kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein
murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty
ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina
torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten
kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä
näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle
siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa,
joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen
varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija
osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi
mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin
vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni,
jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan,
kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani
mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun
sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen
saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta,
jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.
Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi
löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy
tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden
lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän
minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt,
sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen
jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa,
ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen
seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen
käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta
voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.
Erittäin miellyttävä ja minulle terveellinen oli tutustumiseni
Breitkopfin perheeseen. Bernhard Christoph Breitkopf, perheen
varsinainen perustaja, joka oli saapunut Leipzigiin köyhänä
kirjanpainajakisällinä, oli vielä elossa ja asui Kultaisessa karhussa,
Neumarktin varrella sijaitsevassa melkoisessa rakennuksessa, Gottsched
asuinkumppaninansa. Hänen poikansa, Johann Gottlob Immanuel, oli
hänkin mennyt jo aikoja sitten naimisiin ja oli useiden lasten isä.
Osan melkoista omaisuuttansa he luulivat käyttävänsä parhaimmalla
tavalla, kun rakensivat taloansa vastapäätä toisen, Hopeisen karhun,
joka suunniteltiin itse kantataloa korkeampi ja avarampi. Minä
tutustuin perheeseen juuri taloa rakennettaessa. Vanhin veli lienee
ollut muutamia vuosia minua vanhempi, hyvärakenteinen nuori mies, joka
harrasti musiikkia ja oli tottunut hyvin käsittelemään sekä flyygeliä
että viulua. Toinen veli, vilpitön, kelpo sielu, hänkin musikaalinen,
elähdytti yhtä hyvin kuin vanhinkin useasti toimeenpantuja
konsertteja. He molemmat, samoinkuin vanhemmat ja sisaretkin, olivat
minulle suopeat; minä olin heidän apunansa taloa rakennettaessa ja
viimeisteltäessä, sisustettaessa ja siihen muutettaessa, ja tulin
siten käsittämään monia sellaiseen asiaan liittyviä seikkoja;
samalla minulla oli tilaisuutta nähdä Oeserin oppeja sovellettuina
käytäntöön. Uudessa talossa, jonka siten näin syntyvän, minä olin
usein vieraana. Me askartelimme paljon yhdessä, ja vanhin sävelsi
muutamia minun laulujani, jotka painettuina olivat varustetut hänen
nimellään, mutta ei minun, ja jotka ovat jääneet vähän tunnetuiksi.
Minä olen valikoinut niistä paremmat ja sijoittanut ne muiden pienten
runoelmieni joukkoon. Nuorukaisten isä oli keksinyt tai täydellistänyt
nuottienpainamistaidon. Hän salli minun käyttää hyväkseni kaunista,
enimmälti kirjapainotaidon alkuperää ja kehittymistä käsittelevää
kirjastoa, joten minä hankin itselleni joitakin tietoja siltä alalta.
Lisäksi minä löysin sieltä muinaisaikaisia aiheita esittäviä hyviä
vaskipiirroksia ja jatkoin siinäkin suhteessa opintojani, jotka
edistyivät sitäkin enemmän, kun melkoinen rikkipainoskokoelma oli
muuton aikana joutunut epäjärjestykseen. Minä toimitin sen jälleen
kuntoon niin hyvin kuin osasin, ja jouduin siten pakostakin käyttämään
apunani Lippertin ja muiden teoksia. Eräältä lääkäriltä, tohtori
Reicheliltä, joka hänkin oli saman talon asukkaita, minä aika ajoin
kysyin neuvoa, koska tunsin itseni huonovointiseksi, joskaan en
sairaaksi, ja niin me vietimme yhdessä hiljaista, miellyttävää elämää.
Tässä talossa minä sain vielä erään toisenlaisenkin tuttavan.
Ullakkokamariin näet muutti vaskenpiirtäjä Stock. Hän oli Nürnbergistä
kotoisin, erittäin ahkera ja töissään tarkka ja kunnollinen mies.
Samoinkuin Geyser piirsi hänkin Oeserin piirustusten mukaan suurempia
ja pienempiä levyjä, jotka tulivat yhä enemmän käytäntöön romaaneja
ja runoja julkaistaessa. Hänen piirtimensä teki erittäin siistiä
jälkeä, joten teos nousi etsausliuoksesta melkein täysin valmiina
ja hänen tarvitsi vain sitä hieman korjata hyvin käsittelemällänsä
kaivertimella. Hän suunnitteli tarkoin, kuinka kauan levy tulisi häntä
askarruttamaan, ja mikään ei kyennyt keskeyttämään hänen työtänsä,
ellei hän ollut suorittanut päivän tehtäväksi asettamaansa työmäärää.
