huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö
henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle
sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa
mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin,
rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden
tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin
ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden
loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin
sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy
hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat.
Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma
miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä,
että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai
Zachariaen »Renommistille».
Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden
valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi
aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi
minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni
sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin
täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi
minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden
historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin
»Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen
käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja
elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää
jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin
suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta
Baylen ja syvennyin siihen.
Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten
tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini
niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän
kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä
maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot
olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät
siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä
harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset
ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden
ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien
oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä
teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni,
koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa
minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa
Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan
rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska
voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja
todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät
vain siinä, mikä heille soveltuu.
Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja
englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja
käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan,
ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin
puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan
luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani
ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen
ja juttelemiseen.
Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon,
tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi.
Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä
ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan
latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja
korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät
retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten
toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa
minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit
ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin
olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki,
mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä
kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen
tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi,
sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja
kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen
asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi.
Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon
miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden
voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin
sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni,
joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa
tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan
mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien
opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä
jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä
elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi
mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä
keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se,
joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani
lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä,
muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.
Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa
henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen
kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui
vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en
oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää
ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä.
Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin
salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja
että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin
ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti
minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin
ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja,
saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni
ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se
tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi
sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.
Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin
miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin;
hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän
oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät,
jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa,
hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin
ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi
itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan
häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja
kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli
yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.
Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet,
suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana
valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä
sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai
paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle;
tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma
elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta,
kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia
ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on
päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget
pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin
minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko
vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua
säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään
uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä
pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun,
tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin
unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä
pelkkää onnea ja tyydytystä.
Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan
voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin
säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan,
jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta
ja ottaa osaa elämännautintooni.
Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani
kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka
aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin
matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja
kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää
milloinkaan siellä käydä.
Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan,
palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys
asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa
elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon
mukainen.
Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa
Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani
uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet
paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin
turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään
kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme
ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin
kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en
näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan
nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä
kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä,
mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen
vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella
syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin.
Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja
porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina,
että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän,
kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat
edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä
joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat
vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua
ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita.
Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta
ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka
syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä
virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.
Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi,
ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin
tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja
yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä
ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt
rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja
uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.
Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia
kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen
jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa
erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden
viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa
iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He
kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä
tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi
ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin
kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja
matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että
kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en
ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa,
ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan
aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi
heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja
leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin
istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä
näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät
taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa
ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä
nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin
antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena
hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun
sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat
henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin
täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen
vastoinkäymisten muistot.
Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui
minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan,
näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja
toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi
melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani,
omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset
ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita
vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni
katselemassa.
Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi
huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin
rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää
täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien
hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset,
puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat
minua usein öisille kävelyretkille.
Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila
ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen
mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta,
äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta
ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin
minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät
julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi
rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman
muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin
asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin
vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa
sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä
ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan
ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina
minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti
tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta
tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli
itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään
asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha
emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti
meistä kummastakin hyvää huolta.
Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos
Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja
valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen
ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin
muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat
toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan
ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea
odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja
antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi,
kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi
liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä
hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin
hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei
kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin
tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti
kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden
viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti
kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan
sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen,
ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille
uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran
nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni
lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa,
että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa
ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia,
joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos
tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin
lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja
lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman
muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja
kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut
kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin
toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani
vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa
uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen
kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.
Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa
minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen
esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen,
vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet
asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti
suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen
luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori,
oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti
nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi
ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken
äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian
koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi,
etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä
järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.
Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella
filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta.
Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin
kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin
nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa
harjoituksiin.
Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä
erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut
minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta
ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa,
säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki
tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman
vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat
kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä
eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön,
sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa
vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti
häntä lähestymään.
Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta
filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa
minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen,
paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin
pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea
käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta
minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja
useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat.
Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista,
jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri
luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia
kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme
höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi
lumen keralla.
Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo
tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa.
Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin
laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa
vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin
usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne
olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä,
että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian
pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty
kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa
aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille,
jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta
järjestelmällisesti ja täydellisesti.
Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on
opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan
virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat
oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä,
kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä
nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta
sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo
hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien
joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan,
edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan
jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon
sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten
syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen
ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat,
koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet,
kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja
harkintaan.