henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa,
jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta
kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten
pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän
halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän
vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies
kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain
vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus
näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset
aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille,
lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin
Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin
kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin.
Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet
hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut
typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.
Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa
hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen
satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa
moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin
ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi
olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja
hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä,
ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön
yritys.
Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena,
tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten
kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella
hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti
koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita
nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan
hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan
ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta
olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.
Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin
esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva,
mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä
moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa
pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa
älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta
keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella
olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten,
todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka
ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio
johtui sellaisista siveellisistä eduista.
Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja
löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen
kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän
todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat
hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän
ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa
hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja
tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään
järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan
hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle
anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa
riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin,
ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin
tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan
kunnioituksen.
Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä
seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin
tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta
katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä
ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi
voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.
Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia
teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme
aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin,
vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen
korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille
annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli
kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista
tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri
liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla
olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin
olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi
Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi
kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta
emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten
sitä hyödyksemme käyttäisimme.
Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi
tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä
kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin
käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme
avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon,
joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon
luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.
Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se
oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää
silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel
askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset
ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia
teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla
perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen
mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi
runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja
puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille
esitettävissä.
Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin
luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei
runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme,
voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta,
joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on
merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?
Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat,
sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa
huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on
aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he
havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään
muu.
Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli
vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla
tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen
täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen
parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun
se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden
vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja
sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla
kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla
ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija
myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.
Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta
varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin.
Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert
ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin
yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen
kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi
nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä
voi arvata, mitä he tulevat tekemään.
Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa
myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa
huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa
että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen,
oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon
vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi
aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim.
hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä
käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää
vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että
hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä
kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan
pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen,
sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee
runouden tärkeimpänä tehtävänä.
On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä
sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait
ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään
ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin
muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin
määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja
jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään
jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.
Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa,
ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista;
kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä,
jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän
oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella,
muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa
määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla
laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset
voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään,
toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän
osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja
koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja
tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja
viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen
luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei
osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin
runouskin.
Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen
päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi
etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin
lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König
oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa
arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.
Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys
ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas,
joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka
tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren
sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä
kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli
riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta
kuvailevalle runoudelle.
Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää
loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa.
Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana,
ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään
erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen
oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta
sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo
aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin
ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän
osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe?
Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma
ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.
Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton
tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan
uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään
yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli
maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am
Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän
ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua
näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin
viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa;
tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka
ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja
yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa
ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin
asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun
vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: _Si javais le malheur
d'être né prince_.
Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja
teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä
hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon
elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi
eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut
ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen
sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan
kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi
vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan.
Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä
odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai
viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli
nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja
vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä
eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa
kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli
tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin
Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa.
Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren,
hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät,
piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja
kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties
itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä
seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin
hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin
pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan
minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus
lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta,
jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä
vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen
Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun
kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa
esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa
kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan
suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri
kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka
jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät
minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti
itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin-
ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja
opettavista keskusteluistamme.
Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin
näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni
luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan
kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä
sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin
hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa
sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän
asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa,
missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden
suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut
avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.
Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen
isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö
siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme
hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme
sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui
vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen
mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori
oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön,
mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen
palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina
kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen
herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti
vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen
erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä
miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos,
kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen
juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme
verraten kauan erittäin säädyllisesti.
Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka
päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän
pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen
ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari,
sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin»,
Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae,
runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen
toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä.
Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman
diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen,
Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat,
hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä
henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin
vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden,
ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien
liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin
heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa
piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua
hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä
silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut
etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni
seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta
ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin
osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia
asioita koskevia arvostelmiani.