Niin hän istui leveän pöytänsä ääressä ison päätyikkunan luona,
erittäin siistissä tuvassa, jossa vaimo ja kaksi tytärtä olivat hänen
kotoisena seuranansa. Viimeksimainituista on toinen onnellisissa
naimisissa ja toinen on oivallinen taiteilijatar; he ovat elinikäni
pysyneet minun ystävinäni. Minä jaoin nyt aikani ylempien ja alempien
kerrosten kesken ja kiinnyin kovin mieheen, joka oli vääjäämättömän
uuttera erinomaisen leikkisä ja itse hyvänluontoisuus.
Minua viehätti tämän taidelajin siisti tekniikka, ja minä liityin hänen
seuraansa valmistaakseni jotakin samantapaista. Harrastukseni oli
jälleen suuntautunut maisemiin, jotka yksinäisillä kävelyretkilläni
näyttivät minusta huvittavilta, sinänsä saavutettavilta ja
taideteoksissa käsitetlävämmiltä kuin inhimillinen hahmo, joka minua
säikytti. Niinpä syövytinkin hänen johdollansa erinäisiä Thielen ja
muiden kuvaamia maisemia, ja vaikka teokset olivatkin harjaantumattoman
käden tuotteita, ne sentään saivat aikaan joltisenkin vaikutuksen ja
herättivät katselijoissa suopeita mielialoja. Laattojen pohjustus,
niiden siveleminen, raavinta ja vihdoin syövyttäminen tarjosi
monenlaista askarrusta, ja minä olin pian ehtinyt niin pitkälle,
että kykenin monissa seikoissa mestariani avustamaan. Minulta ei
puuttunut syövyttämisen edellyttämää tarkkaavaisuutta, ja harvoin
mikään epäonnistui; mutta minä en ollut kyllin varovainen suojatakseni
itseäni niiltä vahingollisilta huuruilta, joita sellaisissa tapauksissa
yleensä kehittyy, ja ne lienevät olleet osaltansa aiheuttamassa
niitä vaivoja, joista myöhemmin jonkin aikaa kärsin. Näiden töiden
lomissa suoritettiin toisinaan puupiirroksiakin, jotta kaikki tulisi
koetelluksi. Minä valmistin erinäisiä pieniä koristekuvia ranskalaisten
mallien mukaan, ja monet niistä havaittiin kelvollisiksi.
Sallittakoon minun tässä vielä muistella eräitä miehiä, jotka
asuivat Leipzigissä tai oleskelivat siellä lyhyen ajan. Piirikunnan
veronkantaja Weisse, mies parhaassa iässään, hilpeä, ystävällinen ja
avulias, voitti meidän kiintymyksemme ja kunnioituksemme. Me tosin
emme tahtoneet tunnustaa hänen teatterikappaleitansa ehdottomasti
mallikelpoisiksi, mutta sallimme niiden sentään itseämme ihastuttaa,
ja hänen oopperansa, joihin Hiller loi kevyellä tavallansa eloa,
huvittivat meitä kovin. Hampurilainen Schiebeler kulki samaa latua
ja hänen teoksensa »Lisuart ja Dariolette» saavutti sekin meidän
suosiomme. Eschenburg, kaunis nuori mies, ainoastaan hieman meitä
vanhempi, kunnostautui eduksensa opiskelijoiden joukossa. Zachariae
suvaitsi viipyä muutamia viikkoja luonamme ja aterioi, veljensä
neuvosta, samassa pöydässä kuin me. Me pidimme, kuten oikeus ja kohtuus
olikin, kunniana, kun saimme tehdä vieraamme mieliksi tarjoamalla
pari erikoista ruokalajia, runsaamman jälkiruoan tai valikoidumpaa
viiniä, ja hän, kookas, hyvärakenteinen, mukava mies, ei salannut
hyvään ateriaan kohdistuvaa kiintymystänsä. Lessing saapui erääseen
aikaan, jolloin meillä oli mielessämme, mitä lieneekään ollut; me
emme suvainneet lähteä minnekään hänen tähtensä, jopa karttelimmekin
niitä paikkoja, jonne hän saapui, luultavasti sen vuoksi, että pidimme
itseämme liian hyvinä seisomaan syrjässä emmekä voineet mitenkään
vaatia pääsyä hänen lähempään tuttavuuteensa. Tämä hetkellinen
typeryys, joka ei kumminkaan ole mikään harvinaisuus vaateliaissa ja
oikukkaissa nuorukaisissa, tosin myöhemmin kosti itsensä, kun näet
minä en tullut milloinkaan silmin näkemään tuota erinomaista ja mitä
suurimmassa määrin arvossa pitämääni miestä.
