nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa
tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta
voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden
merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa
kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon.
Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa,
ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler
taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen
opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen
kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia
Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen,
jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon»,
»Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä
olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen
tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin
»Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat;
oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin
murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen
kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa
tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi.
Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin;
hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan
hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan
mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan.
Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa
koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että
tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää,
sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa.
Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on
olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee
itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää
pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai
korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli
silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden
lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock
innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään
tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi.
Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää
ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana.
Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin
käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä
vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että
oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin
jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on
välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka
kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat,
joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi
onnettomasti.
Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli
varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa
nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi,
seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi,
niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa
ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen
kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla,
keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat
yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin,
ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin
minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin
jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä
täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen
tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan,
niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin
halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin
sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan,
jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat
epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle
annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin
totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen
ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.
»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista
voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin
teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta
tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta.
Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten
kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia
teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä
alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko
parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen
puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn
varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta
tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin
moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin
sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna
edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta
Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei
Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin
käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine
deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten,
aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia
johtotähtiä.
Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset
etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän
tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin.
Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren
sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai
kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista.
Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot,
joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset
paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa
Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina
saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain
hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien
keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen
Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen
tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana
käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet
aloittamaan parempia aikoja.
Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä
tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä
vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset
tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri
kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä
runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän
lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja
oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet
täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin
yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka
vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen
asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin
Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius;
Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin
itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten
määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin
suuntautuva vertailu.
Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta
ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan
protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä
se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia,
jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen
voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa
järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja
hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän
sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi
muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin
tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli
suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän
osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän
käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä
omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä
vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta,
millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät
sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin
suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja
uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista,
kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.
Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan
että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli
niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua
ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella
ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys
ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana
kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista
arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille
kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista
tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.
Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun
luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin
luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan
tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin
uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon
luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla
myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset
oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi
ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska
Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen
ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen
enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä
edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten
pohjaksi.
Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita,
odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei
käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa,
että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä,
että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin
heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo
aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien
epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat
käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta,
teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta
oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä
hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani
pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille
kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen
tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi
mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi
minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät
hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että
monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin
halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa
ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet
kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut
niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.
Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin
kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se
tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa
itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja
ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi.
Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin
asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen
selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen
matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja
apostolien puolesta.
Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja
luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista
ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä
historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä,
poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun
tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan
vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi
hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten,
laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla
ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi
ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä
odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.
Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi,
jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut
Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista
huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin
tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille
mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä
toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa
verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu
historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta
häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului
niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa,
koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen
vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia
kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo
melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti
kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen
hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja,
vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen
puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin
heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa
noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen
merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.
Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä
lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem,
Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan
hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja
siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin
älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä.
Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi,
ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri
tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja
ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta
yleisöäkin varten.
Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt
lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi.
Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja
mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin
viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa
erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin
elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla,
mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja
innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.
Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen
mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi
vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin,
oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän
käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen
esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään
jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter
oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin
sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä
oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa.
Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa
selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina.
Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja
ihastusta.
Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä
lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä
sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät
meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun
kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa,
ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien
nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe»
enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der
schönen Wissenschaften».
Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet,
kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei
halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut
muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta,
joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin
pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma,
joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka
olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi,
vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän
ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä
vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten
asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden
tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät
jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin
runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei
aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat
mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin
lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan
saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen
tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen
alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti
edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun
katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja
todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät
herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni
kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee
mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska
ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä
paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka
kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen
siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä
erään tapauksen monien joukosta.
Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin
sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään
kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen
lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva
kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin
piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin
oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni
ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun
luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut
esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin
kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä
säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet
olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin
omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet,
minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi
ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut
kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.
Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni
tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka
saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja
tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista
runoilijoista.
Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön
toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan
tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua
laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa
tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien
seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa,
missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät
kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen
siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita
säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä
mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla
oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen
runoelman muotoon.
Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa
saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan
keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut
muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on
ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea
niiden täydellisintä tehoisuutta.
Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa
teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat,
askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat
jo siten häviämättömän arvon.