luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa
eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei
onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme
vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me
kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin
henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon
suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen
liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän,
mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa
valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen
periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki,
mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen,
jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta
puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta.
Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa,
voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin
verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen
virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan
hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä
tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa,
vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan
olemuksellansa.
Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut
protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita
apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka
ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla
valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?
Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään
hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet
ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman
ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti
todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta
kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle
vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa
vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys
asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin
häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä
lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja
sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut
hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.
Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön
kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni
vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista,
mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi
niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani,
jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa
vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin
katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa
tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan,
vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei
minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia
uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada
selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt
tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani
hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se,
minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta
kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin
niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset
herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi
minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon
hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla
äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo
kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut
lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan
ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli
niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti
sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni
lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä
vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä
niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.
Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten
dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin
raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä
aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa,
päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa
muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla
ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että
olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua
ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia
nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain
tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä
olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä
eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa
vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin,
mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle
terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki
tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän
lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä
tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan
synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut
oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus,
jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen
ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen
tavallisuudesta.
Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka
piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja
heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä
kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista
siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin
kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla
kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa
torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä
hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän
eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.
Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut
moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla
tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa.
Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin
pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen
painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua,
piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä
vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina
ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto
ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen
kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen
sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta
vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita,
jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui,
veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan
ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita
saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä
tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: _Laissez
le faire, il nous forme des dupes_.
Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää
läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa
sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden
olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita,
hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin
muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan
taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli
toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi.
Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän
miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista
leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita
toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen
välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten
raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me
lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä
hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet
hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin,
kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas
lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, —
kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.
Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain
piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin,
suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni
kuvaillut.
Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä
miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta,
etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin
aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin
koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät
ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja
sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä,
mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei
ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei
säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa
aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään
varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia
on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset
puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata
nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen
nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti
tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta
seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan
suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen,
että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies
ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin.
Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi
loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan.
Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen,
jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan
tuntenut.
Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen
kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin
aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa
arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa
olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi
Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen.
Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä
oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite,
jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta
yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti
ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa.
Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky
hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään
sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti
ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei
Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä.
Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin
ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa
oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin
typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita
vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis
vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä,
miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos
se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä
epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille
pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen
kykyjensä epäilemisestä.
Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin
uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli
erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin
aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden
kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli
hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun
levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani
annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä
nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä
ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli
kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin
uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja
runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän
osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini
hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana
ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi
itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen,
jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta
mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia
viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi,
päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen
muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava
tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin
vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet
oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin
käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka
hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa
tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi
erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä,
ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta
onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä
niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai
jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa
kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa
hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle
varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta
olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea
raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia
eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän
rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän
edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän
kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu
tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme,
käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi
moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään,
kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja
käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat
enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei
niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa
siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen
itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti
olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme
häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli
välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei
kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten
tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin,
joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen
välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille
kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet
esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.
Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja
huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti
siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan
aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti
ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle
huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle
paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii
aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin
asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen
seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu,
ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään
sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti
kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä,
kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden
koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan
henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta
sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä
torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen
käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän
jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen
ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi
alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta
samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.
Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista
aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän
piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä
huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.
Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä
harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen
suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen
_privatissime_ vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon
me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä
aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa,
kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin
mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä
sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen
luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän
eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia,
hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme
ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa,
mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä
eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri
siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä
toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä
kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät
olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään
hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella
korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen
lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten
sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat
joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle
tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät,
että avioliitto oli solmittava.
Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa
kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja
toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman
suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen
ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni
sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että
sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen
inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen
käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi
tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena,
milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia
korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä
sen liian vähälle.
Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta;
mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi,
että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen
kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta
aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin
olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon,
heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja
Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa
maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea
havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen,
lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan
ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi
kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti
hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden
toiveiden vuoksi.