Kaikissa taidetta ja muinaisaikaa koskevissa harrastuksissa jokainen
kuitenkin piti aina silmällä Winckelmannia, jonka kunto tunnustettiin
isänmaassa ihastunein mielin. Me luimme ahkerasti hänen teoksiansa
ja yritimme perehtyä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa hän oli
ensimmäiset kirjoittanut. Me löysimme niistä useita mielipiteitä, jotka
näyttivät olevan Oeseriltä peräisin, vieläpä viimeksimainitun laatuisia
leikkipuheita ja päähänpistojakin, emmekä hellittäneet, ennenkuin
olimme muodostaneet suunnittaisen käsityksen niistä oloista, joissa
nämä merkilliset ja toisinaan kuitenkin varsin arvoitukselliset teokset
olivat syntyneet. Erikoisen tarkkaa lukua emme asiasta kumminkaan
pitäneet, sillä nuoriso kaipaa pikemmin virikkeitä kuin opetusta,
ja tämä ei ollut viimeinen kerta, jolloin sain kiittää sibyllan
kirjoituksia huomattavan sivistyksellisen tason saavuttamisesta.
Kirjallinen elämä oli silloin kauniissa vaiheessa, eteviä henkilöitä
kohdeltiin vielä kunnioittavasti, joskin Klotzin aiheuttamat kahakat
ja Lessingin kiistat jo viittasivat siihen, että tämä kausi tulisi
pian päättymään. Winckelmann nautti sellaista yleistä, eittämätöntä
kunnioitusta, ja tunnettua on, kuinka arka hän oli kaikelle
julkisuudessa esiintyvälle, mikä ei näyttänyt olevan hänen hyvin
tunnetun arvonsa mukaista. Kaikki aikakauskirjat ylistivät häntä
yksimielisesti, arvokkaammat matkustavaiset palasivat oppia saaneina
ja ihastuneina hänen luotansa, ja hänen esittämänsä uudet näkökannat
levisivät tieteeseen ja elämään. Dessaun ruhtinas oli voittanut
itselleen samanlaisen kunnioituksen. Nuorena, hyvin ja jalosti
ajattelevana, hän oli matkoillaan ja muuten osoittautunut erittäin
miellyttäväksi mieheksi. Winckelmann oli häneen ylen ihastunut ja
käytteli hänestä puhuessaan mitä kauneimpia lisänimiä. Siihen aikaan
ainoalaatuisen puiston järjestäminen, rakennustaiteeseen kohdistuva
harrastus, jota von Erdmannsdorf toiminnallansa tuki, puhui kaiken
muun ohella hyvää ruhtinaasta, joka toisille loistavana esimerkkinä
ollen lupasi palvelijoille ja alamaisille kultaista aikakautta. Nyt me
nuoret miehet saimme suureksi iloksemme kuulla, että Winckelmannin piti
palata Italiasta, käydä ystävänsä ruhtinaan luona, poiketa matkallaan
Oeseriä tapaamassa ja niinmuodoin tulla meidänkin näköpiiriimme. Me
emme ollenkaan odottaneet pääsevämme hänen kanssaan keskustelemaan,
mutta toivoimme hänet näkevämme, ja koska siinä iässä mielellään
tehdään jokaisesta aiheesta huviretki, niin olimme jo sopineet siitä,
että lähtisimme ratsain ja vaunuissa Dessauhun, aikoen kauniissa,
taiteen kunniaan kohottamassa seudussa, hyvin hallitussa ja samalla
ulkonaisesti kaunistetussa maassa erinäisissä paikoissa väijyskellä
saadaksemme omin silmin nähdä noiden meitä verrattomasti etevämpien
miesten siellä käyskelevän. Oeser itse oli ihan haltioissaan, kun
tuota vain ajattelikin, ja ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta iski
keskuuteemme tieto Winckelmannin kuolemasta. Muistan vielä paikan,
missä sen ensi kerran kuulin: Pleissenburgin pihalla, lähellä sitä
pientä porttia, josta tapasimme nousta Oeserin luo. Vastaani tuli eräs
oppilastoveri, joka sanoi, ettei Oeser ollut tavattavissa, ja ilmoitti
syyn. Tuo kamala tapahtuma sai aikaan suunnattoman vaikutuksen; syntyi
yleinen valitus ja voivotus, ja miehen varhainen kuolema kiihti hänen
elämänsä arvoon kohdistuvaa tarkkaavaisuutta. Ehkäpä hänen toimintansa,
jos hän olisi sitä jatkanut korkeampaan ikään saakka, ei olisikaan
vaikuttanut niin voimallisesti kuin nyt, kun kohtalo teki hänet,
samoinkuin useat muut erinomaiset henkilöt, erikoisen huomattavaksi
määräämällä hänelle omituisen ja inhan surman.
