saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti.
Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta
nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja
opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset
saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut.
Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät
runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella
vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten
nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja
myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka
olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet
toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni
toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita
paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle
taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia
Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään
säilynyt.
Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi
ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja
ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja
kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli;
jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin
hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina
samaa suopeutta.
Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti
meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä
saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana,
tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja
käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke
sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se,
että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian
lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut
Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan
suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti
Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen
ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat
kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen
perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että
jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi
kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja
tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot,
onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan
käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin
mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli
se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin
tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi
hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa
kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan.
Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi
hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin
mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa,
mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta
meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden
ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme
ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä
varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta
lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..
Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat,
hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä
toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun
ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla,
vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen
ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki
tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon;
Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä
voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli
toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen
iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät
ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä
heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen
eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se
koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän
oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja
hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti
hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai
elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.
Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa,
varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän
alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina,
luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin,
kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.
Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset
ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni
suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni
ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet
olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha
Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja
samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.
Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien
keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi
jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin
varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten
keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten
saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.
Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen
ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä,
jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata
sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut.
Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se
tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin
meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija
suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen
voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon»,
teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta
ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma _ut
pictura poesis_ oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten
taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt
erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin.
Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka
välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea
niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten,
jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka
osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat
meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi
opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin
kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme
voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista
vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat
esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa
kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia
vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.
Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset
taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten
ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me
voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen
valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole
maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.
Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan
mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon
ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen
ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina
niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta
ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä
toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun
esineeksi.
Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa,
niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa
tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa
määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä
käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut,
mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi
vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin
katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten
arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi
mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.
Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii
kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin
tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin
useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa
mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä.
Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala
oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista
puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella
ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina
näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin
taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta
etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä
tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä,
että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta,
noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja.
Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton
hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän
kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita.
Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja
Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi
käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen.
Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin
mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua
vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä
asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja
muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä
heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus.
Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät
valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari,
jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo
aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen
kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa
valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella
lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta
se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista
elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin,
se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen
lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan.
Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle
kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia
lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon
edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin
hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja
opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle
hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja
minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin
kaihoavin mielin.
Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista.
Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi
hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te
olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä.
»Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään
henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä
eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden
Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun
pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan
julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja
tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi
samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja
rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei
hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun
luonani ihan toiseksi.»
Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me
kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi
mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen
vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin
somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun,
vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä,
että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle
talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli
tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti
huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä
riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä
kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu
kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä.
Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni,
me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen
iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi
samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka
lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen
perinnäiseen toimintaan.
Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen
työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena,
tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet
ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita
on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi
viisaudenharjoittajiksi.
Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa
näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin
olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin
ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva
upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä
sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia,
huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien
suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti
kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien
korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina
pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin
mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin
sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä
tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin
nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista,
toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani
hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun
näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet
kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo
välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.
Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa
voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen,
niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden
aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet,
kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin
todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni
ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin
kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen
vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut
minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada
aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti
minulta evänneen.
Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä
edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen
johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana
ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja
oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja,
neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista
seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä
näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena
kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy
vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä
määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä,
ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa
suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle
erittäin suotava.
Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla
katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen
pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä
jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti
oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui
minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan
hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla
viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.
Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja
tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset
herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että
saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta
pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi
maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista
sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin
mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani
esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani,
kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä
nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin
äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani,
ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa.
Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle
itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu
eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja
kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne
heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten
aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja
viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti
minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin
kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani
oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo
vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä
harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin
maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani
kaiken unen.
Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan
taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren
puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä,
enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin
liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista,
mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset
mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin
rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella
niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen,
jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun
kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.
Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen
henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia
päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja
vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä
epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva
esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi
ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni
suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet
minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään
ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.
Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa
kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman
luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille,
joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota
nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten
tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja
löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa.
Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti
miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja
ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat
mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni
elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän
ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina
eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.