Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen
lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita
vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy
pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen
esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin
onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta.
Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat
niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui
ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten
lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen
nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli
kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä
he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo
aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan
sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen
mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria,
joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä
vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin
vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän
kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei
suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa
tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä
vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja
tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja
antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä
kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää
ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää
barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä
käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä
ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien
vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy
nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten
kypsyttämiseen.
Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta
sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen
kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä
elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti
tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen:
»Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana
mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen,
että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista
ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti
työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän
oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo
havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja
kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan
korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja
porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.
Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut
Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan.
Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen
kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan
avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri
tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten
sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta
ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan
taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista
yhtymää.
Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta
koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun
on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila,
jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen
tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni,
ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä
vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin
oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää
kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa
askel askeleltakin.
Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin
uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten
miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin
jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen
määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia
olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen
vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista,
monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini,
hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa
aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan
saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja
kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien
välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden
kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet
pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin
saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli
käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä
aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka
oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä
mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai
vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana
on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti
epigrammaattäseen käänteeseen.
Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt
poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi
tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni
lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni
korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen
jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin
kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen.
Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta
tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun
yrityksen.
Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut
erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli
nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että
hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa
saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein
tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet
esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia,
joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join,
ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni
talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin
ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin
hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut
paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi.
Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman
näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan
täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä
sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan
pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut
valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun
kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla
ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka
aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen
näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua
kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän
minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin
voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä
tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin
aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen
jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja
epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen
mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä
niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä.
Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään
hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin
enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui
kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa
minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä
koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa
hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta,
että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä
olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin
itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla
ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä
olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja,
joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä
häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani
parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.
Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman
pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan
aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa,
omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan
parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti,
etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan
katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin
säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku»,
jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.
Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä,
ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten
yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin
sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia.
Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee
ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut
pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti;
mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä
ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria,
joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen,
kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän
ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen,
vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi
joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan
kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa
tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet
avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu,
toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin
vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin
usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen,
salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita
suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että
toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni
minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset.
Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä
kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin
minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on
»Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää
perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten
se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin
yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot
loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale
ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen
jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli
suhtauduttu suopeasti.
Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä
tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat
varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat
hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä
kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi,
heittäköön ensimmäisen kiven.
Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut
tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan
varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien,
nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet
kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa,
ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan
aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta
ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä
nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että
niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä
[»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää
merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].
Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi
näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat
salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei
niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita
etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen
Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia
hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään
henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten
koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa
teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera
»Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan
teatterissa nähneet.
Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä
tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi
ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta
puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en
myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen
käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi
näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin
ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat.
Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani,
mutta hajallaan ja tarkoituksetta.
Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille
tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa,
olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä
mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen
muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja
syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän
arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta
muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi,
jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön
mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista
olosuhteista.
Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin
suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen
sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää
päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun
erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin
ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani
kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista
valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä
muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät
henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine
tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia
naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin,
ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa.
Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä
sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei
ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta
ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti
ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä
tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina
tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja
nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä
tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme
saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä
huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.
Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan
nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni,
kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti
ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua
hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen
jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen
voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti,
että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia
tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä
ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu
kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa
niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä
kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy
löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki?
Minä aion yrittää sen tehdä.
Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja
kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee
mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu
tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa,
hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian
mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut.
Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä,
ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on
liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy
toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia,
ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä
uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon
aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa
vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen
ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama
kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia
enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän
sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena
toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai
mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta
ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla
yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten,
niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa
hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla
tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin
yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi
muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja
ikuisuutensa.
Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai
hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on
purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä
alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja
liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön
ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä
omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada
opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut,
niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena
tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee
ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty,
nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin
on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten
ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava
hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta
opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman.
Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja
uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle
tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat
työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti
siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää,
varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa
ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä
onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun
puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten
nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi
sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena
hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman
salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa:
kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää,
vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.
Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa,
älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin
totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys
ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa
sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa
tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi
ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin
riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja
avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina
on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja
keventää ahdistuksenalaisten mieltä.
Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin
kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien
voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen
nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset,
merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa
takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän
tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen
elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta
kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä
saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka
jumaluudesta kumpuavat.
Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin
hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin
väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan
kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne
työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä
puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät
toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen
kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä
hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.