Rajattomasti Winckelmannin kuolemaa valittaessani en ollenkaan
aavistanut, että piankin joutuisin olemaan huolissani oman
elämäni vuoksi; terveydentilani näet ei ollut näihin aikoihin
suinkaan kiitettävä. Jo kotoa minä olin saanut mukaani eräänlaisen
sairasluuloisen taipumuksen, joka pikemmin vahvistui kuin heikontui
uuden, enimmältä istuen ja hitaasti käyskellen vietetyn elämän nojalla.
Rinnan kipu, jota Auerstädtin onnettomuuden jälkeen silloin tällöin
tunsin ja joka kerran ratsun selästä syöksyttyäni oli huomattavasti
äitynyt, sai minut alakuloiseksi. Sopimaton ruokajärjestys pilasi
ruoansulatukseni, väkevä Merseburgin olut himmensi aivoni, ja kahvi,
joka varsinkin kerman keralla aterian jälkeen nautittuna herätti
minussa aivan erikoisen tummia mielialoja, herpaisi sisäelimeni ja
tuntui kerrassaan lakkauttavan niiden toiminnat, joten olin senvuoksi
kovin peloissani voimatta kumminkaan ryhtyä noudattamaan järkevämpää
elämäntapaa. Mielialani, joita tukemassa olivat riittävät nuoruuden
voimat, häilyivät hillittömän hilpeyden ja apean epämieluisuuden tunnon
välimaalla. Siihen aikaan oli lisäksi alettu käyttää kylmiä kylpyjä,
joita ehdottomasti suositeltiin. Tuli maata kovalla vuoteella, kevyen
peiton alla, joten säännöllinen huokosten toiminta kerrassaan estyi.
Tämän ja muiden, väärinymmärretyistä Rousseaun ehdotelmista johtuvien
hullutusten piti muka saattaa meidät lähemmäksi luontoa ja pelastaa
meidät tapainturmeluksesta. Noudattamalla valikoimatta ja järjettömästi
vaihdellen kaikkia mainittuja neuvoja joutuivat useat henkilöt kokemaan
mitä suurinta vahinkoa, ja minä kiusasin hyvää elimistöäni siinä
määrin, että siihen sisältyvät eri järjestelmät lopulta välttämättä
tekivät salaliiton ja nousivat kapinaan kokonaisuutta pelastaakseen.
Eräänä yönä minä heräsin ankaraan verensyöksyyn, ja olin vielä siinä
määrin voimissani ja tajuissani, että voin herättää huonekumppanini.
Kutsuttiin tohtori Reichel, joka mitä ystävällisimmin minua auttoi, ja
niin minä häilyin päiväkausia elämän ja kuoleman vaiheilla, ja alkavan
parantumisen ilokin himmentyi sen vuoksi, että tuon purkautuman aikana
oli muodostunut kaulan vasemmalle puolelle paise, joka ehdittiin
havaita vasta nyt, vaaran mentyä ohi. Paraneminen on kuitenkin aina
miellyttävä ja ilahduttava asia, vaikka se tapahtuukin hitaasti ja
vaivalloisesti, ja koska luonto oli minussa auttanut itseänsä, niin
minä näytin nyt muuttuneen toiseksi ihmiseksi; minä näet olin muuttunut
hilpeämmäksi kuin pitkiin aikoihin ja olin iloinen tuntiessani sisäisen
olemukseni vapaaksi, joskin minua ulkonaisesti uhkasi pitkäaikainen
kärsimys.
