurempaa hyväntekeväisyyttä, suurempaa armeliaisuutta kuin hankkimalla
itselleen välineen, jonka avulla voi monta kärsimystä viihdyttää
ja monta vaaraa torjua? Hän oli jo salaa tutkinut Wellingin teosta
_Opus mago-cabbalislicum_, mutta koska tekijä kohta itse himmentää ja
sammuttaa sytyttämänsä valon, niin neiti von Klettenberg etsi ystävää,
joka olisi hänen seuralaisenansa tässä valon ja pimeyden vaihtelussa.
Vähin ponnistuksin saatiin tämä sairaus minuunkin istutetuksi. Minä
hankin mainitun teoksen, joka kaikkien sellaisten teosten tavalla voi
suoraviivaisesti seurata sukujuurtansa aina uusplatoniseen koulukuntaan
saakka. Teosta tutkiessani pyrin ennen kaikkea mitä tarkimmin
havaitsemaan ne hämärät huomautukset, joiden nojalla tekijä viittaa
kohdasta toiseen luvaten siten ilmaista, mitä salaa, ja merkitsemään
reunaan sellaisten toisiansa selvittävien kohtien sivunumerot. Mutta
niinkin kirja vielä oli varsin hämärä ja käsittämätön; ainoana
voittona oli se, että oppi tuntemaan eräänlaisen sanaston ja saattoi
sitä mielin määrin käytellessään otaksua ainakin jotakin lausuvansa,
joskaan ei ymmärtävänsä. Mainittu teos puhuu sangen kunnioittavasti
edeltäjistänsä, ja niin me innostuimme hankkimaan käsiimme itse
lähteet. Me ryhdyimme nyt tutkimaan Theophrastus Paracelsuksen ja
Basilius Valentinuksen teoksia, samoin Helmontia, Starckeyta ja muita,
joiden suuremmassa tai vähemmässä määrin luontoon ja mielikuvitukseen
pohjautuvia oppeja ja ohjeita me yritimme oivaltaa ja noudattaa.
Minua miellytti erikoisesti _Aurea Calena Homeri_, jonka nojalla
luonto, joskin kenties haaveelliseen tapaan, esitetään kauniisti
yhteenliitettynä, ja niin me uhrasimme, osaksi yksin, osaksi toistemme
seurassa, paljon aikaa näihin eriskummallisuuksiin ja vietimme pitkänä
talvena, jonka aikana minun oli pysyteltävä huoneessa, iltamme erittäin
hupaisesti kolmisin, äitini meidän seurassamme, iloiten näistä
salaisuuksista enemmän kuin olisimme niiden selviämisestä voineet
iloita.
Minua oli kuitenkin vielä odottamassa ankara koettelemus. Häiriytynyt
ja voipa sanoa ajoituin tuhoutunut ruoansulatus aiheutti sellaisia
taudinoireita, että ankaraa pelontuskaa tuntien luulin menettäväni
henkeni ja mitkään käytetyt keinot eivät ottaneet auttaakseen. Tässä
äärimmäisessä hädässä äitini ahdistuksissaan mitä kiivaimmin vaati
neuvotonta lääkäriä luovuttamaan yleislääkkeensä. Kauan vastusteltuansa
hän riensi yösydännä kotiinsa ja toi palatessaan pienen pullosen
kristallisoitunutta kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin
potilaalle. Tuskin olin tuon alkaliselta maistuvan suolan nauttinut,
kun tilani lieventyi, ja sinä hetkenä tapahtui sairaudessa käänne, joka
johti asteittain parantumiseen. On sanomattakin selvää, kuinka suuressa
määrin tämä seikka vahvisti lääkäriin kohdistuvaa uskoamme ja lisäsi
uutteruuttamme sellaisen aarteen hankinnassa.
Ystävättäreni, joka asui orpona ja vailla sisaruksia isossa, hyvällä
paikalla sijaitsevassa talossa, oli jo aikaisemmin hankkinut itselleen
pienen lieskauunin sekä kohtalaisen suuria tislausastioita ja käsitteli
Wellingin ohjeiden mukaisesti sekä merkittäviä lääkärin ja mestarin
viittauksia noudattaen varsinkin rautaa, jossa väitettiin piilevän
kaikkia terveellisimpiä voimia, kunhan osasi sen hajoittaa; ja koska
kaikissa tuntemissamme teoksissa oli tärkeällä sijalla ilmasuola, joka
piti ottaa avuksi, niin näihin toimiin tarvittiin alkaleja, joiden piti
ilmaan haihtuessaan yhtyä noihin ylimaallisiin olioihin ja lopulta
tuottaa salaperäinen, verraton välisuola.
