välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa
oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa
tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin
ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina
esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa
soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen
ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret
sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut
yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.
Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti
painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin
loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset
jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut
kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan
käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena
hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme,
juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat
sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja
niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä
kirjoitin talon seinään:
Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
Se luovan neron kakku, originellin makee.
Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
Niin patriootin itkun kokee katakombi.
Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.
Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien
joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme
iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi.
Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus,
jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta,
miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa
esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä
sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan
kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan
erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille
salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä
hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän
silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet
mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden
pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi
muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon
hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille,
kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa,
ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti
heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä
ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille.
Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai
päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää
ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille,
mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet
lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa
mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme,
jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee
näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena.
Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin
maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja
asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän
joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja
Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei
ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo
aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina.
Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin,
joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia
aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet
nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin
joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat
antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti
kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin
hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me
toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan
huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin
seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan
huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan
esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella
ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja
hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä
ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska
oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan
siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen
jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch
päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta.
Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä.
Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä
hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla
etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä
soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan
valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan
aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin,
vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle,
milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen
nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien
Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja
yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.
Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs
toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa
paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme
parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me
lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli
mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin
kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla
pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen
hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa,
jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle
etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän
suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa
kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan
hovista säilyvän onnen.
Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin
tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja
hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin
yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle
opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja
soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi
seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa
mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan,
juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi
ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä
mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin,
minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita,
joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain
tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien
itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää
tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa
saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki
tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma.
Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin
vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen
paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni
Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä
minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli
oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä
toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen
todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka
kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä
kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa
takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta
sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi
muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen,
että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta
todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden
vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän
ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta,
jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista
lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä
hiljaisemmaksi.
Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla
olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja
saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi
ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään,
ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut
melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen
hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni
levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen
kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä
yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin
että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja
aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä,
joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä
kokemattomana ihmisenä.
Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle,
ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja
voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä
siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon
sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista,
varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat
tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät
varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan
vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen
kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen
lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen
seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen
rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat
melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki
oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan
linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli
jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.
Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja
seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti
kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut
hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa.
Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä
kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua
erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä
kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat,
jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun
jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni
Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja
virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu!
Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee
melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja
kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.
Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja
hilpeään tapaansa:
Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa
hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut
sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua
kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.
KAHDEKSAS KIRJA.
Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen
kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä
tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka
kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen
ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista
luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa
riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan
päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa
taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin
olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana
hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä
ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa;
jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua
mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa
kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen
johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat
silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan
ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä
pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse
oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän
italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän
tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten
keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli
lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen
sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi
hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja
muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty
sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen
sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot,
mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein
ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan
palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon
toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten
kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän
näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin
koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja
muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen
ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa
ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli
muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja
tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt
pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan
tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi
valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja
käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia,
jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina
valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja
pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin
ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän
kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser
osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin
yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat
miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä;
sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin
hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla
lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän
yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja
kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan
kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti,
oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan
vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään
kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa
aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen
nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä
suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän
aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein
saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien
ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan
onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin
seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin
ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin
eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi
nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään
kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää
vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin
kaikenlaisia syrjäajatuksia.
Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden
teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki
varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt
runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä,
maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja
Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki
uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden
jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä
tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla
nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies
kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti
temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut
erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka
ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin
neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin
avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja
minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.
Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin
jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen
oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa
ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin
vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse
ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja,
enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista
ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut
varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin
aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että
häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä,
että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen
notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle
opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi
varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia,
vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin
lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen
edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti
kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla
siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi
pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni
hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen
poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä
hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa
yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin
arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa
ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan,
hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden
nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti
meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin
riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi
ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille
oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa
kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla
taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja
tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan
edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei
yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan
se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen
haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on
mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen
kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.