Erikoisesti minua tänä aikana rohkaisi se, että näin, kuinka monet
oivalliset miehet olivat ansaitsemattani minuun kiintyneet. Sanon
ansaitsemattani, sillä heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, jota
en ollut rasittanut ilkeillä oikuilla, ei yhtäkään, jota en olisi
sairaalloisen itsepäisyyteni vuoksi useita kertoja loukannut, vieläpä
oman vääryyteni tunnossa joitakin aikoja uppiniskaisesti kartellutkin.
Tuo kaikki oli unohdettu; he kohtelivat minua mitä lempeimmin ja
kokivat minua huvittaa juttelemalla kanssani osaksi huoneessani, osaksi
ulkona, niin pian kuin sain neljän seinän sisältä poistua. He lähtivät
kanssani ajeluretkille, kestitsivät minua luonansa maalla, ja näytti
siltä, kuin toipuisin piankin.
Näistä ystävistä mainitsen ennen kaikkea silloisen Leipzigin
raatimiehen, myöhemmin pormestarin, tohtori Hermannin. Niiden
pöytäkumppanien joukossa, joihin Schlosser minut tutustutti, hän oli
se, johon aina suhtauduin samoin. Hänet sopi varmaan lukea uutterimpien
akadeemisten kansalaisten joukkoon. Hän kävi mitä säännöllisimmin
luennoillansa, ja hänen ahkeruutensa pysyi aina tasaisena. Minä näin
hänen askel askeleita, vähääkään suunnastansa poikkeamatta, saavuttavan
tohtorinarvon ja kohoavan sitten asessoriksi minkään seikan tuntumatta
hänestä vaivalloiselta ja vauhdin ollenkaan liiaksi kiihtymättä tai
hidastumatta. Hänen leppoisa luonteensa veti minua puoleensa, hänen
opettavat keskustelunsa kiinnittivät mieltäni; luulenpa tosiaankin
iloinneeni hänen säännöllisestä uutteruudestansa etupäässä sen vuoksi,
että ajattelin saavani tunnustukseni ja kunnioitukseni nojalla omaksua
ainakin osan niistä ansioista, joista en kuitenkaan voinut itse
ylpeillä.
Yhtä säännöllinen kuin tehtäviensä hoitamisessa hän oli kykyjensä
harjoittamisessa ja huviensa nauttimisessa. Hän soitti varsin
taitavasti flyygeliä, kuvasi aistikkaasti luonnon aiheita ja yllytti
minua tekemään samoin. Niinpä minä jäljensinkin hänen menetelmäänsä
käyttäen harmaalle paperille mustalla ja valkoisella liidulla monta
Pleissen pajukkoa ja monta tämän hiljaisen veden somaa sopukkaa aina
samalla kaihomielin askarrellen omissa mielijohteissani. Hän osasi
vastata toisinaan naurettavaan käyttäytymiseeni hilpein pilanteoin,
ja minä muistan useita toistemme seurassa viettämiämme hupaisia
hetkiä. Niinpä hän kutsui minut leikkisän juhlallisesti luoksensa
ilta-aterialle, missä me erikoista säädyllisyyttä noudattaen
vahakynttilän valossa kahden kesken nautimme niinsanotun raatijäniksen,
joka oli luonnossa maksettuna virkapalkkana juossut hänen keittiöönsä,
suvaiten höystää ateriaa monilla Behrischin tyyliin leikatuilla
kokkapuheilla ja viinin väellä. Tuolle oivalliselle ja edelleenkin
uutterasti tointansa hoitavalle miehelle, joka tosin aavistetussa,
mutta koko laajuudeltansa arvaamattomassa sairaudessani soi minulle
mitä uskollisimmin apuansa, luovutti minulle aina vapaata aikaansa ja
osasi kirkastaa synkkää tuokiota palauttamalla mieleen aikaisempia
hilpeitä hetkiä, tunnustan yhä vielä vilpittömän kiitollisuuteni ja
olen iloinen saadessani pitkien aikojen kuluttua tehdä sen julkisesti..