Olin tuskin ehtinyt jossakin määrin toipua ja voin paremman vuodenajan
suosimana jälleen oleskella vanhassa päätyhuoneessa, kun jo ryhdyin
minäkin hankkimaan itselleni vähäisiä kojeita: pieni lieskauuni
hiekkahautiminensa oli valmiina, ja minä opin sangen pian muuttamaan
palavan sytyttimen avulla lasisia keitinpulloja kolpakoiksi, joissa
eri seoksia oli haihdutettava. Nyt käsiteltiin salaperäisellä,
eriskummallisella tavalla omituisia makrokosmoksen ja mikrokosmoksen
aineosia, ja ennen kaikkea yritettiin ennenkuulumattomalla tavalla
tuottaa välisuoloja. Eniten minua kuitenkin pitkän aikaa askarrutti
niinsanottu _Liquor Silicum_ (piiliuos), jota syntyy, kun sulattaa
puhdasta kvartsikiisua soveliaan alkalimäärän ohella. Siitä koituu
läpikuultoista lasia, joka sulaa ilmassa ja esiintyy kauniina kirkkaana
liuoksena.
Henkilö, joka on kerrankin sen valmistanut ja omin silmin nähnyt,
ei varmaankaan moiti niitä, jotka uskovat _prima materiaan_ ja
mahdollisuuteen vaikuttaa siihen ja sen avulla edelleen. Tämän
piiliuoksen valmistamisessa minä olin saavuttanut erikoisen kätevyyden.
Mainista löytyvä kaunis, valkoinen piikivi tarjosi mitä parhaimman
aineksen, ja muista seikoista samoinkuin uutteruudestakin minä pidin
huolta parhaani mukaan. Lopulta minä sittenkin väsyin, kun pakostakin
huomasin, ettei piiaines suinkaan ollut yhtynyt suolaan niin kiinteästi
kuin olin filosofista ajatusjuoksua noudatellen uskonut; se näet erkani
jälleen varsin helposti, ja kauneinkin kivennäisliuos, joka oli eräitä
kertoja suurimmaksi kummastuksekseni ilmennyt animaalisen hyytymän
muodossa, eritti sittenkin aina jauhetta, joka minun oli pakko selittää
hienonhienoksi piitomuksi, mutta jonka olemuksessa ei ilmennyt mitään
tuottoisaa, minkä nojalla olisi voinut toivoa tämän neitseellisen maan
siirtyvän äitiyden tilaan.
Miten omituisia ja hajanaisia nämä menetelmät lienevätkin olleet, minä
opin niistä kuitenkin yhtä ja toista. Minä pidin tarkoin silmällä
kaikkia ilmaantuvia kiteytymiä tutustuen monien luonnonolioiden
ulkonaisiin muotoihin, ja koska hyvin tiesin, että kemiallisia asioita
oli uudemmalla ajalla esitetty säännöllisempää menetelmää noudattaen,
niin tahdoin saada tuosta yleisen käsityksen, joskin salaisuuksia
jo hieman tuntien kovin vähän kunnioitin apteekkareita ja kaikkia
niitä, jotka käyttelivät tavallista tulta. Boerhaven kemian-oppikirja
herätti minussa kuitenkin tavatonta mielenkiintoa ja vietteli minut
lukemaan useitakin hänen teoksiansa. Kun pitkäaikainen sairauteni oli
muutenkin johtanut minut lääkeopillisiin asioihin, sain siten opastusta
tutkiakseni tuon oivallisen miehen aforismejakin, jotka varsin
mielelläni painoin mieleeni ja muistiini.
Toinen, hieman inhimillisempi ja silloiselle kehitykselleni
hyödyllisempi askarrus oli siinä, että tarkastin Leipzigistä kotiin
lähettämäni kirjeet. Mikään ei anna meille parempaa tietoa itsestämme
kuin se, että jälleen näemme edessämme mitä olemme muutamia vuosia
sitten tuottaneet, joten voimme katsella itseämme objektina. Minä tosin
olin silloin vielä liian nuori, ja noiden paperien kuvailema aika oli
liian likellä. Koska ei yleensäkään ole nuoruudessa helppo vapautua
eräänlaisista omahyväisistä luuloista, niin ne ilmenevät varsinkin
siinä, että halveksimme itseämme sellaisina kuin lähin menneisyys
meidät osoittaa; kun näet aste asteelta selviää, että se, mitä pidämme
oivallisena itsessämme ja muissa, ei olekaan pätevää, niin luulemme
parhaiten pelastuvamme tuosta pulasta, kun heitämme itse pois, mitä
emme voi pelastaa. Niin kävi minunkin. Samoinkuin olin Leipzigissä
vähitellen oppinut halveksimaan lapsellisia puuhiani, samoin näytti
minusta nyt yliopistouranikin mitättömältä; minä en käsittänyt, että
sen täytyi olla minulle erittäin arvokas juuri sen vuoksi, että se oli
kohottanut minut korkeampaan havaitsemisen ja oivalluksen tasoon. Isäni
oli huolellisesti koonnut ja nitonut sekä hänelle että sisarelleni
lähettämäni kirjeet; olipa hän niitä tarkkaavasti parannellutkin ja
korjannut sekä oikeinkirjoitus- että kielivirheitä.