itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden
valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä
onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin
sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen
moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan
tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.
Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin
tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei
keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia
koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut
mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.
Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi
kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli
kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella
edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän
katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden
täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista
livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi
toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen
ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana
ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä
muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten
herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen
näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.
Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa
oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita
sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen
laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun
muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli
sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa
mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku
leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli
vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina
vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä
syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten
koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.
Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani
lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs
nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo
tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan,
kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi
asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin
olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia
minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin
itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen
maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa
joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen
mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä
kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua
vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.
Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui
minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole
niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.
Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella,
ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä
ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä
seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina,
siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin
jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä
niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin
saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se,
että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella
asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina
vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja,
ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee
sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein
karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä
lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan
jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.
Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan
se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka
itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä
aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet
tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla
ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä
nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi
sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä
luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti
oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen
uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä
ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin
havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani
itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa
viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen
vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut
Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka
monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän.
Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun
piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää,
miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin
sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin
puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta
kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin
puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin
paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.
Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen
ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja
muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita,
että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan.
Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei
voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta
säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa
äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa
oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä
hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen
tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja
sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen
noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin
aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut
kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja
julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas
tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla
jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä
tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.
Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja
väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä,
vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin
uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla
Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti»
pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja
mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa
täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada
käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta
viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.
Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät
pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen
sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme
piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla
välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien
ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin
istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana,
kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat
samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut
ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs
juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin
ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä
vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita
glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta
häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa
selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut
näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän
kumppaneita.
Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla
näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja
harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia
oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat
oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa
riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa
sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat
nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista.
Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien
aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa
uskonnollistakin vaikutusta.
Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen.
Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden
tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun
minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa
paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä
mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla
voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä
opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa
oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi
ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita
huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista
jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen
arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys.
Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella
nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja
ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni
en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti
minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina
kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua,
joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä,
opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen
luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin
oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle
ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti
jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut
luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti,
opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden
tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä
välttämättömänä.
Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain
kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti
arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet
saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota
suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja
liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on
lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta
koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä.
Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin
oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli
vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman
lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota
voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen,
ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä;
sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla
runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa
sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa
kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä
maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia;
muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes
jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut
pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla
tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat»,
joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja
oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin
tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin
uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt
paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella
sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin,
lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla
osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä,
mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.
Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori
Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan
hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti
suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani
häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa
ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista
rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin
madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta
myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.
Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi
käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta.
Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina
ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä
pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään;
minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani
pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa.
Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja
sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta,
joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun
samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja
liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset
lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti
vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.
Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa
suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä
tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa,
olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa
toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat
minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden
asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut
päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten
pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja
minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista
pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä,
mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä
vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut
kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka
puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä
olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä,
meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin
poimia paljon moitittavaa.
Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa,
jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä
päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen
harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat
Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen
aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä
hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista
ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille
aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin
kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten
vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli
kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa
kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät
tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja
laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin
kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle
tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi
minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin
myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.
Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä
päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin
ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta
siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia
itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin
tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon
henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta,
kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä
pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä
kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen
ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot
ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko
talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen
pelon ja ahdistuksen valtaan.
SEITSEMÄS KIRJA.
Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin
paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin
harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat
arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion
kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita
niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa
siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin
sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken
mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen
kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.
Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas
tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen
huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella,
saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan
ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä
levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja
rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.
Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä
sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita
kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli
opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin
kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien
käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia
vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista
puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka
oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa
eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa
ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta
tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden
kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä
seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin
määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin
niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman
kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien
oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin
omassa piirissä.
Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen
vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen
nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti,
vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää
merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja
ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen
padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia
sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa
neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni
toisesta toiseen.
Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla
oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa
itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen
tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen,
sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat
teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa
kutsuttiin avuksi toinen.