Tämän arvoisan ystävän ohella minua erikoisesti hoivasi bremeniläinen
Gröning. Minä olin vasta hiljattain häneen tutustunut, ja hänen
hyväntahtoisuutensa ilmeni minulle vasta onnettomuuden sattuessa;
minä tunsin tämän suopeuden arvon sitä elävämmin, kun ei kukaan hevin
pyri lähempään yhteyteen sairaan henkilön kanssa. Hän teki kaikkensa
minua huvit taakseen, estääkseen minua painumasta omaa olotilaani
koskeviin mielihauteisiin ja kuvaillen ja lupaillen minulle pikaista
parantumista ja tervettä toimintakykyä. Elämän varrella olen sittemmin
useasti iloinnut kuullessani, kuinka hyödylliseksi ja onnea tuottavaksi
tämä erinomainen mies on osoittautunut hoitaessaan kotikaupunkinsa
tärkeimpiä asioita.
Ystäväni Horn osoitti hänkin nyt lakkaamatta kiintymystänsä ja
huomaavaisuuttansa. Koko Breitkopfin talo, Stockin perhe ja monet
muut kohtelivat minua kuin läheistä sukulaista, ja niin vaikutti
lukuisten ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuus mitä hienotunteisimmin
lievittävästi minun olotilaani.
Seikkaperäisemmin on minun tässä sentään mainittava eräs mies, jonka
tulin tuntemaan vasta tänä aikana ja jonka opettavainen seura siinä
määrin minut tenhosi, että tosiaankin unohdin murheellisen tilani.
Hän oli Langer, myöhemmin kirjastonhoitaja Wolfenbüttelissä. Tätä
erittäin oppinutta ja monitieteistä miestä ilahdutti minun palava
tiedonjanoni, joka nyt sairaalloisen herkkyyden vuoksi ilmeni
kerrassaan kuumeentapaisena. Hän koki minua tyynnyttää selvien
harkintojen nojalla, ja minä saan kiittää hänen tosin lyhytaikaista
seuraansa paljostakin, kun hän näet osasi monella muotoa minua opastaa
ja huomauttaa, mihin minun oli juuri sinä aikana suuntauduttava.
Minä tunsin olevani sitäkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa tälle
merkittävälle miehelle, kun seurani saattoi hänet jossakin määrin
vaaralle alttiiksi; kun näet hän sai Behrischin jälkeen hovimestarin
viran nuoren kreivi Lindenaun luona, niin vanha kreivi asetti
nimenomaiseksi ehdoksi, ettei uusi kasvattaja saanut seurustella
kanssani. Langerin teki kovin mieli tutustua sellaiseen vaaralliseen
olentoon ja hän tiesi kohdata minut useasti jossakin vieraassa
paikassa. Hän kiintyi minuun pian ja menetteli viisaammin kuin
Behrisch: nouti minut yön aikaan, me lähdimme yhdessä kävelemään,
keskustelimme mielenkiintoisista asioista, ja minä saattelin hänet
vihdoin aina hänen lemmittynsä ovelle saakka; tämä ulkonaisesti
ankaralta näyttävä, vakava, tieteellinen mies näet ei ollut voinut
välttää erään erittäin rakastettavan naishenkilön verkkoja.
Minä olin jo joitakin aikoja sitten vieraantunut saksalaisesta
kirjallisuudesta ja samalla omista runollisista yrityksistäni ja
käännyin jälleen, kuten sellaisessa autodidaktisessa kiertokulussa
helposti käy, rakkaiden vanhanajan kirjailijain puoleen, jotka yhä
vielä rajoittivat henkisten toivelmieni näköpiiriä ikäänkuin kaukaiset,
ääriviivoiltaan ja ainemääriltään selvät, mutta osiltansa ja sisäisiltä
suhteiltansa tuntemattomat sinivuoret. Minä tein vaihtokauppaa Langerin
kanssa: luovutin hänelle kokonaisia koreja saksalaisia runoilijoita ja
arvostelijoita saaden sensijaan joukon kreikkalaisia kirjailijoita,
joiden käyttelyn piti minua virkistää, miten hitaasti toipumiseni
tulisikin edistymään.
Ystävysten toisillensa suoma luottamus kehittyy yleensä asteittain.
Keskinäinen sopusointuisuus ilmenee aluksi yhteisissä askarruksissa
ja harrasteluissa; sitten ulottuvat tiedonannot entisiin ja nykyisiin
intohimoihin, erittäinkin rakkausseikkailuihin; mutta sitäkin syvemmät
siteet punoutuvat suhteen pyrkiessä täydellisyyteensä: uskonnolliset
vakaumukset, sydämen asiat, jotka kohdistuvat katoamattomaan,
muodostavat ystävyyssuhteen perustuksen ollen samalla sen huipun
koristeena.